28.7.2017

Tukholma Yoyoista katsottuna


Kuusi päivää Tukholmassa palveli parhaalla mahdollisella tavalla. Tuli nimittäin ihan uudenlainen rakastuminen tuohon pieneen matkustajatoveriin, joka innoissaan hihkui, murisi ja nukkui Yoyoissaan pitkin Kungsholmenin, Östermalmin ja SoFon katuja. Täydellinen matkakaveri. 

Jännitystä oli ilmassa heti lähtökuopissa Kipparin sairastuttua elämänsä ensimmäiseen nuhaan. Mites lentomatkan kanssa?? Luonnollisesti jännitti korvien poksuminen mutta kah, muksu ei ollut moksiskaan, imetin lähes koko huiman tunnin mittaisen lennon nukkuvaa miestä ja parin päivän päästä nuha oli muisto vain. 

Tukholma on lapsiystävällinen paikka. Miltei kaikkialla sai todella hyvää palvelua ja miksei saisi - tuntui, että joka toisella vastaantulijalla oli bebe tai pieniä lapsia mukana. Suomeen verrattuna lapsia pidetään paljon enemmän messissä mukana. Toki lomakausi vaikuttaa asiaan, mutta jopa klassikkoravintola Riche piti meitä kuin kukkaa kämmenellä. Iso suositus paikasta ja Forsselin pariskunnalle kiitos raflasuosituksesta! 

Mutta nyt pari sanaa toisesta matkakumppanista eli Kinspiring -palvelun kautta lainaan saaduista Babyzen Yoyo -rattaista. Moni tunteekin ne jo hyvin, trendikkäät ja kaikkea, mutta muille tiedoksi, että kyseessä on markkinoiden kevyimmät ja kätevimmät matkatoverit. Kuljetimme kiesit käsimatkatavaroina ja kieltämättä kentillä pörrätessä oli iloa omista vaunuista, joissa vauva mennessä ja tullessa vetäisi tirsatkin. Taittomekanismi oli kätevä, meno letkeää ja kevyttä ja kyllä me päästiin Södermalmin mukulakivinen kirkonmäkikin ylös asti! Ei siis huolta, etteikö minipyörillä pääsisi etenemään hiekkatieosuuksia tai muuta möhkyräisempää maastoa. Portaissa vaunuja oli tok tosi helppo kantaa keveytensä vuoksi. Vaikka vaunut ovat markkinoiden pienimpiä, sai tavaratilaan yllättävän paljon kamaa kulkemaan mukaan. Vesipulloja, kosteusliinoja, varavaatteita...Plussaa tulee myös kuomun kätevästä pikkutaskusta.

Jos asuisin lumettomassa maassa enkä juurikaan lenkkeilisi vaunujen kanssa maasto-olosuhteissa, olisi nämä olleet mun valintani heti vastasyntyneestä asti. Ihan loistavat kiesit kaiken kaikkiaan. 

Mikäli Kinspiring ei ole vielä tuttu, niin et ole selvästikään Instagramia käyttävä äityli :) sen verran paljon palvelua on somessa ja muussakin mediassa hehkutettu, eikä syyttä. Yrittäjämutsina nostan ison hatun Hetalle ja Kristalle näin upean palvelun kehittämisestä! Ideana on siis se, että kuka tahansa voi palvelun avulla vuokrata lastentarvikkeita. Itse tulen todennäköisesti testaamaan juoksurattaita tai ehkäpä jotain astetta kalliimpaa kantoreppua ennen omaa ostopäätöstä. Vähän niinkuin lastentarvikkeiden AirBnb meininki. Ekologista, taloudellista ja yhteisöllistä. Mikäs sen parempaa. Menestystä daameille ja iso suositus meidän jengiltä palvelun hyödyntämiseen <3 





15.7.2017

Eka perhereissu


Voi vitsit, nyt me päästään ihmettelemään ekaa perhereissua lentoineen päivineen ihan tuonne rapakon toiselle puolelle asti! Siinä vaiheessa, kun luette tätä tekstiä, me viihdytetään kanssamatkustajia ihan jäätävällä heviörinällä. Kiitos ja anteeks. 

Miehellä on työreissu ja me päästään Kipparin kanssa kirjaimellisesti siivellä matkaan. Kiva juttu, mä rakastan Tukholmaa ja se on mahdollisimman helppo aloittelukohde pienen vauvan kanssa. Mikä parasta, muutaman päivän päästä seuraksi rientää yksi rakkaimmista ystävistä vauvoineen.

Ai niin, matkalle saatiin myös uusi, ihana yhteistyökumppanuusfirma, nerokas Kinspiring. Heiltä saimme yyberkätevät ja vissiin Tukholman kaduillakin suositut Babyzen Yoyo -matkikset. Menenkin tästä samantien hiplailemaan rattaita jo valmiiksi. Mitenniin vaunufani. 

Tämä ihan tällaisena lyhyenä inserttinä, palataan asiaan Instastoryssa!

14.7.2017

Kun iso unelma toteutuu


Pitkäaikainen haave toteutui ja me päästiin muuttamaan luonnon ja vesien äärelle. Melko pitkään tätä kyllä pohdittiin. Suurimmat kysymykset liittyivät tunnin työmatkaan ja siihen, että miten näin "syrjässä" saa aikansa vietettyä. Kuolenko tylsyyteen pienen vauvan kanssa? 

Ensimmäiseen kysymykseen vain aika ja marraskuun synkeät aamut näyttävät todellisen vastauksen, toiseen tiedän sen jo. Täällä on ihanaa. Ei, en aidosti kaipaa keskustaan. Siellä voi poiketa ja varmasti tulen itsekin käymään säännöllisemmin stadissa työasioissa jatkossa, kun Kippari on vähän isompi. Luonto, meidän yhteisö ja sellainen selittämätön kodin tuntu on mulle sata kertaa merkityksellisempi kuin viiden metrin päässä olevat trendikahvilat. Onko ne kivoja ja käteviä? Hell yes. Täällä on kuitenkin jotain, mitä en urbaanista ympäristöstä saa. Rauhaa ja seesteisyyttä. Koko paikka värähtelee sellaista maadoittavaa energiaa. 

Ja onhan sekin myönnettävä, että kämppä ympäristöineen on ihan pirun makea. Meillä on oma beach house. 

Kun kävin täällä ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, en voinut olla muuta kuin häkeltynyt ja aidosti kateellinen. Miten tällainen paikka voi olla olemassa?! Ihmeellisintä oli nähdä meidän ikäinen nuoripari naapuriterassilla. Miten niillä on varaa tällaiseen asumiseen?! Ja täällä me nyt ollaan. 

Asioilla on tapana järjestyä ja unelmilla toteutua. Jotkut luopumiset voivat hetkellisesti tuntua uhrauksilta, mutta niiden jälkeen avautuu aina entistä parempia ovia ja ikkunoita. 

26.5.2017

Ruuhkavuodet smuuhkavuodet

Terve. 

Jos naisesta perheineen ei ole toviin juurikaan kuulunut muuta, kuin yhteistyöpostausten kautta, niin voi kuulkaa - tilanne ei ole täysin vapaaehtoinen. 


Olen tällä hetkellä työllistetympi kuin koskaan ennen elämässä. Kippari viettää parhaillaan 4kk "hulinoita". En virallisesti kestä tota nimeä, mutta menköön nyt. Äitylit ja äitylihenkiset tietävät mistä on kyse. Silloin beibet ottavat mentaalisen harppauksen, keventävät unenlaatuaan ja pörräävät öisin ja kenkkuilevat päivisin. Lähinnä lapseni on jatkuvaa seuraa ja viihdytystä kaipaava syliapina. Se työllistää. 

Käväisin muuten viime viikolla ekalla työkeikalla Kipparin syntymän jälkeen. Onneksi sain oman äidin matkaseuraksi Ouluun, olisi tullut vähän haastava setti matkoineen päivineen pienen vauvan kanssa. Iso kehu pienelle, reissu meni enemmän kuin hyvin! 

Mitenkään kamala tilanne ei onneksi ole. Vähän vaan, miten nyt sanoisi, haastavampi kuin normimoodissa. Kaikki on vaan yhtä isoa kautta ja jaksoa pienten kanssa. Ja isompienkin. En ole huolissaan, kohta tuleekin jo seuraava. 

Muuttohommat ovat myös täydessä hullnassa. Muutama päivä enää ja olemme järvenrannalla! Aijai kuinka mä odotankaan aamukahveja ulkona, omaa pikku ryytimaata ja uusia ympyröitä. Oli on niin valmis. 


Nyt olo on väsy ja odotan jo aamukahvia tän mun poppoon kanssa. Olen juonut nyt useampana aamuna tällaista comboa, kannattaa kokeilla! Inspis tuli luonnollisesti jo legendaariseksi muodostuneesta bulletcoffeesta.

1,5 dl tummapaahtoista kahvia
1tl gheetä eli kirkastettua voita
1tl kookosöljyä
Vajaa desi vapaavalintaista maitoa, itse käytin mantelimaitoa
1tl (raaka)kaakaojauhetta
Kardemummaa maun mukaan

Surauta lateksi blenderissä ja nauti pehmeästä mausta.

21.5.2017

Unesta, nukkumisesta ja siitä suurimmasta vauvavuoden uskomuksesta



Kippari on ollut syntymästään asti melko hyvä nukkuja. Niin myös minä. 

Kuten pidempään blogia seuranneet muistanevat, kärsin tosi pahoista univaikeuksista raskauden puolivälistä asti. En nukkunut kunnon yöunia kuin ehkä pari hassua kertaa. Saatoin lähes saada unta, mutta levottomat jalat ja todella tuskainen olo herätti ja pakotti liikkeelle. Vietin siis lähes kaikki yöt tuijottaen Netflixiä (thank god for that!) ja Youtubea aamuyöhön asti, joskus koko yön. Päivällä oli pakko ottaa kunnon päikkärit ja sama ralli jatkui seuraavana yönä. Siksi onkin ihan mieletön lahja, että vauva nukkuu hyvin ja itse koen nukkuvani syvemmin ja paremmin kuin koskaan elämäni aikana. En ole oikeastaan ollut juurikaan väsynyt = asia, minkä luulin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus vauvavuoden aikana. Illalla uni tulee kyllä normaalia nopeammin, enkä mielellään halua valvoa yli kymmeneen. 

Kippari nukahtaa useimmiten kympin maissa, joskus aikaisemminkin. Yösyöttöjä tulee 1-2 ja ne hoituvat supernopeasti, koska nukumme vielä toistaiseksi samassa sängyssä...ja mies on muutenkin nopea syöjä. Se on muuten ihana muutos! Hajoilin alussa tuntikausien imetysmaratoneihin, mutta oli kyllä totta, mitä lupailivat - se muuttuu nopeasti. 

Kippari pääsi heti syntymänsä jälkeen kokeilemaan LoveToDream -kapaloa, se oli meillä jo synnärillä mukana, ja ihastuin heti sen kätevyyteen ja tehokkuuteen. Söpöydestä puhumattakaan. Vaikka ihana Maija Poppaseksi ristimämme vanhempi hoitajatar opetti old school kapaloitsemisen Jorvissa, on kapalopussi käytännön arjessa tosi näppärä ja nopea pukea. Meillä on ollut käytössä sekä Original että talvipussi, kummatkin oikein hyviä. Oli kyseessä sitten lahja odottajalle tai hyvän unen apukeino omalle vauvalle, en voi muuta kuin suositella lämpimästi!

Postaus toteutettu mitä aidoimmin tuotteeseen rakastuneessa yhteistyössä Lovetodream Suomen maahantuojan kanssa 

26.4.2017

"Meille tulee vauva"



Melkein tasan vuosi sitten. Olin ollut tosi kovassa flunssassa ja ihmettelin, että miksi oireet eivät muutaman viikon jälkeenkään meinanneet helpottaa. Olo oli niin hemmetin vetämätön ja puolikuollut, että epäilin ihan rehellisesti keuhkokuumetta. Yhtenä päivänä makasin sohvanpohjalla ihan vailla energiaa. Osallistuin tosi mielenkiintoisiin koulutuspäiviin terapiakoulutuksen tiimoilta enkä kertakaikkiaan jaksanut keskittyä. Olo oli outo, vähän kipeä, mutta ei silti oikeastaan.

Toukokuisena aamuna mökillä heräsin tosi, tosi aikaisin kauheaan näläntunteeseen. Seuraavana iltana sain nälkäkiukkukohtauksen, mikä ei ei ole ollut mulle tyypillistä enää vuosiin. Odottelin kuukautisia alkaviksi muutamien päivien sisällä, mutta jostain syystä päätin, että teen seuraavana aamuna raskaustestin. Eihän siellä mitään viivoja olisi, mutta sulkisin ne ei-olemassa-olevat epäilykset mielestäni. Kun rinnatkin tuntuivat aika jomottavilta. Mutta niinhän ne välillä ennen menkkoja, right?

Aamulla tein tämän lakonisen poissulkuharjoitteen ja hämmästys oli vähintään Himalayan koko vuoristorivistön kokoinen vahvojen viivojen ilmestyessä pikku liuskoihin. Epäilin, että olinko ottanut vahingossa ovulaatiotestin liuskat. En. Tein kolme uutta testiä. Vahvoja olivat. Kuvasin tärisevin käsin liuskat kännykkäkameralla, ravasin ympäri olohuonetta, mietin, miten edetä. Jätin miehelle tekstarin, että soita heti ku pystyt ja soiton tullessa (ruokikselta!!) pystyin vaan toteamaan, että MEILLE TULEE VAUVA.

"Nooooniiiin", tokaisi kuumissa tilanteissa icemanina pysyvä siippa, jonka rinnalla Räikkönen näyttää kiihkoilijalta. Tiiättekö vähän sellaisella äänellä, jolla ope vastaisi ruotsinkirjat unohtaneelle oppilaalle. Halaus oli kuitenkin kotiintullessa pitkä ja hellä. Sellainen merkityksellinen, jota ei koskaan unohda.

Pari seuraavaa päivää meni ihan sumussa ja häkeltyneenä, onnellisena ja paniikissa, turtana ja ylivirittyneenä. Liuska toisensa jälkeen vahvisti sitä tosiasiaa, että Kippari teki tuloansa meidän perheenjäseneksi. Bruno vahvisti asian pari viikkoa myöhemmin ekassa ultrassa, jossa olikin peloista huolimatta vahva pieni kuusiviikkoisen alkion sydän - ja vain yksi sellainen! Kaksosepäily kun kummitteli mielessä voimakkaana.

En tiedä, että koenko elämäni aikana kyseistä tilannetta enää uudelleen. Olen kuitenkin superkiitollinen, että sain kokea koko matkan edes kerran. En vaihtaisi kokemusta pois, en miltään osin, en edes niitä hankalia hetkiä. Ne kokemukset teki musta sen ihmisen, joka tänään olen, ja toi ton minityypin meille. Aikamoista tää elämä! Tykkään.


24.4.2017

Yksi elämän onnellisimmista päivistä



Halusin jakaa teille hetkiä tältä päivältä. Upea, keväinen Kaivopuisto viihdytti meitä lähes 1,5 tuntia. Välillä vaan fiikkaamaan Cafe Ursulaan ja matka jatkui. Oli sellainen olo, että tässä muuten oli yksi elämäni onnellisin päivä. Mistä syystä? Facebookista voi lukea yhden osan onnellisuuden (ja häkellyksen) aiheuttajasta, mutta tärkeintä oli se tietty sisäinen rauha, jota olen välillä vähän ikävöinytkin. 

Tässä on ollut muutoksia vaikka millä mitalla eikä niitä elämän onnellisimpia muutoksia suotta kutsuta myös isoiksi kriiseiksi. Naimisiinmeno, lasten saaminen, muutot...yleensä odotettuja ja iloisia asioita, mutta vaativat ainakin meiltä snadisti herkemmiltä omat adaptoitumisensa. Muutos tarkoittaa aina stressiä. Stressissä itsessään ei toki ole mitään vikaa, sehän on neutraali asia, reaktio ulkoiseen ja sisäiseen ärsykkeeseen. 

Kun elämä muuttuu radikaalisti tarvitaan aina pieni sopeutumisaika. Musta tuntuu, että nyt mä alan aidosti nauttimaan äitiyslomasta ja pienen kanssa hengaamisesta. Pitkäksi venyneistä aamuista ja jopa niistä ajoittaisista kalsaripäivistä. Silloin, kun elämä on intensiivistä, tarvitaan olemisen sietämätöntä keveyttä. Sitä löytyi keväisestä puistosta, koiran riemusta kavereita nähdessään ja myöhemmin harvinaisesta omasta ajasta. Ehdin siivoamaan, kirjoittelemaan tätä, katsomaan pari vlogia...vain olemaan. Ilon kautta.    

Sisäinen fiilis. Rauha, pulppuava ilo for no bigger reason, läsnäolo ja mielellään joku luontohetki. Siitä on mun onneni rakennettu. Nyt rupean laittamaan illallista mulle ja miehelle. Sekin tekee onnelliseksi. 


19.4.2017

Resepti: Ihan erilainen pasta


Parsailottelut käyvät kuumimmillaan. Maanantaina dinneröitiin äidin luona yläkuvan kaunokaisilla ja alkuviikosta kokkailin Konkistadorin Kyökissä omaa lempparia eli vihreää parsaa. Olin Stockalla onnellisessa kotiäitimoodissa mehustellen miehelle tekstarein tulevan illan päivällistä, ihan erilaista pastaa. Erilaista siis siihen nähden, mitä me normaalisti tehdään pastahimoissamme. Olisinko uskonut pari vuotta sitten moista tapahtuvan?

En. 
Tai ehkä joo, elämä on hauskaa kaikessa yllättävyydessään. 

Haluatteko reseptin? Ei se mitään, saatte sen silti. Täysvegeilijät voivat rauhassa jättää fisun pois, tulee varmasti hyvää muutenkin.


Konkistadorin parsa-lohipasta idän tyyliin

Ainekset

Lohta n. 200-300 g
2 rkl turkkilaista jugurttia
Pasta of choice (itsellä gluteeniton penne) ja siitä 2-3 syöjän annos
Korianteria aimo nippu
 Nippu vihreää parsaa 
Pienehkö sipuli 
3 kynttä valkosipulia
 1/3 sitruuna tai kokonainen lime
Wasabitahnaa vajaa 1tl
Tuoretta tai tahnainkivääriä vajaa 1tl
Suola 
Pippuri
Provencen mausteseosta

Laita provencen yrteillä maustettu lohi kypsymään uuniin 170 asteeseen noin 15-20 minuutiksi tai kunnes kypsää, mutta edelleen pehmeää. Ota pastakattila vesineen valmiiksi liedelle ja ala valmistelemaan vihanneksia. Pilko sipulit pieneksi hakkeeksi, leikkaa parsoista puinen osa veks ja pilko suht pieniksi paloiksi. Kuullota sipuli miedolla lämmöllä öljyssä, siirrä kippoon odottamaan muita aineksia. Paista parsacubet voissa melko kuumalla lämmöllä muutaman minuutin ajan kunnes pureskeltavia mutta kypsiä. Kaada sipulien joukkoon. Leikkaa korianterinippu vihannesten sekaan, yhdistä valkosipuli, turkkilainen jugurtti ja sitruuna. Kun kala on kypsä, sekoita se haarukalla mukaan kunnes seos on mukavan tahnamaista. Suolaa ja pippuria maun mukaan, wasabi ja inkivääri rohkeasti mukaan. Maut eivät puske läpi, mutta tuovat raikkautta annokseen. Keitä pasta ja valuta se. Yhdistä sitten pasta ja kastike toisiinsa, anna tekeytyä muutama minsa ennen tarjoilua. 

Kuvassa näkyvä valkoviini ei ole todellakaan paras makumatch tämän ruoan kanssa, mutta hyvää silti. Keittiömme suosittelee! 

Ruoka on siitä kätevä, että soosin voi tehdä etukäteen ja sitten vain keittää pastan jahka syöjät ovat paikalla. Toivottavasti ohjeet olivat selkeät olematta liian holhoavat, siitä on nimittäin aikaa, kun olen reseptiä viimeksi kirjoittanut!





Menneisyyteni muotibloggaajana


Viime aikoina on ollut muodikasta siirtää blogi kokonimi.com alle. Mietin itsekin tätä, mutta koska en halua (ainakaan vielä) "brändätä" nimeäni, niin mennään nyt tällä nelisen vuotta sitten keksityllä.

Konkistadori aka conquistador on ah tuo ihana espanjalainen mantereenvalloittaja, mutta en suinkaan halua samaistua alkuperäiskansojen lahtaajaksi, vaan nimi tuli oikeastaan blogin entisestä nimestä eli Valloita oma elämä. Valloita. Valloittaja. Oman elämänsä konkistadori. Eli mä. Henkilöllisyyttä en yritä piilotella mutten myöskään korostaa. On oikeastaan kiva elää blogistaniassa ja Instassa nimimerkin takana.

Vaihtaisinko nimeä jos nyt keksisin paremman? Ehdottomasti. Somekuvioissa mut kuitenkin tunnetaan tällä nimellä ja silläkin on merkitystä näinä päivinä.

Tykkään kuitenkin filosofiasta nimen takana. Oman elämän valloittaminen on mulle sitä, että otan vastuun omasta onnesta, menestyksestä ja hyvinvoinnista. Valloittaminen on sitäpaitsi aika positiivinen termi. Hurmaamista. Asioiden vetämistä puoleensa magneetin lailla, kuten edellispostauksessa puhuin.


Noniin pois metafysiikasta ja takaisin otsikon aiheeseen.
Pakko myöntää nimittäin, että yksi lempivaiheeni Konkistadorina oli tämä:





Päivän asut. 

Btw jokaisen laittaisin edelleen päälleni ja pari itemiä omistan edelleen. Oli inspiroivaa ja hauskaa miettiä omia asuja ja tyyliä kameran kautta. Missä vaiheessa se intohimo hävisi? Nyt mä vieläpä asun ammattivalokuvaajan kanssa forgaadsseik!

Tyyli, muotoilu, kosmetiikka, estetiikka, sisustus, oman elämän visuaaliset ympyrät. Maailma, josta tykkään edelleen. Joskus mietin, että onko oma ammatinvalinta mennyt sittenkin metsään. Mutta ei, mä vaan kaipaan ja tarvitsen tätä harrastusta/sivutyötä terapioinnin ja muun liikemiesnaismenon rinnalle. Tykkään niin monista asioista tässä elämässä, että se on välillä ihan riesa. 

Haluaisin tehdä kaikenlaista ja usein teenkin. En suostu tyytymään vain yhdenlaiseen itsensä toteuttamiseen, vaan maistelen mielelläni palasia joka kentältä. Ihailen renesanssi-ihmisiä. En kuitenkaan luule olevani itse hyvä kaikessa. On tärkeä tietää ja hahmottaa, että missä leikkauspisteessä intohimo kohtaa taidot siten, että se tuottaa haluttua elantoa sopivissa määrin. Sitten voi harrastella vaikka mitä. Mun harrastuksista tuppaa yleensä tulemaan jonkinlaisia sivutöitä, mikä on hieman vaarallista. Täytyy olla myös ihan tyhjänpäiväisiä harrastuksia joista ei ole juurikaan mitään "hyötyä", vaan silkkaa iloa.

Kauneuden ja tyylin maailma on sellainen. 





Viherhaaveita, omavaraisuutta ja huippukokkeja


Haluaisin olla viherpeukalo. Lapsuudenkotini on täynnä kasveja, osa jopa kymmeniä vuosia vanhoja. 
Omakotitaloissa asuessani olen koittanut kylvää maahan vähän kaikenlaista kurpitsoista retiiseihin, hyvällä ja huonolla menestyksellä. Pahin takaisku sattui melkein neljä vuotta sitten silloisen koiranpennuin syötyä KAIKKI kodinhoitohuoneessa asuneet taimivauvani. Alan pikkuhiljaa toipua siitä iskusta.

Nyt, kun oman pihan ääreen pääseminen häämöttää kalenterissa, huomaan seikkailevani puutarhamaisemissa sekä kaupoissa että interwebissä. Palauttelen mieleen erilaisia helppoja kylvöksiäni ja mietin, että kuinka monta salaattilajia mahtuu tulevaan istutuspenkkiini. Kasvien ja puutarhan hoitaminen on aika mahdoton tehtävä ellei ole itse 90% ajasta paikalla. Ajattelin siis hyödyntää tämän kotiäitiysajan puutarhurointiin ja sen opettelemiseen. Tulevaisuuden haaveena on lisätä omavaraisuutta niin paljon kuin se aina on elämäntilanteeseen nähden mahdollista. Eikä aikaakaan, kun sienestyskausikin on taas ovella <3 Mutta eka se kesä! Syksy tulee kyllä.

Yllä oleva kuva on tänhetkisestä olohuoneesta ja mun mitä helpoimmasta sisustuskasvista, rosmariinista. Hah! On muuten aika korea vehka noin niinkuin visuaalisestikin, suosittelen! Hän pääsee siirtymään pihan puolelle jahka uusi kotikaupunki kutsuu. 

JA HEI! Tulossa myös yksi uniikki ja odotettu viherpiipertämiseen liittyvä teema, jota mehustelen mielessäni jo tosi paljon...Toukokuun alussa pääsen hortoilemaan ja opettelemaan uusia villikasveja upean Sami Talbergin kanssa. Sami on tunnettu villiruoka kirjoistaan, ympäri maailmaa järjestetyistä workshopeistaan sekä mm. Cargo -vegeravintolasta. Siinä on mies, joka tekee sydämensä työtä - ja sen näkee!

Loppuun vielä terkut Noora H:lle ja suloiselle Baby H:lle jotka eilen sattumalta Stockan äitylipisteellä bongattiin! Onpa ihana, että blogi- ja internet-tuttuja alkaa olemaan jo niin paljon, että harva se viikko tulee tällaisia hauskoja sattumakohtaamisia.   

Pitääkin muuten tehdä juttua jossain välissä vauvaystävällisestä Helsingistä ja kaupungin parhaista vauvanhuoltopisteistä :) 








14.4.2017

Kuinka luoda paras mahdollinen arki



ARKI. 

Jotenkin arkinen sana. Pyykkivuoria ja aamupuuroa, selviytymistä ja loman odotusta? Mä uskon vahvasti siihen, että arjesta tulee tehdä, jos ei joka päivä juhlaa, niin vähintään mielekästä ja odottamisen arvoista. Joo! Nyt löysin sen termin. Mä haluan mun arkeni olevan niin kivaa, että lomalta palaaminen ei ärsytä. Onnekseni oon löytänyt vierelle puolison, joka toteuttaa kanssani tätä hyvää arkea. Kyllä meilläkin pyykätään ja liukastellaan paskavaippoihin. Koti on suoraan sanoen aikamoinen hävitys näinä päivinä. Työpäivät usein pitkiä, ruokakauppaan ja koiranulkoilutukseen koitetaan välillä raivata tilaa. Tunnelma on kuitenkin sen tärkein osa arkea. Meillä sen ylläpitäminen on kaikista tärkeintä. Arki on siis mitä tärkeintä! Tämänhetkinen arki on vauvaperheen elämää, mutta tosi ihanaa sellaista. Tämä vaihe on mitä lyhyin ja koitan nauttia joka päivästä eli myös siitä pitkäveteisyydestä ja pysähtyneisyydestä, mitä tää välillä väkisinkin on. Tulee dynaamisempia vuosia, tulee väsymystä erilaisen arjenpyörityksen vuoksi. Nyt on kuitenkin aika vain olla ja paijata tulokasta. Se on aika spesiaalia.  

Uuteen kotiin muuttaminen herätti vakavampia pohdintoja hyvästä arjesta. Uusi koti on joo sivummalla, mutta tarjoaa tähän elämäntilanteeseen sellaisia elementtejä, joilla on enemmän merkitystä kuin Stockan sijaitseminen 10min kävelymatkan päässä. Harrastusmahdollisuudet tuplaantuvat asuintilan lisäksi, seinänaapureina on rakas sukulaisperhe, tukiverkosto on muutenkin lähempänä. Mikä tärkeintä, saadaan luonto aidosti lähelle. Mm. kyseiset asiat painoivat vaakakupissa loppujen lopuksi enemmän kuin työmatkan piteneminen. 

Kivoinkaan koti ei kuitenkaan merkkaa mitään, jos ihmiset sen sisällä voivat huonosti. 

Mä koen, että tuleva koti tarjoaa mulle kaikkia sellaisia nuoren aikuisen salaunelmia, joita en olisi ikinä uskonut saavani. Ja tuossa ne nyt manifestoituvat. Kuinkahan monta vuotta haaveilin koti spasta ja sadetinsuihkusta? Pinnailin kuvia kaksikerroksisista olkkaritiloista? Nyt saan ne ja paljon muutakin. Nyt, kun tiedän, mitä aidosti haluan - onnellisuuden, mikä ei riipu mistään ulkoisesta olosuhteesta. Olen elänyt aika monta vuotta elämästäni erilaisissa kulisseissa. Ulkoapäin on voinut varmasti ihailla kaikenlaisia puitteita, joiden sisällä ihmiset ovat kuitenkin voineet tosi pahoin.  

Ja silti sitä saa ilman muuta unelmoida kodeista, puitteista ja asioista, joita arkeensa kaipaa. Ei täällä tarvitse pyydellä anteeksi! Ajattelen kuitenkin, että on tärkeä tietää, mitkä asiat tekevät aidosti onnelliseksi. Mikä on prioriteettia omassa elämässä, mikä taas kivaa bonusta ja lahjaa maailmankaikkeudelta tai mistä kukin nyt kokee hyvät asiat saavansa. Mä uskon, että me jokainen luodaan omat jumalat ja demonit, oma taivas ja helvetti. Vedetään magneetin lailla puoleemme asioita sen mukaan, miten oman mielen ja asenteen suuntaa. Mun suurimpia uskomuksia on nykyään se, että elämä muuttuu koko ajan paremmaksi. Se on kombinaatio kokemusta (= näin on käynyt) plus tahdonalaista asennoitumista. Ja tiedättekö, näin se sitten menee. Homma menee koko ajan mahtavammaksi, syvemmäksi ja rakkaudellisemmaksi. On tärkeä tunnistaa omat elämänvalintoja ja yleistä asennetta säätelevät uskomukset ja muuntaa niitä toimivimmiksi mikäli tarvetta on. En ole varsinaisesti menestysteologian kannattaja, mutta olen kokenut joka solulla miten elämä muuttuu silloin, kun itse muuttuu. Ei ole muita rajoituksia kuin me itse. 

Ja hei, elämä tapahtuu jokatapauksessa. Tellus -niminen simulaattori on välillä armotonta koettelemuksiensa kanssa. Tulee isoja suruja, haasteita ja menetyksiä. Konflikteja ja epäonnistumisia. Mä elän tietoisesti siten, että oon sitoutunut näkemään jokaisessa negatiivisessa asiassa jonkun kultareunuksen. Opetuksen, lempeän varoituksen tai kehoituksen muuttaa suuntaa taas kohti sitä parempaa, toimivampaa ja valoisampaa arkea. Ja parempia uskomuksia. Uskokaa pois, se asenne ei tule helpolla, mutta muuttaa oikeasti sen, miten hankaluuksiin suhtautuu. Ja miten ne myös ratkeavat. 

Tällaista tänään. Ei ilman draamaa ja yhtäkkisiä tilanteita, mutta luottavaisena suhteessa kokonaiskuvaan. Alla muuten kuva mun uudesta lemppari sisustuslehdestä ja kannessa sattui olemaan sellainen tyyli, jota uuden kodin olohuoneeseen himoaisin. Luonnollista, modernia, ajatonta ja rauhallista tunnelmaa. En malta enää odottaa muuttoa! Tai maltanpas. Helsinki on ihana paikka, täällä on hyvä leikkiä lattemammaa vielä kesään asti. 

Kivaa viikonloppua, tyypit! Kiitos, kun vierailit tässä blogissa, toivottavasti tuut uudelleenkin!     



13.4.2017

Jos kirjoittaisin siten kuin hyvältä tuntuisi


Oli aikoja, ihan muutamia vuosia sitten, kun kirjoitin joka päivä. Käsin, koneella. Kirjasin ajatuksia ja oman elämän tapahtumia. Se oli suorastaan pakko tehdä ja voi vitsi olen kiitollinen, että sitä silloin tein. Nyt katson taaksepäin kaikkea, mitä on tapahtunut. Paljon vettä on virrannut Niilissä (#sinuhefani), mutta...no, olen varmaan keskittynyt elämään. Kirjoittaminen on kuitenkin tosi oleellinen osa omaa elämää ja äsken maailman ihaninta Julie & Julia -elokuvaa katsoessa tuli sellainen fiilis, että miten ja mitä mä kirjoittaisin, jos kirjoittaisin vain itselleni. Mutta sitten tavallaan kuitenkin teille lukijoille, joita on nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin koska äitylijutut ja somenäkyvyys. Minkälaisia päivittäisiä ajatuksia ylipäätään haluaisin paljastaa ja kuinka paljon koen tarpeelliseksi näyttää omasta elämästä. 

Okei, ajattelin tehdä kokeilun. En mitenkään pysty lupaamaan itselleni, että kirjoitan joka päivä. Haluaisin kuitenkin haastaa itseä siihen. Kirjoittaa tänne edes pieni selostus siitä, että mikä menneessä päivässä on ollut olennaisinta. Mikä on rehellinen fiilis. Mistä olen erityisen kiitollinen ja mikä toimi. Kokeillaan, mitä tapahtuu. Ainakin haluan madaltaa omaa kirjoitus- ja bloggauskynnystä.  Huomaan selittäväni koko ajan itselle, että no sitten kun mä pääsen ottamaan tyylikkäitä kuvia, niin sitten mä aloitan taas tiuhemman kirjoittamisen. Itseni tuntien, se päivä tulee JOS tulee ja sitä ennen mulle on mielekkäämpää jakaa hetkittäisiä tallenteita sekä täällä blogissa että esim. Instastoryssa. Musta ei taida koskaan tulla sitä laskelmoivaa somekuningatarta hienoine postauksineen. Ihailen sellaista paljon, mutta niin kauan, kun tämä on rakas harrastus, niin se saa noudattaa omaa temperamenttia - kirjoita nyt, deletoi kahden vuoden päästä jos alkaa nolottaa liikaa. Sitä on muuten tehty! 

http://www.designlovefest.com

Mennyt päivä on ollut ehkä maailman leppoisin ja täydellisin esimerkki siitä, mitä äitiysloma parhaimmillaan voi olla. Oon superkiitollinen tästä. Vaikka pikku W on helppo ja leppoisa hoidokki, on mulla tietenkin, kuten kaikilla muillakin, ollut iso siirtymä äitiyteen entisestä vapaasta elämästä. Vaikka oikeastaan meidän elämä on äärimmäisen vapaata edelleen. 

Lähdin puoli kasin maissa lähikauppaan ostamaan ihan-vaan-pari-juttua ja löysinkin itseni dallailemasta kylmässä kesähesassa Stockalle koiranruokaostoksille. Ihan noin vaan. Päällä oli vanhat äitiystrikooleggingsit, reiälliset vieläpä, ja vähän mietin, että kyllä ehkä pikkuisen hävettää, jos joku tuttu tulee vastaan. Tai oikeastaan ei edes kamalasti. Teatterin kohdalla otin tukan pois pikkumyynutturalta ja sipaisin vähän sitä huulipunaa, mitä taskusta sattui löytymään. There, good enough. Mahdollisuus tulla ja mennä on edelleen olemassa. Ajoittain tulee pieniä paniikkihetkiä, että apua, en saa enää koskaan olla yksin kunnes muistan, että se pelko ei toteudu. Ja kamoon - puoli tuntia omaa aikaa, niin mulla on jo ikävä mun perhettä. Kyllä, se klisee piti paikkansa. 

Huominen starttaa vähän paremmalla aamiaisella ja sitten ihmetellään, että mitä tulevat päivät tuovat tullessansa. Mitään tarkkoja suunnitelmia ei ole ja se oli vähän tarkoituskin, meidän kaltaisille (erotyisesti lomien suhteen) piilokontrollifriikeille tosi hyvä juttu.

Rauhallista ja palauttavaa pääsiäis...telyä itse kullekin säädylle!

T. teidän kaikkien oma Konkistadori

30.3.2017

Muistutus ja kuulumisia!



Huh. 

Ihan ei siihen tahtiin päivity tämä blogi kuin pitäisi. Tai siis toivoisin. Tässä on ollut vähän kaikkea. Isoimpana aikasyöppönä tuo söpö Aikasyöppö, mutta uusiotulokkaana yrittäjän joka ikinen vuosi yllättävä veroilmoituksen jättö. Ei vaan oo todellista, miten kuuden vuoden jälkeenkään mä en osaa varautua ajoissa. Toinen suuri, itseasiassa valtava, juttu on tuo mahdollinen tuleva muutto uuteen kämppään ja täysin uudelle paikkakunnalle josta edellisessä postauksessa taisinkin innokkaasti jo vihjata. Että kaikki isot elämänmuutokset vaan samaan syssyyn, eiksniin! Oon onnellinen ja innoissani tästä. Asunto on käsittämättömän magea, siksi me muutetaankin. Samalla kuitenkin on stressannut ja hirvittänytkin. Tuleeko liikaa muutoksia yhdelle keväälle? Mutta ei. Mutulla, intuitiolla ja johdatukseen luottamalla eteenpäin vamos. Uskon ja luotan aktiivisesti siihen, että tää mun ja meidän elämämme menee aina vaan paremmaksi ja maailma antaa koko ajan hienoja mahdollisuuksia joihin voi tarttua. Palaan tähän kämppä asiaan tarkemmin jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin nautitaan keväisestä stadista täysin rinnoin (imetyshuumoria). 

Koska kiireisnä ollaan, minikuulumisia ja pieniä arjen hetkiä voi seurailla parhaiten somemaailmassa. Instastory päivittyy useimmin eli sinne vaan stalkkailemaan. Tarkoitus olisi saada jossain vaiheessa aikaiseksi myös live -lähetys jonkun teeman parissa. Vähän niinkuin podcastin ja vlogin yhdistelmä. 

Insta löytyy @konkistadori nimimerkin takaa!

Tervetuloa seuraamaan arkea ja ajoittaista juhlaa!


Mainittakoon vielä loppuun, että seuraavista teemoista on tulossa juttua lähiaikoina!

Parhaat hankinnat vauvalle
Synnytys osa 2 (spoiler alert - terve poika tuli)
Palautuminen ja suhde omaan kroppaan
Työ ja opiskelu vastasyntynyt kainalossa

Jos on postaustoiveita, niin kerro ihmeessä! Sehän se vasta mulle mielekästä olisikin :)

20.3.2017

Minkälaista on arki vastasyntyneen kanssa

Kyllähän sitä mietti, että kuinkahan tylsää tai sitten ylihektistä arki tollaisen pikkuötökän kanssa tulee olemaan. Suoraan sanoen mä pelkäsin, että tylsistyisin puolikuoliaaksi. Näin ei onneksi ole ollut, vaan tekemistä riittää vaikka kuinka. Ja jos ei riitä, niin sitä kehitetään. Ollaan oltu aika aktiivisia kaksin ja perheenä. Oltu mökillä tyypin ollessa pariviikkoinen, reissailtu eri kaupungeissa, hengailtu kaupungilla ja otettu vastaan vieraita täällä kotona. Ja toki vaan oltu. Oon pyrkinyt siihenkin, ettei menemistä ja tekemistä ole ylenmääräiseksi ärsykkeeksi asti. Jäbä vasta totuttelee kaikkiin aisteihin ja tuntemuksiin, en siis halua stimuloida ylenpalttisesti. Tämän uuden ihmisen temperamentti on kuitenkin superchill ja joustava, joten ollaan voitu viettää melko aktiivista arkea. Se on ollut ihanaa, koska kaipaan sitä (selvästi) itse. En ole kotihiiri, en ole koskaan ollut. Sohvanpohjalle hautautuminen saisi mut todennäköisesti vain ahdistumaan. Kiitos, bebe, että otat tämän huomioon!



Päivät starttaa yleensä 6-7 välillä. Paitsi sunnuntaisin. Ei mitään logiikkaa, mutta tää jätkä on tajunnut, että sunnuntaisin koisitaan vähän pidempään, eilenkin pojat nousi vasta kympin maissa, kuten Insta-storyn seuraajat huomasivatkin. En valita, että meillä on ollut tähän mennessä superhyvin nukkuva bebe. Hirveästi en tästä omaa ansiota osaa tai voi ottaa. Sisäsyntyisiä juttuja. 

Aamu alkaa luonnollisesti kahvilla ja pikkumiehen putsauksilla ja pukemisilla. Mä syön mitä kerkeän, mies auttaa minkä kerkeää ennen töihin lähtöä, poika on yleensä sosiaalinen ja juttua riittää. Aina voi myös syödä. Vielä en ole kaatanut lattea toisen niskaan imettäessä, mutta läheltä on liipannut. Lattelippis äideille olis kova - ja joku syöttölaite itselle! Luksusta on se, että joku jeesii ruokien kanssa ja saan valmiin aterian eteen. Yleensä arki hoituu kuten hoituu ja koitan valmistautua omiin ruokailuihin ennalta. Kaikki yhdellä kädellä syötävä on tosi jees ja toki välillä nukkumiset / lattialla tyytyväisenä hengailu hetket ajoittuu niin, että saan laitettua ruokaa itselleni. Hassua, en ole tähän mennessä tajunnut, että miten kukaan voi väittää ettei muka ehdi syömään. Mä olen aina ehtinyt syömään, sehän on prioriteetti elämässä!

No nyt tajuan senkin. 

Aamulla ja aamupäivisin lähdetään yleensä lenkille / kaupungille ja oltiin jopa kerran kerhossakin. Myönnän, että pieni paniikkikohtaus oli lähellä. Häkellyin sitä, miten vieraalta ja erilliseltä tuntui istua äityleiden keskellä, kukin meistä vauvojansa hyssyttäen ja hoitaen, tuntematta ketään ja nippa nappa tajuten olevansa osa ryhmää nimeltä "äidit kerhossa". Hyvin me kuitenkin pärjättiin...ja napattiin todnäk sieltä tuo kaikille rakas norovirus tuliaisiksi. Elämäni pahin mahatauti, muuten. Edellisestä olikin jo 13 vuotta. Imettäminen ja oksentaminen on muuten aika kokemus noin niinkuin samanaikaisesti suorittaen. 

Ps. miesten noro on sitten vähän niinkuin miesten flunssa. 10x pahempi. Aina ja oireiden vakavuudesta riippumatta.


Kevät koitti Korkeavuorenkadulle!

Iskin eräs päivä männäviikolla lapsen kantoreppuun ja lähdin pullaostoksille, koska pulla päivässä pitää maidon virtaavana. Oikeasti. Ollaan ulkoiltu yleensä päivittäin. Joko suunnataan kaupungille tai sitten vedetään tuulipukumutsi -moodissa pitkin Kaivaria ja Eiraa. Note to self: hanki kiva, trendikahvilaystävällinen tuulipuku.

En malta odottaa, että lämpöasteet kasvavat ja päästään tuon mun laumani kanssa piknikfiilistelemään. Viltti mukaan, latte kahvilasta tai termarista, koira vapaaksi hihnasta ja mulle (koulu)kirja mukaan. Mielikuvissa laps' nukkuu tyytyväisenä kärryissä tai kujertelee aurinkoisena viltillä. W kyllä viihtyy kärryissä superhyvin, ihan paras päikkäripaikka. Olen siinäkin mielessä onnekas. Helpottaa elämää ja liikkumista hurjasti. 


Harkitaan vakavasti erästä uutta asumiskohdetta. Nyt on kyse oikeastaan vain siitä, että miten miehen työmatkat hoituisi kyseisestä lokaatiosta käsin. Olen tosi innoissani tästä ajatuksesta, mutta en uskalla vielä kauheasti hehkutella. Jos ei vaikka toteudukaan. Toisaalta meillä on ihan win-win -tilanne, tämä nykyinen kämppä ja sijainti on edelleen tosi ihana. Luonnonläheisempi elämä kuitenkin houkuttaa. 

Sisustuskuume nostaa tästä syystä kaunista päätään! Argh. Käväisin kuolailemassa Fasaanin tarjontaa ja eihän se koskaan petä. Suosittelen, kaupungin jännimpiä paikkoja sisustusihmisille. Löytyy sekin Korkeavuorenkadulta. 


Päivät menee toisaalta muutamaa samaa rutiinia (syöttö-hengailu-vaipanvaihto-nukkuminen) toistaen, onhan tuo W vielä aika pikkuinen, vasta 1,5kk vanha kansalainen. Päikkärit menee miten menee, joko 15-30min pätkissä tai parhaimmillaan parin, kolmen tunnin setteinä. Koitan tehdä työhommia sen verran kuin ehdin ja hyvältä tuntuu. Joinain päivinä se tarkoittaa ajatustyötä ja muistikirjan riipustelua, toisena tapaamisia tai Skype-paltsuja. Tämäkin puoli vauvaelämää on sujunut kivasti kunhan vaan itse on joustava ja salliva. Eniten on kärsinyt koulu! Tehtävät ja kirjoihin paneutuminen on ollut valitettavasti viimeisenä to do -listalla. Joutuu ottamaan kiinni muuta porukkaa kevään tästä edetessä. 

Iltaisin laitetaan safkaa, hengataan kotona isimiehen kanssa ja mennään ihmeellisen ajoissa nukkumaan. Viimeistään kymmeneltä alkaa sänky kutsumaan ja silmä luppaamaan entisellä ammattitason valvojalla.  

Miten teidän vauva-arki, samanlaista vai erilaista?

15.3.2017

Synnytys osa 1

Noniiiin! Vihdoin pääsen sukeltamaan sen aiheen äärelle, joka varmasti kiinnostaa monia. Oma synnytystarina (meinasin eka kirjoittaa "tärinä") tuntuu intiimiltä kirjoittaa, mutta uskon näistä kuitenkin olevan apua ja hyötyä monelle...tähän väliin suurkiitos omansa jakaneille, ekana tulee mieleen Marissa, Monna ja Iines <3 

vikoja mahakuvia - OMG SE OLI ISO!!!!!
Sanottakoon alkuun, että W:n syntymä oli piiitkä ja raskas kokemus, kaikille osapuolille. En koe, että mun kuitenkaan tarvisi alkaa pelottelemaan vaikkapa käynnistysjutuilla tai liiallisilla yksityiskohdilla ketään lukijaa. En myöskään halua dramatisoida kokemusta turhaan. Siksi koin hyväksi luoda pientä hajurakoa tapahtuman ja siitä julkisesti kirjoittamisen väliin. Jos olisin kirjoittanut tätä tekstiä vielä kaksi viikkoa sitten, olisi kieltämättä ollut paljon negatiivisempaa settiä luvassa. 

Viikko sitten koin nimittäin ensimmäistä kertaa sen fiiliksen, että joo - tän jätkän takia olisin valmis tekemään koko homman uudelleen.  Synnytyksestä on nyt siis reilu kuukausi, enkä aiemmin todellakaan voinut sanoa näin. Mikä sitten muuttui? No rakkaus. Rakkaus tätä pientä, niin tutuksi tullutta ötökkää kohtaan. Että speaking of rakkauden parantava voima, taas kerran!

Noin, ja sitten itse asiaan. Tässä vaiheessa kannattaa btw lopettaa lukeminen jos yksityiskohtaiset kuvaukset homman etenemisestä eivät kiinnosta. Kunnon supistukset alkoivat sunnuntai iltapäivällä. Tajusin jo oikeastaan ekasta kouraisusta, että nyt tuntuu ja syvällä. Että nämä tuskin enää lopahtavat kuten aiemmat tosi turhauttavat väärät hälyytykset. Jotka nekin oli aika kipeitä...


^ vielä hymyilyttää

Homma eteni melko nopeasti ja me lähdettiin sairaalaan parin tunnin päästä. Tässä vaiheessa kivut oli sen verran kovat, että voimakkaimpien kohdalla jopa itketti vähän. Koen, että mulla on aika hyvä kipukynnys, mutta kieltämättä tässä vaiheessa alkoi mietityttämään, että herramunjee, mitenköhän sitä kovinta vaihetta tulee kestämään!? Pettymys oli todella suuri kun tarkastuksessa huomattiin, että kohdunkaulan tilanne ei ollut kypsynyt juuri ollenkaan. Siinä vaiheessa viimeistään tuli itku! Koska olin sen verran kovissa supistuskivuissa, otettiin mut otettiin sisään odottelemaan homman etenemistä. Ideana oli, että saisin yöksi kipu- ja unilääkkeet, jotta saisin kerättyä voimia seuraavan päivän koitosta varten. 

Päästiin venailemaan synnytyksen etenemistä päivystyksen puolelle ja mut heitettiin itseasiassa saman tien ammeeseen! Ah sitä autuutta!! Pääsin siis yllättävän nopeasti kokeilemaan vettä eli sitä kivunlievityskeinoa, mitä hypnoilun lisäksi eniten odotin ja toivoin. Oltiin allashuoneessa melkein kolme tuntia, katseltiin sarjoja ja mä koitin nesteyttää ja syödä pikkuisen, jotta voimat pysyisivät yllä. Supistusten aikana mölisin matalaa a:ta ja koitin hengitellä hyvin. Lämmin vesi antoi lihaksille vapautta rentoutua ja tätä kyllä suosittelen todella paljon jokaiselle. Jorvin allashuone oli sitäpaitsi superkodikas ja tunnelmallinen. 

Miltä se kipu sitten tuntui tässä vaiheessa??

Nyt tulee kliseinen lause - en oikein enää muista. Niinpä, se mitä kaikki sanovat, on totta. Mieli unohtaa synnytyskivun, mikä on täysin loogista ja _vittumaisen_ hyvää suunnittelua :D Kukaan tuskin tekisi sitä muuten uudelleen tahi suosittelisi kaverille kokemusta. Referenssinä pidän kuitenkin sitä, että välillä itketti ja että kipupiikki persiiseen ei auttanut yhtään (!), vaikka siinä on jo kyse voimakkaista morfiinijohdannaisista. Mulla tuntui kipu aika laajalla alueella jo siinä vaiheessa. Polttava, kouristava, pakottava tunne on varmaan se, miten nyt kuvailisin. Tuntuu niin oudolta, että tällaisen voi unohtaa!! No, osa 2:n kuvaus taitaa olla vähän tarkempi. 

Mitä tulee mielikuvaharjoitteluun, niin siitä oli kyllä runsaasti apua. Supistuksen alkaessa kuvittelin klassisesti meneväni suuren ja vähän pelottavan aallon mukana. Koitin pitää kehon mahdollisimman rentona, erityisesti ylävartalon. Oli ihan mahtava kokea se, miten kovankin kivun jälkeen tuli täysin kivuton ja ihana väliaika. Valmennuksessa sain ohjeen nauttia siitä välistä ihan täysin rinnoin. Seuraavaa supistusta ei kannata edes vielä ajatella, pysyy vain siinä hetkessä ja tunteessa niin kauan kuin se kestää. Oli se sitten kipu tai laaksonpohja. Kunnon mindfulness meininkiä siis, mutta tepsi! Luotin myös siihen, että jokainen kipuaalto tuo vauvaa lähemmäksi syliä. Tämä ajatus tsemppasi myös valtavan paljon. Mun kokemuksen mukaan mielikuvat kannattaa pitää hyvin, hyvin yksinkertaisina ja vahvoina. Kokeilla, mikä toimii, ja pysyä parissa hyvässä - ainakin niin kauan aikaa kuin ne todella auttavat. 

Huoneessa hyödynsin myöhemmin liikettä, hengittelyä, keinutuolia, lämpöpusseja...kaikkia perinteisiä "pehmeitä" menetelmiä. Isoin apu tässä vaiheessa tuli puolisolta, jonka kanssa juteltiin ja heitettiin hermostunutta läppää. Ja katsottiin paljon sarjoja. Yö meni täysin valvoessa kipulääkkeistä (täysin pointless, tuli vaan paha ja sekava olo) ja muista keinoista huolimatta. Ei auttanut kuin hengitellä ja käyttää ääntä läpi koko pitkän yön ja toivoa, että aamutarkastuksessa paikat olisi avautuneet jo reippaasti ja pääsisi pian tositoimiin. 

Or so I thought...

Lääkärintarkastuksessa kävi ilmi, että tilanne ei ollut edennyt YHTÄÄN. Mitä hemmettiä, kaikki ne supistukset eikä mitään?? Totesin, että lähden mieluummin himaan odottamaan proggiksen etenemistä. Joo se on parempi, tässä voi kestää vielä päiviä. Voi ei...!! Kaiken lisäksi supparitkin alkoivat laantumaan ja harvenemaan. Ultraäänessä kuitenkin bongattiin, että lapsivettä ei ollut juuri ollenkaan. Pari hassua lätäkköä, sanoi lääkäritäti, ja ette te mihinkään enää lähde. Aletaan käynnistelemään. Jessss!!!!! Vaikka käynnistys oli ihan vika toive sektion lisäksi mun mielessä, niin ajatus ballongista ei ollutkaan enää paha, olin kuullut siitä pelkkää hyvää. Asennus oli simppeli ja ei kun käytäville kävelemään ja odottelemaan avautumista. Siippa tuli takaisin sairaalalle hyvinnukutun kotiyön jälkeen ja me lähdettiin taapertaen treffeille kanttiiniin. Olisin kuulemma halutessani päässyt laitatuttamaan fledaa kuntoon sairaalan kampaajalle, mutta en kokenut banaaninutturan tuovan lisäarvoa synnytykseen. Oiskohan kuitenkin pitänyt testata? 

Fiilis oli seesteinen, ilma täydellinen pakkaspäivä ja olo ihan mahdollinen. 

Jatketaampa tästä seuraavassa osassa! Kysykää ja kommentoikaa ihmeessä jos tulee jotain mieleen.

5.3.2017

Sinä särjit sydämeni


Äitiys on tuonut mukanaan sellaisia tunteita ja kokemuksia, jotka raastavat. Vuoronperään raastaa rakkaus ja turhautuminen, onni ja ilo sekä syyllisyys.

Sydän on särkynyt monen monituista kertaa. Tavalla, joka on ihan uutta.

Se hetki, jolloin säikähdit kohdussa jotain kovaa ääntä tai yhtäkkistä liikettä.

Se synnytyksen jälkeinen hetki, jolloin sinut vietiin yhtäkkiä ja kiireellä pois luotani enkä tiennyt, koska nähdään seuraavan kerran vai nähdäänkö.

Silloin, kun itkit nälkää eikä uusi maito ollut vielä noussut kunnolla rintoihin.

Se hetki, kun nukahdit rinnalle, huulipieli maitoa valuen, ja olit täydellisen, ehdottoman rakastettava ja tajusin, että tulen tekemään loppuelämäni kaikkeni puolestasi

Mun sydän ei koskaan tule enää olemaan entisensä. Ei sen jälkeen, kun tuo isäsi lähetti sen yhden tekstarin ensitapaamisen jälkeen. Eikä sen jälkeen, kun sinä manifestoiduit meidän perheen uusimmaksi jäseneksi. Mun oma pieni poika.

24.2.2017

ensi-imetys hilppasen randomeissa olosuhteissa

mökillä

Aloin tutkiskelemaan imetysjuttuja melko myöhään omassa raskaudessani, suurinpiirtein joulun maissa. Imetyksen tuki ry:n ohjeet ja Youtuben hyvä imuote -videot antoivat kyllä hyvää infoa aiheesta, mutta ajattelin Siperian kuitenkin opettavan kaikista parhaiten. Ja toki kätilöiden, joiden apua päätin jo varhain vaatia sairaalassa olo aikana. Periaatteinani oli, että imetysharjoittelu alkaa jo synnytyssalissa kaaaaaikessa rauhassa, täysimettäisin toki niin pitkään kuin mahdollista, ei lisämaitoa, ainakaan korvikemuodossa, ei oman maidon pumppausta tai tuttia ennen kuin imetys luonnistuu hyvin. No kuinkas sitten kävikään...! Hyvin, loppupeleissä. Olkoon tämäkin rohkaisuna kaikille raskaanaoleville, jotka jännitätte sektion tai muun erikoistilanteen jälkeistä imetyksen starttaamista. Noi vauvat on aika osaavaa sakkia!

Vauva joutui tosiaan synnytyksen jälkeen kahdeksi yöksi vauvojen tehotarkkailuosastolle. Olihan siinä monia huolia tuoreella mamalla, imetyksen onnistuminen ei ollut suinkaan pienin niistä. Jouduin tekemään sen henkisen päätöksen, että saatetaan jopa menettää tuo kokemus kokonaan. Se oli kuitenkin pieni murhe verrattuna siihen, että huoli toisen terveydestä ja jopa eloonjäämisestä oli päällimmäisenä mielessä. Emme tienneet kuinka kauan toinen joutuu olemaan erossa musta. Mennään vaikka korvikkeella kokonaan, kunhan poika on kunnossa. Mua neuvottiin pumppaamaan vaikka vaan muutamia tippoja maitoa useita kertoja päivässä maidonnousun vauhdittamiseksi. Keräsin huimat 1,5ml maitoa pikku pipetteihin ja niitä oli tarkoitus lähettää aina pojalle alakertaan. 

Sitä ei kuitenkaan ehditty edes toteuttamaan, sillä suureksi yllätyksekseni pieni päästettiin "kotiutumaan" osastolle kolmannen elinpäivänsä aamuna. Sopivasti miehen synttäriyllätykseksi! Menin tuttuun tapaan pyörätuolikyydityksellä lastenosastolle eväät ja tamineet mukanani ajatellen, että täällä hengaillaan koko päivä ja ehkä hyvällä säkällä päästään illalla yläkertaan. Eikä mitään, vauva tuupattiin syliin kokeilemaan imemistä sillä aikaa, kun lastenlääkäriä odoteltiin tekemään vikaa tarkistusta. Päästäisiin kuulemma takuulla osastolle yhdessä koska kaikki arvot olivat loistavat ja ainoa piuha oli nenämahaletku...ja se ei kuulemma haittaisi mitään. Ok!!!! Istuin tehotarkkailulaitteiden keskellä poika sylissäni, kuorin tärisevin käsin paidat pois tieltä ja katsoin ihmeissäni, miten tyyppi kävi kiinni rintaan kuin vanha tekijä. Gulp gulp. Samaan syssyyn osastolle roudattiin pieni vastasyntynyt itkevä äiti kintereillään. Hoitajat pörräsivät ympärillä ja mulle iskettiin päähän vastamelukuulokkeet, etten kuulisi kaikkia detskuja hoitokeskusteluista. Ja siinä me sitten ensi-imetettiin ihan muina miehinä eli muiniksina. Ei ihan sellainen hetki, kun olin mielikuvissani raskausaikana nähnyt. Mutta aika spesiaali. Olin täysin pyörällä päästäni, mutta ihan pirun ylpeä meistä. 

Jotta poika saataisiin vahvistumaan sai hän seuraavat pari päivää 3h välein eka rintaa, sitten tuttipullosta luovutettua maitoa ja jos se ei mennyt alas, niin nenämahaletkulla loput. Oli muuten aikamoinen ruljanssi. Mulla oli kello soimassa yötä päivää ja ihanat kätilöt toki auttoivat kaiken kanssa tarvittaessa. Tärkeintä oli imetyksen onnistuminen ja mä aika herkästi kutsuin jonkun aina katsomaan imemisotetta ja muutenkin tsekkaamaan, että homma soljuu. Ja kyllähän se mun suureksi ihmeeksi soljui, yllättävän hyvin. Oma verenhukka ja sen aiheuttama huono kondis olisi voinut myös vaikuttaa asiaan, mutta onneksi ei. Tokavikana yönä bebe teki pikku selfkirurgiset toimenpiteet, tuijotti tiukasti mua silmiin ja vetäisi määrätietoisesti oman nenämahaletkun pois. Ei helvetti! No, kätilöt vaan nauroivat, että taisi tehdä päätöksen omatoimisesta syömisestä tämä poika. Kyllä. Vähän stressasi alkuun, että tarviiko hän kenties letkua uudelleen, tuleeko tästä nyt mitään, mutta huoli oli turha. Pullo ja myöhemmin hörppyyttäminen kelpasi W:lle melko hyvin ja imeminen parani kerta kerralta. Vikana yönä nousi se maitokin. Painonkehitys oli loistavaa ja kotiin päästiin syntymäpainossa - kaikkien yhteiseksi ihmetykseksi. 

Hyvä, jätkä <3 Hyvä, me <3

Että näinkin voi tämä homma alkaa ja silti sujua ihan hyvin. Kerron myöhemmin erinäisistä kriiseilyistä ja alkuhormonineurooseista imetyksen suhteen, niitäkin on näihin ekoihin aikoihin klassisesti mahtunut. Mutta tällaista tällä kertaa! Palataan asiaan.     


20.2.2017

Kaksi viikkoa vauvaelämää

skin 2 skin sairaalalla
ripsarit poskilla, toki
lerppakorva <3 lääkäriäkin nauratti, että mitkä NOI on?! 

Pikku W ja minä päästiin kotiin reilu viikko sitten. Alkuhetket sairaalalla menivät tosi nopsaan, osittain varmaan yleisen hämmennystilan, tehokkaan lääkityksen ja kaiken uuden. Vauva syntyi tiistai aamupäivällä ja kotiin oltaisiin päästy jo perjantaina, mutta mä näin parhaaksi viettää vielä yhden yön sairaalalla oman voinnin vuoksi ja osittain myös siksi, että maito ei ollut vielä noussut. Hyvä päätös, sillä maito nousi vikana yönä!

Side note I: sehän olikin sitten varsinaista pöhinää - heräsin yltäpäältä hiessä, rinnat pinkeinä porn star -editteinä, ja jopas alkoi imettäminenkin tuntumaan muulta kuin siltä, että joku sahaa hitaasti nännejä irti. Poika oli tehnyt edellisyönä hienot ja _tehokkaat_ tilausduunit. Sillon ei muuten nukuttu, mutta se oli sen arvoista! 

Valitettavasti me ei saatu perhehuonetta mun huonon kunnon vuoksi. Rankka synnytys johti siihen, että tuoreella mamalla oli megasurkeat hemoglobiinit ja vaatimaton yli 140 leposyke. En päässyt ylös synnytyssängyltä. Tilanne alkoi kuitenkin korjaantumaan melko nopeasti vai oliko se nyt sitten ihan silkkaa tahdonvoimaa...tallustelin samana iltana osaston käytävällä katetripussi vyötäröllä ja viimeistään seuraavan päivän verensiirrot auttoi oloa tosi paljon. Modernia vampyrismia! 

ihan snadisti rasittuneen näköisenä ja verenhukkaisena ehkä 1 vrk synnytyksestä

Jaoin huoneen kahden muun äidin ja vauvan kanssa eikä se ollut yhtään niin paha homma, kun alunperin pelkäsin. Ei edes silloin, kun oma vauva majoittui ekat kaksi yötä lasten tehotarkkailussa Jorvin kellarikerroksessa. 

Side note II: tulen kertomaan synnytyksestä ja sen jälkeisistä draamoista jossain vaiheessa, varmaan aika piankin. Ihan jokaikistä yksityiskohtaa en halua selostaa, sen verran intiimiä ja herkkää kohtausta elettiin, mutta toivon omasta kokemuksesta olevan apua vaikkapa sille tulevalle äidille, joka pelkää kaiken menevän synnytyksessä perseelleen. No mulla meni, 80%, ja silti selvittiin! Sanon siis jo nyt, että shit too shall pass. Kaksi viikkoa, ja mä olen jo lähes sujut sen kanssa, että oma setti oli nyt sitten sellainen kuin oli. Ja palkinto on muuten hyvä. Ja söpö.  

Ollaan päästy käymään pariin otteeseen kieseilemässä Tarjoushaukka-Mutsin Tori.fi bongatuilla Zero2Runeilla.
Ihan kamalat koota ja purkaa, mutta erihyvät lenkkivaunut.

Se olikin hyvä aasinsilta siirtyä muihin kliseisiin! Tässä kahden viikon sisällä olen oppinut mm. että:

- Kaksi viikkoa on mennyt hujauksessa. H-U-J-A-U-K-S-E-S-S-A! Kohta tuo kirjoittaa ylioppilaaksi. Suren jo nyt pikkuvauva-ajan lyhyyttä!

- Vauva kasvaa silmissä. Neljän tunnin päikkäreiden jälkeen poskiin on tullut lisää pyöreyttä ja pituuteen valehtelematta se 1,5 cm. 

- Jälkikivut yllättivät tämän mutsin. "Kipu loppuu lapsen syntymään" on valitettavasti mun kohdalla ollut suurin valhe ikinä! Epparihaava ja muut parsimisten jälkeiset säryt (hästäg imukuppisynnytys...auts) ovat olleet yllättävän kovia. Toisaalta taas palautuminenkin on ollut huikeaa, eikä näin 13 päivää synnytyksestä tarvitse enää edes vedellä kipulääkkeitä. Pystyy jo istumaan, kävelemään ja touhuamaan ihan normaalisti. Ainoastaan aktiivisemmat lemmenpuuhat saavat odottaa vielä pari viikkoa, heh. 

- Imetys on iso sitoutuminen. En ole vielä päässyt siihen moodiin, että nauttisin superpaljon meidän imetyshetkistä. Vauva syö usein, pitkään ja hartaasti, ja vaikka maitoa tulee tosi hyvin, niin rintapolot ei ole vielä ihan tottuneet moiseen käyttöasteeseen. Ne on tähän mennessä vaan möllöttäneet tyytyväisinä liiveissä. Nyt niillä onkin sitten vähän miettimistä, että mitä hittoa tapahtui. Saan kuitenkin ihan älyttömät kiksit siitä, että vauva ei tarvitse korviketta ja mites ne tyytyväiset ilmeet, kun maha on ihan täynnä maitoa... <3 Tavoitteena on täysimettää se puoli vuotta. En kuitenkaan enää halua asettaa itselle mitään suorituspaineita tai miettiä hommia liian tarkasti. En ainakaan tässä vaiheessa. Mennään päivä kerrallaan, kaikessa. 

- Babyblues on ihan todellinen juttu. No en sitä toki koskaan epäillytkään. Lievällä ollaan ainakin tähän mennessä selvitty ja kuulemani mukaan ekat pari viikkoa onkin se tymäkin jakso tätä värisävyä. Tästä aion kirjoittaa ihan oman juttunsa, koska se kiinnostaa ihan ammatillisestikin. 

- Olen todellakin se yrittäjämutsi, joka parin viikon jälkeen kaipaa aikuisajatuksia ja rupeaa jo miettimään työasioita. Tarvitsen vastapainoa vaippa-arjelle ja tälle 24/7 nukkeleikille, niin ihanaa kuin se onkin. Yrittäjänä nautin siitä, että saan edistää juttuja just siihen tahtiin, kun hyvälle tuntuu. Todettakoon kuitenkin heti perään, että aion nauttia tästä äitylikaudesta täysin rinnoin (ehe ehe!), enkä hötkyile työasioiden kanssa.  

- Olen myös se mutsi, joka meikkaa joka päivä. Ainakin pikkuisen. En tehnyt tätä aiemmin, en todellakaan, mutta nyt mun yksi aamun lempparihetki on ehostella nassua W:n vedellessä aamu-unosiaan. Samoin iltasuihku on ehkä jumalaisin fiilis ikinä! 

Back to normal! Tai no, new normal

Tällaisia alun tunnelmia. Kysellä ja kommentoida saa toki vapaasti, palataan asiaan synnytyksen ja muiden teemojen kanssa!


16.2.2017

Äiti.

Mistä voi edes aloittaa kirjoittamaan, kun on niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa?

7.2. klo 11 maailma sai uuden seikkailijan Jorvin synnärin mahtavan hoitohenkilökunnan saattelemana. Sirona ja pitkänä, ei yhtään yliaikaisena. Hän tiesi. 

Juuri mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan ja alku oli tosi dramaattinen sekä äidille että lapselle, mutta tärkeintä on, että nyt me kolme ollaan kotona ja saadaan tutustua päivä päivältä paremmin tuohon maailman täydellisimpään pieneen Warrioriin. Puhuttakoon hänestä tästedes blogissa vaikka pikku W:nä.

Palaan erilaisiin tunnelmiin ja (hurjaan) synnytykseenkin tässä heti, kun maltan. Olivat oikeassa kun sanoivat, että alkuaikoina aika kuluu vain vauvaa tuijotellessa. Ja imetysmaratoneissa!!

Olavi Uusivirtaa ja Anna Järvistä lainatakseni: 
Olen onnellinen.

(Olo on myös ihmeen Nuori ja Kaunis!)

Palaillaan :)

1.2.2017

Taikauskoisia ajatuksia - yliaika edition

Tässä "yliajalla", tai miten se nyt määritelläänkään, yhtä häilyvä keksintö kuin laskettu aika, alkaa mieleen nousemaan enemmän tai vähemmän vainoharhaisia ajatuksia siitä, että miksi me ei olla jo synnytetty. Huom - me. Mustakin on tullut me -puhuja kuten miehestäkin, salakavalasti. "Meidän laskettu aika", "meidän raskaus". Noniin. ajattelin, että viihdytän teitä muutamilla todellisilla ajatuksilla. Tai ainakin ne on pelottavan todellisia tässä vaiheessa, kun beibe pitelee kaksin käsin kiinni kohdunseinämästä, vaikka mä söisin saunassa srirachaa pomppien samalla kuntopallon päällä (post coitum, toki). Edellinen virke oli viittaus siihen, että kaikki muut keinot paitsi risiiniöljy NIIN on kokeiltu, tusinasti. Myös akupunktio, vyöhyketerapia ja yleinen chillaaminen. Mun keho on vaan niin hyvä paikka asua. 

Btw jos joskus jaksan ja koen tarpeelliseksi muiden äityleiden hyväksi, niin kirjoitan meidän viime viikonloppuisesta väärästä hälytyksestä ja sen aiheuttamasta sairaalareissusta. True story - seuraavana päivänä oli niiiiin pettynyt ja ahdistunut olo, että pystyin vain itkemään. Kunnes kokosin itseni ja lähdin kävelylle. Action on paras vastaus masennuksen alhoon. 

Mutta nyt niihin taikauskoajatuksiin. Tunnistaako/tunnustaako kukaan muu tällaisia?

1. Lapsi odottaa syntymää, koska miehellä oli töitä viime viikolla.
Oletettiin, että tämä on merkki kahden yrittäjän geeneillä varustetusta tulokkaasta. Altruismia pukkaa. Laps ei sittenkään niin yrittäjähenkinen, kun luultiin?

2. Lapsi odottaa syntymää, koska haluaa, että mä vietän vielä sen vika oman päivän. 
Ihan muutama pidetty. Ovat olleet kivoja, toki. Samaa uskoin kampaajakäynnistä. Ilmeisesti juurikasvukaan ei häirinnyt määräänsä enempää. 

3. Lapsi odottaa syntymää, koska tekee mieli tiettyä ruokaa, jolloin voinkin sitten jälkeenpäin todeta, että tätä se synnytyksen alkaminen vaati! = hauska tarina kerrottavaksi mammakahveilla. 
Kolme päivää himottanut bataattikeitto ei startannut supistuksia. Kauheat paineet yhdelle keitolle. 

4. Lapsi odottaa syntymää, koska 2016 kirjanpito kesken.
Sovin itseni kanssa, että se piti tehdä joulukuussa pois kuleksimasta. No teinköhän. Oon edelleen hieman skeptinen, etteikö tässä muka olisi se syy....

5. Lapsi odottaa syntymää, koska täytyy tapahtua vielä joku totaaliantautuminen äitiyden voimalle.
Mene ja tiedä. Antautuminen harvoin onnistuu antautumispaineiden alaisuudessa. 

6. Lapsi odottaa syntymää, koska arvostaa meidän välistä rakkautta ja haluaa tarjota "vielä kerran" lemmenhetken, jota muistellaan kiiluvin silmin vielä parinkymmenen vuoden päästä. 
No onhan tässä pantu menemään. Prostaglandiini + oksitosiini, aivan liian hypetettyjä kemioita. Että "sillä se lähtee pois millä tulikin" ei päde täällä. Vai tehäänkö me sekin väärin? #uusivainoharha

7.  Lapsi odottaa syntymää, koska LIPASTO. 
Syksyllä makkari/työhuoneessa romahti lipasto, joka edelleen on tuhannenp****npalasena tuolla, vaikka kuinka piti hankkia uus jo hyvissä ajoin. Onko jokin amerikkalainen yliopisto tehnyt tutkimuksen kohdunkaulan avautumisen ja säilytysratkaisujen korrelaatiosta? Haluaisin tietää. 

Näitä olis varmaan vielä about kymmenen, mutta en muista. Mutta jos joku vielä kerran sanoo mulle, että "se syntyy kun syntyy", niin teen viisi blogipostausta kaikista niistä lakonisista lausahduksista, jota kukaan ei tässä vaiheessa enää halua kuulla :D teen ehkä muutenkin. Ihmiset tarkoittaa hyvää, bless them, ja kaikille meille tulee aina se tarve lohduttaa verbaalisesti jollain korulausahduksella. Sorrun siihen itsekin, jopa terapeuttina. Totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä lohduttaa parhaiten se, että joku uskaltaa sanoa, että "toi on varmaan ihan perseestä". Sillä saa multa vähintään halauksen. 

Kiitosmoi.  


31.1.2017

Tulevaisuuden haaveita



Aika monessa blogissa on puhuttu viime aikoina unelmista, liekkö alkuvuoden fiilistelyä? Laitan korteni kekoon, koska onhan kyseinen akti hirveän kivaa ja toisaalta saan tässä ajatuksia pois tulevien päivien (kyllä, nyt puhutaan päivistä!!) jännityksestä.

Joo, raskaana ollaan edelleen :) Henkisesti olo on useimmiten yllättävän mainio, jaksan paljon paremmin venailla pojan saapumista vs. vaikka viime viikolla. Fyysisesti alkaa olemaan tosi tukala ja kipuileva olo. Mutta ei tässä enää kauaa mene. Mutta nyt pois babyjutuista ja niihin unelmiin!

Mun unelmat koskee niitä aika perusjuttuja elämässä. Asumista, työtä, matkustamista ja erilaisia mahdollisuuksia, joita elämä toivon mukaan saisi tuoda. Jos muuten kiinnostaa tsekata muutamien vuosien takaisia unelmia, niin täältä  2015 vuodelta ja hitsi kun en löytänyt vuoden 2013 versiota.



Mä olen vannoutunut unelmien ylöskirjaaja ihan jo siksi, että jälkeenpäin on mahtava aina tsekata, että tuokin toteutui, vautsi. Koska moni, moni asia toteutuu. Osa tahdonvoimalla, osa kuin itsestään. Tärkeimmät jutut tuntuvat vain tapahtuvan. Oikean ihmisen löytäminen. Kodilta tuntuva asunto. Mahdollisuudet, joista ei olisi osannut uneksiakaan. Juuri oikea aika tulla äidiksi. Puhumattakaan niistä jutuista joista on haaveillut, paljon, joiden eteen on tehnyt töitä ja silti mikään ei ole edistynyt. Kunnes tajuaa jälkikäteen, että ajoitus tai jopa itse unelma ei ollut se oikea. Jokin toinen ja parempi oli tuloillaan. 

Mä en usko sattumaan, mutta en myöskään siihen, että me hallittaisiin ihan kaikkea. Uskon kuitenkin unelmoinnin ja itselle rehellisenä pysymisen voimaan. Mitä ihan oikeasti haluan elämältä? Erityisen tarkasti kysyn nykyään itseltäni, että miltä haluan asioiden tuntuvan? Haluan ennen kaikkea olla onnellinen ja jos se tarkoittaa, että joistain toimimattomista jutuista ja entisistä unelmista on tarpeen luopua, niin so be it. 



Tämänhetkiset isommat haaveet liittyvät kahteen asiaan, työhön ja asumiseen. 

Töiden ja äitiyden yhdistämisestä tulevaisuudessa siten, että kaikki osapuolet voisivat mahdollisimman hyvin. Vauvavuosi on suunnattoman pyhä ja tärkeä asia mulle ja toivonkin, että osaan ottaa mahdollisimman iisisti vailla työpaineita tai liian suuria hinkuja palata hommiin. Ehdin kyllä. Jotain pientä haluaisin kuitenkin tehdä, ihan oman henkisen jaksamisen vuoksi. 

Toinen unelma koskee asumista, mutta se saa yhtälailla tapahtua oikeaan aikaan sitten, kun on tapahtuakseen. Haave on asua luonnonläheisemmin. Tykätään tästä kämpästä, mutta rakastetaan metsää, järviä ja niiden tuomaa rauhaa. Olen kuitenkin kiitollinen, että beben ekat kuukaudet saa mennä keskustassa missä meidän on helppo liikkua ja nähdä ihmisiä. Ehditään kyllä peltojen laitaan myöhemminkin. 

Työunelmia mulla on vaikka muille jakaa ja "ongelma" koskeekin enemmän aina sitä, että miten osaan ja uskallan rajata! Yksi ihminen ei pysty kaikkeen ja 2017 tavoitteena onkin opetella rajaamaan ja fokusoimaan elämässä enemmän. Projektit on ihania, mutta kovin montaa ei kannata pitää päällä samanaikaisesti. Tällä hetkellä haluaisin yhdistää työelämässäni sen, että voisin tehdä ns. perus terapiatyötä kaikessa rauhassa ja sen rinnalla olla mukana myös rakastamissani startup-meiningeissä. Koulutus- ja valmennuspuoli saa olla mukana jos on ollakseen, mutta en usko, että laitan niihin enää niin paljon efforttia tässä vaiheessa. Teen jos kysyntää on. Uskon, että tällainen combo on tulevaisuudessa mahdollinen, onhan siitä ollut tähänkin asti viitteitä, mutta en enää halua puskea mitään asiaa väkisin toimivaksi jos se ei siltä vaikuta. Sinnikäs ja päämäärätietoinen meno on eri asia kuin pään puskeminen seinään. Kaikessa! 

Jään innolla seuraamaan, että miten seuraavat pari vuotta alkaa muotoutumaan!