31.1.2017

Tulevaisuuden haaveita



Aika monessa blogissa on puhuttu viime aikoina unelmista, liekkö alkuvuoden fiilistelyä? Laitan korteni kekoon, koska onhan kyseinen akti hirveän kivaa ja toisaalta saan tässä ajatuksia pois tulevien päivien (kyllä, nyt puhutaan päivistä!!) jännityksestä.

Joo, raskaana ollaan edelleen :) Henkisesti olo on useimmiten yllättävän mainio, jaksan paljon paremmin venailla pojan saapumista vs. vaikka viime viikolla. Fyysisesti alkaa olemaan tosi tukala ja kipuileva olo. Mutta ei tässä enää kauaa mene. Mutta nyt pois babyjutuista ja niihin unelmiin!

Mun unelmat koskee niitä aika perusjuttuja elämässä. Asumista, työtä, matkustamista ja erilaisia mahdollisuuksia, joita elämä toivon mukaan saisi tuoda. Jos muuten kiinnostaa tsekata muutamien vuosien takaisia unelmia, niin täältä  2015 vuodelta ja hitsi kun en löytänyt vuoden 2013 versiota.



Mä olen vannoutunut unelmien ylöskirjaaja ihan jo siksi, että jälkeenpäin on mahtava aina tsekata, että tuokin toteutui, vautsi. Koska moni, moni asia toteutuu. Osa tahdonvoimalla, osa kuin itsestään. Tärkeimmät jutut tuntuvat vain tapahtuvan. Oikean ihmisen löytäminen. Kodilta tuntuva asunto. Mahdollisuudet, joista ei olisi osannut uneksiakaan. Juuri oikea aika tulla äidiksi. Puhumattakaan niistä jutuista joista on haaveillut, paljon, joiden eteen on tehnyt töitä ja silti mikään ei ole edistynyt. Kunnes tajuaa jälkikäteen, että ajoitus tai jopa itse unelma ei ollut se oikea. Jokin toinen ja parempi oli tuloillaan. 

Mä en usko sattumaan, mutta en myöskään siihen, että me hallittaisiin ihan kaikkea. Uskon kuitenkin unelmoinnin ja itselle rehellisenä pysymisen voimaan. Mitä ihan oikeasti haluan elämältä? Erityisen tarkasti kysyn nykyään itseltäni, että miltä haluan asioiden tuntuvan? Haluan ennen kaikkea olla onnellinen ja jos se tarkoittaa, että joistain toimimattomista jutuista ja entisistä unelmista on tarpeen luopua, niin so be it. 



Tämänhetkiset isommat haaveet liittyvät kahteen asiaan, työhön ja asumiseen. 

Töiden ja äitiyden yhdistämisestä tulevaisuudessa siten, että kaikki osapuolet voisivat mahdollisimman hyvin. Vauvavuosi on suunnattoman pyhä ja tärkeä asia mulle ja toivonkin, että osaan ottaa mahdollisimman iisisti vailla työpaineita tai liian suuria hinkuja palata hommiin. Ehdin kyllä. Jotain pientä haluaisin kuitenkin tehdä, ihan oman henkisen jaksamisen vuoksi. 

Toinen unelma koskee asumista, mutta se saa yhtälailla tapahtua oikeaan aikaan sitten, kun on tapahtuakseen. Haave on asua luonnonläheisemmin. Tykätään tästä kämpästä, mutta rakastetaan metsää, järviä ja niiden tuomaa rauhaa. Olen kuitenkin kiitollinen, että beben ekat kuukaudet saa mennä keskustassa missä meidän on helppo liikkua ja nähdä ihmisiä. Ehditään kyllä peltojen laitaan myöhemminkin. 

Työunelmia mulla on vaikka muille jakaa ja "ongelma" koskeekin enemmän aina sitä, että miten osaan ja uskallan rajata! Yksi ihminen ei pysty kaikkeen ja 2017 tavoitteena onkin opetella rajaamaan ja fokusoimaan elämässä enemmän. Projektit on ihania, mutta kovin montaa ei kannata pitää päällä samanaikaisesti. Tällä hetkellä haluaisin yhdistää työelämässäni sen, että voisin tehdä ns. perus terapiatyötä kaikessa rauhassa ja sen rinnalla olla mukana myös rakastamissani startup-meiningeissä. Koulutus- ja valmennuspuoli saa olla mukana jos on ollakseen, mutta en usko, että laitan niihin enää niin paljon efforttia tässä vaiheessa. Teen jos kysyntää on. Uskon, että tällainen combo on tulevaisuudessa mahdollinen, onhan siitä ollut tähänkin asti viitteitä, mutta en enää halua puskea mitään asiaa väkisin toimivaksi jos se ei siltä vaikuta. Sinnikäs ja päämäärätietoinen meno on eri asia kuin pään puskeminen seinään. Kaikessa! 

Jään innolla seuraamaan, että miten seuraavat pari vuotta alkaa muotoutumaan!




25.1.2017

Viikon 40 kuulumisia ja paras raskausajan vinkkini


anoppi tajuaa <3 Kakkukeisarin leivokset jaettiin sentään kolmeen pekkaan

Rehellisyyden nimissä, viime päivät on kuluneet aikalailla syöden ja leväten. Mutta sellaistahan elämän viikolla 40 kuuluukin olla! Hirveästi ei ole mikään muu asia stressaillut kuin se, että milloin homma varsinaisesti starttaa. Vääriä hälytyksiä on ollut, sekin on aika normaalia. Itseasiassa saatan vedellä yhtä sellaista parhaillaan tätä tekstiä kirjoittaessa. Taas kerran passitin miehen nukkumaan luvaten, että tulen kyllä herättämään heti, kun siltä vaikuttaa. Toistaiseksi ei ole tarvinnut näin tehdä ja olen heräillyt yksin uuvuttavan supisteluyön jäljiltä sohvannurkasta. Mutta tää on pientä. Nyt ainakin alkaa tuntua siltä! Niin lyhyt vaihe raskautta, puhumattakaan koko elämän mittakaavasta.

Viimeiset kolme päivää on mennyt kuvassa näkyvässä pregnancy stationissa voimia keräillen ja moninaisia oloja ihmetellen. Jos jotain vinkkiä voi antaa teille muille vikoja raskaushetkiä kokeville, niin säästäkää jollekin tilille rahaa muutama huntti ja käykää kaikenmaailman hemmottelevissa ja omaa hyvää oloa tukevissa hoidoissa niin paljon kuin sielu (ja lompakko) sietää!! Kävin toissapäivänä jo toistamiseen Organic Spiritin* raskaushieronnassa maailman ihanimmalla Tuirella ja voi herranen aika miten hyvä olo ihmisellä voi olla 1,5 h hemmottelun jälkeen! Säästää voi sitten jossain muussa asiassa. Keho ja mieli kyllä kiittää kosketushoidoista. Tänään olin akupainanta / vyöhyketerapia hoidossa ja mikäli homma ei starttaa tässä vuorokauden sisään, niin torstaiksi pääsen vielä varsinaiseen neulahoitoon. Tänään sitä ei kokeiltukaan, hoitajan mielestä keho vaikutti jo niin kypsältä. Sama tunne mulla!



Eilen vein itseni vikan varsinaisen neuvolakäynnin jälkeen puuroaamupalalle lähellä olevaan Sis.deliin. Parinkymmenen minuutin aikatauluton hengaaminen ilman vauvaa tai työjuttuja tuntui luksukselta. Don´t get me wrong, vauva on tervetullut seuralainen, mutta edelleen - nyt on mahdollisuus keskittyä vain itseen ja sen mä olen kyllä tehnyt. Jopa osannut nauttia siitä! Ei tällaista tilannetta ole ollut ennen omassa elämässä. Saa olla, ihan luvan kanssa, ja fiilistellä maagisia viimeisiä aikoja ilman tägiä "äiti". Tai "yrittäjä"! 

Okei, ihan vailla työajatuksia mä en ole osannut enkä halunnut olla, jos mitään ei ala tapahtumaan tänä yönä, niin koitan järkätä tälle viikolle vielä yhden pikku paltsun... :) mutta se on ihan eri asia energeettisesti kuin esim. terapian tekeminen!


Vietin muuten viikonlopun täysihoidossa porukoiden luona maalla, pieni maisemanvaihdos oli nimittäin ihan tarpeen. Nappasin massusta paskan peiliselfien, mutta tossa se nyt on, ehkä vika mahakuva! Virallinen potretti otettiinkin tossa pari viikkoa sitten. Ihan kuulkaa alastonkuva. Hyvin tyylikäs, mutta ei kuitenkaan Internet-sovelias. Oltiin sentään ylpeitä, että saatiin edes pari kunnollista raskauskuvaa koko ajalta. Tää on just tätä valokuvaajaperheessä, että suutarin lapsella ei ole kenkiä! Otetaankohan me vauvasta sentään se pari kuvaa?


Siinä se on. Noin 3,5 kiloa vauvaa ja yhdeksän muuta siihen päälle. Aika muhkea daami. Kovasti olis kiva todeta tähän loppuun, että suattaapi olla viimeinen päivitys ennen beibiä. Mutta faktuaalisesti tässä voi mennä vielä se vajaa pari viikkoa jos yliaikaiseksi meinataan mennä. Mä oon jotenkin tyytynyt siihenkin ajatukseen. Sitten on niin! Harmi vaan, että muut aikataulut alkaa sitten jo puskea päälle. 

Kuules pieni poika, nyt olis tosi oivallinen aika syntyä tähän perheeseen!

* kyseinen hoitola kuuluu omaan työhöni myös, mutta tämän suosituksen teen maksavana asiakkaana ja tulevana äitinä, en yhteistyökumppanina!

23.1.2017

Inspistä olohuoneen tyyliin


Melko pelkistetyssä olohuoneessa nököttää iso, tummanharmaa divaanisohva, joka on aikalailla se kodin sydän. Viime aikoina se on toiminut kakkosmakuuhuoneena ja toivon mukaan kohta imetysstationina. Se on kotoisin miehen poikamieskämpästä ja on oikein käyttökelpoinen. Tosin hieman tylsä. Käytiin pikaneuvottelu ja sain luvan alkaa sisustustyynyilemään. Otin tämän suurena kunnianosoituksena ja luottamuslauseena, sillä mies on meistä se tarkempi sisustuksen suhteen. Vai pitäisikö käyttää termiä pelkistetympi? Jokatapauksessa, tänne ei ilmaannu mitään ilman yhteistä pohdintaa vaikka varmaan aika monessa muussa perheessä nainen on se sisustaja ja miehelle on ihan sama, että vaihtuuko kodintekstiilit silloin tällöin vai ei. 


Kodin yleistyylin mukaisesti värimaailma tuskin tulee karkaamaan käsistä. Neutraalit sävyt ja suht maltilliset kuviot tulee varmaankin olemaan se juttu. Katsoinkin muutamia inspiskuvia Pinterestin maailmasta ja valkkasin tähän muutaman meidän tyyliin sopivan kuvan. 


Kovin tyylikästä, mutta aivan liian turvallista mun (nykyiseen) makuun!

Vaatteissa tykkään edelleen monochrome tyylistä, mutta ympärilleni kaipaan värejä. Tulevaisuuden kotitavoite onkin se, että kummallakin olisi the oma huone. Mun girlcave olisi kuorrutettu värillä, kuosilla ja boheemeilla elementeillä. Muu koti saa olla moderni ja simppeli.Itseasiassa, unelmien olohuone näyttäisi tällä hetkellä varmaan saman henkiseltä kuin allaoleva kuva.


Asuntojutuista:

Meiltä on kyselty melko paljon, että ajatellaanko jäädä ydinkeskustaan nyt, kun tulee perheenlisäystä. Oon aihetta tainnut täälläkin sivuta pariin otteeseen? Mikään kiire meillä ei ole pois, vaikka luonnonläheisyys aina houkuttaakin. Mulla on suuri luotto siihen, että seuraava, just täydellinen koti odottelee kyllä tuolla jossain. Uskon myös, että ekat vauvakuukaudet voi olla ihan kiva viettää tässä kaikkien palveluiden läheisyydessä. Oli myös vähän epävarmaa tuossa hetken verran, että tuleeko työkuvioihin jotain konkreettisempia muutoksia. Nyt, kun homma vaikuttaa jatkuvan toistaiseksi samaan tyyliin, on meidänkin helpompi miettiä elämää eteenpäin. Ollaan toki valmiita muuttamaan vaikka heti, jos vaan oikea kämppä valloittaa sydämen. Sitä ennen päästään nauttimaan perheiden kesäasunnoilla hengailusta...itseasiassa ensi kesänä varmaan enemmän kuin viime vuosiin yhteensä. En malta odottaa! Sitä ennen voi onneksi tehdä pieniä, laadullisia muutoksia, jotka tuo pientä kodikkuutta ja viihtyisyyttä tähän meidän halliin. 

Kaikista oleellisinta on kuitenkin, että hän, perheen sohvaeläjä, pysyy tyytyväisenä





20.1.2017

Se kuuluisa lopputurhautuminen

kuva: Pinterest

Kello 4.20 tuntuu siltä, että koko muu maailma nukkuu. Aika on pysähtynyt ja toisaalta rientää. Tulee Päiväni Murmelina -fiilis katsoessa tuhannetta tuntia saman vanhan koneen näyttöä pyörittäen mielessä samaa vanhaa ajatusta: koska tää lapsi meinaa syntyä. Väittää itsellensä, että ei tarkkaile jokaikistä pientä vihlaisua tai kouristusta. Syö niitä ei-niin-hyviä ruokia selittäen itselleen, että sokerista saa energiaa jos nyt vaikka alkaisi synnyttämään. Eikä ala, ei tänäkään yönä. Eikä ainakaan viime yönä, vaikka supisti kipeästi ja säännöllisesti, vain loppuakseen viiden tunnin jälkeen täydellisesti. Taas. 

Olen nimennyt tämän vaiheen kiinalaiseksi vesikidutukseksi. 

Valvotaan sentään alkuyötä yhdessä miehen kanssa, mietitään lapsen nimeä. Olisinko ikinä uskonut, että sitä ei ole vielä lyöty tässä vaiheessa lukkoon! Mies ehdottaa, että saisi tahtonsa läpi, mikäli hänen syntymäpäiväennusteensa, se yksi ainoa, toteutuu. Muuten mä saan päättää. Kova lupaus, mutta en siltikään uskalla lähteä moiseen betsiin messiin. Viisi minuuttia myöhemmin totean, että ok, pidetään ehdotus validina vaihtoehtona. Mies on iloinen. 

Yritän päivittäin selittää itselleni, että a) kyse on enää max päivistä, kuka tahansa jaksaa näin lyhyen ajan vaikka päällään seisten ja b) voin luottaa kehon ja vauvan viisauteen. 

Joojoo, koska rehellisyyden nimissä jaksan luottaa tämänhetkisellä  minimikärsivällisyydelläni kehon viisauteen ehkä sen 70% päivästä. Kunnes turhaudun ja koitan pomppia lasta ulos. En kuitenkaan koita edesauttaa synnytyksen alkamista, en! En edes silloin, kun saunon, siivoan ja syön chiliä suurinpiirtein samaan aikaan. Ketä tässä huijataan, lähes kaikenmaailman kikkoja on kokeiltu. Niiden tepsiminen perustuu sitäpaitsi ainoastaan siihen, että synnytys alkaa aktin x jälkeen koska se olisi muutenkin alkanut, uskoisin. Mutta kivahan se on myöhemmin selittää, että joojoo, synnytys alkaa mandariineja syömällä.  

Alan tyytyä siihen, että tämä loppuraskaus ja sen vikat metrit tekee musta aivan yhtä turhautuneen, malttamattoman ja yli-innokkaan kuin jokaisesta muustakin tulevasta äidistä. Googlaan ne samat "miten synnytys alkoi" ja "synnytyksen ekat merkit" joita jokaikinen muukin imee netistä tässä vaiheessa. Tekee naisen nöyräksi - samaan naisporukkaan me kaikki tässä kuulutaan. Ja miksei kuulisi, kyseessä on kuitenkin elämän isoin jännitys ja megashow. 

Muutamia omia pohdintoja: 

Ennakoiko Stockalle oksentaminen synnytyksen alkamista? Kyllä, näin tapahtui. 
Onko voimakas nivuskipu merkki alkavasta synnytyksestä? Varsinkin, jos se menee yhtä nopeasti pois? Finni leuassa ekaa kertaa ehkä kahteen vuoteen, onko synnytys nyt lähellä?? Olen 15% normaalia pirteämpi ja aikaansaavempi, alkaako synnytys 12h sisällä? Oliko toi lapsivettä??

Faktahan on se, että SYNNYTYS ON LÄHELLÄ, ei tarvitse kuin vilkaista kalenteriin! Ei ole enää mahdollisuuttakaan siihen, että kestäisi pitkään. Nyt on kyse siitä maailman luonnollisimmasta ja toimivimmasta synnytyspelon hoidosta eli lopputurhautumisesta. Että ihan sama millä kivulla ja mitä reittiä, kunhan tää skidi tulisi ulos. Täydellistä ja nerokasta suunnittelua luontoäidiltä. Laskettu aikakaan ei ole vielä mennyt eli teknisesti tässä mennään ihan täysin normiaikataulussa. Ja vaikka mä nyt hieman mollaan tätä omaa meininkiä, niin kyllähän mä oikeasti luotan. Just sen verran, kun hyvä on. 

Tänään sain onneksi aivoja muualle terapiakoulutuksen seminaarissa. Huomenna olisi sama setti. On tärkeää viedä huomiota muualle, ihan normaaleihin juttuihin. Täyttää päivää kaikella mahdollisella mutta muistaa myöskin lepo. Nauttia yksinolosta vaikka kuinka jo haluaisi siirtyä siihen ei-enää-niin-yksin -moodiin. 

Pian. Ehkä huomenna, ehkä puolentoista viikon päästä. Mutta pian jokatapauksessa!

18.1.2017

Linkitä blogisi, vinkkaa viihteestä!


On melko varmaa, että kohta alkaa monituntiset imetysmaratonit ja tämä daami tulee kaipaamaan muutakin tekemistä niiden ajaksi kuin sitä ainaista netflixeilyä ja kirjaston kirjoja.

LINKITÄ SIIS BLOGISI / VINKKI HYVÄSTÄ BLOGISTA / MIELENKIINTOINEN NETTISIVUSTO!

Tai vaikka sun lemppari vloggaaja Youtubesta. 
Ei sen niin väliä,  että mistä lähteestä ja mitä, vinkkejä otetaan vastaan avoimin mielin. 



Voin itse vinkata vastapallona seuraavia suosikkeja var så goda

ARTIKKELEITA, BLOGEJA

Mielenkiintoisia haastatteluja ja ruokateemoja

Tim Ferrisin blogi ja podcasteja

Gwyneth Paltrown lifestyle palsta

ONLINE LUKEMISTA JA ÄÄNIKIRJOJA


YOUTUBE

Ikisuosikki Estee Lalonde

World Science Festival kaikille tiedenörteille ja avaruusfriikeille

Munchie ja mielenkiintoisia ruoka- ja ravintoaiheisia pätkiä

Lewis Howes haastattelee jengiä henkisyydestä, bisneselämästä, menetyksestä ja muista elämää isommista teemoista

KIITOS ETUKÄTEEN VINKEISTÄ!





14.1.2017

Viimeisillään raskaana oleminen ja treenaaminen


Viime viikkoina oon huomannut jälleen kerran yhden oleellisen jutun omasta keho-mieli -suhteesta. Liikunta, jopa se vähän kovempikin treeni, on tullut elämään jäädäkseen. Nyt voin ekaa kertaa todeta, että mä ihan tosissani tarvitsen ja kaipaan sitä oman hyvinvoinnin ylläpitämiseksi! Jos ekat treenivuodet meni tietynlaista kropanmuotoa tavoitellen, niin nyt painopiste on ennemmin tuolla korvien välissä ja yleisfiiliksessä. Sixpackit ja vastaavat on enää ihan ok sivutuotteita.   

Kuten oon tainnut useasti mainitakin, meni oma raskaus hieman eri lailla kuin odotin. Oletin nimittäin, että kroppa menisi ihan siinä sivussa ja jos jossain olisi haasteita, niin enemmän henkisellä puolella. Miksiköhän näin edes ajattelin? Ehkä oli vaan se oletusarvo, että hormonit tulee tuntumaan ja saatan olla jotain ihan muuta kuin se iloinen, positiivinen itseni. Varauduin ehkä pahimpaan? No, toisinpäin kävi ja oikeastaan mä olen tähän vaihtoehtoon tosi tyytyväinen (ja niin varmaan siippakin). Kroppa ei sallinutkaan neljä kertaa viikossa treenaamista, hyvä kun normielämää koiranulkoilutuksineen ja kevyine kehonpainojumppineen. Mieliala taas on ollut tosi korkealla eikä kummempia hormonihepuleita ole tullut. Päinvastoin. Vaikka kroppa on ollut yllättävän kovilla, oon pysynyt ihmeen tyytyväisenä. 

Treeninpuutteen vaikutukset oon tästä huolimatta huomannut juurikin mielialassa, tai pitäisikö ennemminkin sanoa, että eron huomaa erityisesti viime aikojen treenien jälkeisessä fiiliksessä. Mikä mielihyvähormoniryöpsähdys tänäänkin posahti päälle suht rankan metsäretken päätteeksi!!! Supistusten ja mojovien liitoskipujen vuoksi jouduin rajoittelemaan treenejä moooonta viikkoa ja nyt, kun sitä ei enää tarvitse tehdä, niin ai että...vaikka olo on raskas ja tukala enkä todellakaan jaksa tehdä paljoa, niin vaikuttaa nämä pienetkin reippailut ihan älyttömän paljon mun mielialaan! Oon tosi kiitollinen, että voin vielä liikkua. Todettakoon, että tämänpäiväiseen 4km metsärämpimiseen meni se 1,5 tuntia, mutta aivan sama - kroppa sai sen, mitä kaipasi, minä metsäterapiaa ja raitista ilmaa. Kävin outoa kyllä ekaa kertaa Nuuksion Haltiassa, vaikka meidän kesäasunto on siinä ihan vieressä. Ei vaan tule poikettua "omasta metsästä" järven toiselle puolelle. Valmiit reitit on kuitenkin kivaa vaihtelua ja tällä kertaa valittiin lyhyin eli Haukkalammen reitti. No, sitäkään ei ihan kokonaan, seitsemän kilsaa lumihangessa olis varmaan vienyt multa hengen, hah. Jälkeenpäin oli samanlainen fiilis kuin lapsena pulkkamäkipäivän jälkeen. Nälkä, väsy ja ihan mieletön, hehkuva hyvä olo. Join take away kuuman kaakaoni hymy huulilla ja nukahdin autoon varmaan viisi minsaa parkkipaikalta starttaamisen jälkeen. 

Toinen laji, joka on ollut mulle todellinen ilo ja autuus, on vesijuoksu. Vesi luonnollisesti ottaa painetta ja painoa pois kropalta ja hitto mä suorastaan liidän eteenpäin siellä altaassa! Mun juoksulenkkien ikävöinti on siis saanut ihan hyvää korviketta. En silti malta odottaa sitä fiilistä, kun suurin osa tästä kehosta jää sairaalaan ja mä pääsen taas pikkuhiljaa tutuille poluilleni - toivon mukaan alastoman koiran ja juoksuvaunujen siivittämänä.

(Pieni kasku niihin liittyen. Ostin Zero2Run kolmipyörärattaat Tori.fi:stä jo kesällä, kun löyty niin edullisesti ja oli kivan oloiset. Eilen osoittelin meidän pyörävarastoon, että koskas mä oikein ostin noi vaunut, olinko edes raskaana silloin?! Mies totesi että et, tulit raskaaksi kiitos vaunujen ostamisen. Mahdollisesti totta.) 

Loppurohkaisuksi kaikille tiineille naaraille, jotka huohottavat kieli vyön alla pienimmässäkin rasituksessa, että jahka beibi laskeutuu, niin olo on IHAN eri ja hengitys kulkee lähes normaalisti! Tosin sitten alkaa 30min välein pissaaminen ja keilapallo vaginassa -olo, mutta älkää sitä murehtiko. Hengittäminen on oleellisempaa. 

11.1.2017

Paremmalla puolella!


No tottakai mun kaikista marmattavin blogitekstini oli se kuukauden luetuin! Varmasti kaikki ymmärtää, että tässä vaiheessa, semivaivaisna ja jännittyneenä, turhautuminen nostaa päätään. Thank god tunteita voi purkaa tännekin. En yritäkään esittää, että olisin urhea ja rauhallinen 24/7. Ei sellainen ole inhimillistä, ainakaan mun näkökulmasta. 

Viimeiset päivät on kuitenkin ollut huomattavasti enemmän zen olo. Tein nimittäin ihan tietoisen asennemuutoksen olojen suhteen. Okei, on kipuja, on vääriä hälytyksiä ja pettymyksiä, on vaikea olla ajoittain oman kropan kanssa, on jännitystä ja epätietoisuutta, unettomuutta...MUTTA, nyt on ennen kaikkea aikaa levätä, syödä, nauttia yksinolosta ja puolisosta sekä pörräillä jaksamisen mukaan ympäriinsä ilman beibiä. Itseasiassa ilman koiraakin, toinen on tämän viikon mummolassa kylässä. Koti tuntuu ihmeen hiljaiselta, mutta samalla on pikkuisen helpottunut olo koiranhoidollisesti - vaikka tänään alkaisi tapahtumaan, niin toinen on parhaassa hoidossa eikä mun tartte stressata asiaa ollenkaan.


Tein myös toisen tietoisen päätöksen. Harmittelun, kiroilun ja muun ärsytysenergian ylläpitämisen sijaan lähetän monta kertaa päivässä sekä kropalle että vauvalle kiitosta ja tsemppisanoja. Toisin sanoen rakkautta. Kerron, että luotan kehon toimintaan ja vauvan aikatauluun. Pyydän itselle kärsivällisyyttä ja viisautta näille vikoille metreille, tarvittiin sitä sitten kahdelle tunnille tai kahdelle viikolle. Kun kipeitä supistuksia tulee, teen jo valmiiksi mielikuvaharjoittelua ja hengitystreeniä. Tähän mennessä parhaalta on tuntunut se, että napakankin supistuksen keskellä ajattelee kehon pysyvän "auki", ikään kuin kanavana, jota pitkin toisen on mahdollisimman helppo alkaa laskeutumaan. Mitä kovempi kipu, sitä helpommin lopettaa hengittämästä ja jännittää kaikki lihakset ihan sumppuun. Otankin siksi nämä supistusharjoittelut kiitollisena vastaan. Nyt tiedän jo vähän, mitä edessäpäin on. Ja jos nyt joku jo synnyttänyt siellä miettii, että mä mitään mistään kivusta tiedä, niin voin kertoa, että ajoittain nämä saavat haukkomaan henkeä, mölisemään ja miettimään, että mites ton luonnonmukaisen synnytyksen ja hypnobirthinghommien kanssa, oliko sittenkään hyvä päätös...! Asteikolla 0-10 pahin supistuskipu on ollut tähän mennessä jopa ysin hujakoilla, normaalisti mennään max 5-6 kuitenkin eli vielä oikein siedettävää. Silloin meinasi iskeä epätoivo, että mihin oon ryhtynyt ja voiko vielä perua!!

Vauva on kuulemma laskeutunut jo tosi alas. Muitakin synnytystä edeltäviä merkkejä on ilmassa, mutta eiköhän sitä vasta jälkikäteen tiedä, että mikä nyt sitten on oikeasti enteillyt homman starttaamista ja mikä ei. Palaan kyllä näihin juttuihin myöhemmin! Nyt voin kuitenkin kertoa, että: 

- Turvottaa, ekaa kertaa näkyvästi. Lähinnä nilkoissa, mutta kyllä mun naamastakin sen näkee
- Painonnousu pysähtyi pari, kolme viikkoa sitten
- Vessassa saa juosta 24/7 kiitos babyn laskeutumisen
- Oon aivan totaalisessa synnytyskuplassa, aivot ovat menneet luolanainen -moodiin
- Lihanhimo palasi! Saattanee johtua tippuneista rauta-arvoista
- Näen tosi levottomia ja outoja unia
- Jännittää. Tunteet on välillä tosi pinnassa


ikävä tota mininorsupyllyä <3

Kyllä, nyt alkaa toden teolla jännittämään. Ihan hyvällä tavalla toki, vaikka kyllä mä ajattelisin, että noi ajoittaiset paniikkikohtauksetkin kuuluu asiaan. Elämä on kuitenkin muuttumassa ihan totaalisesti forhgaadsseik! Viikko 39 starttaa huomenna ja kaikki on valmiina pientä varten, henkisesti ja fyysisesti. Nyt vaan ihmetellään, että mikä hänen oma aikataulutuksensa on. Olishan tää vähän tylsää jos sen tietäisi :) 

6.1.2017

Viikon 38 kuulumisia ja asiaa pitkittyneestä latenssivaiheesta

Noniin. Nyt mä hengitän syvään ja varmistan, että tästä tekstistä ei tule silkkaa valitusvirttä. Totuus on kuitenkin se, että olo on kaikesta huolimatta rauhallinen ja odottava. Kohta pääsee tutustumaan uuteen perheenjäseneen, eikä nämä loppuviikkojen pikkuvaivat enää ehkä pyöri mielessä silloin. 

Nyt mä elän kuitenkin aika ihmeellistä jaksoa. Joulu meni tosi hyvin, vaikkakin aika väsyneesti, mutta aaton alla ja kieppeillä alkoi tuntumaan napakampia supisteluja jotka siirtyi heti joulun jälkeen ristiselkään. Mistään isoista kivuista ei voinut puhua, mutta tuntemukset herättivät ja pitivät valveilla erityisesti pitkin öitä. Vähän nihkeää, muut uniongelmat alkoivat nimittäin selkeästi helpottamaan. 

Tuntemukset alkoivat voimistua päivä päivältä enemmän niin, että jännitettiin jo uudenvuoden bileiden kanssa...että joutuuko tässä perumaan hipat vai pääseekö vielä viimeisiin kosteisiin juhliin about ainoana selvänä. Pääsi, helposti, parilla välikuolemalla, mutta pääsi kuitenkin.

Nyt tilanne on se, että varsinkin yöllä tulevat supistukset ovat nätin säännöllisiä, oikeasti kipeitä ja monipuolisesti mahaa, selkää ja lantionpohjaa muljuttavia. Ja sitten ne loppuvat. Viime yö meni esimerkiksi supistellessa 21-08 siten, että sain nukahdettua joskus neljän maissa ja silti heräsin jokaiseen kipeään supistukseen. Needless to say, että tämä päivä meni täysin torkkuessa. Kättärin ohje on klassinen "suihkuun ja Panadolia" ja sitä oon noudattanut. Kieltämättä on kuitenkin huoli siitä, että miten tällainen pitkittynyt latenssivaihe babyyn vaikuttaa, voiko hän varmasti hyvin ja ehditäänhän me varmasti sairaalaan jos yhtäkkiä alkaa tapahtua nopsaan. Olen toki lukenut kaikki netin lukuisat kauhukertomukset (virhe! mutta ei pysty välttelemään, hiton google...) kaikista mahdollisista skenaarioista tässä tilanteessa. Kuinka päädytään sektioon, kun keho ei vaan toimi. Miten noudatetaan suihku+panadol ohjeistuksia tai "kyl sä sitten tiedät" neuvoja ja sitten vauva syntyykin keittiön lattialle. 

Koitan pitää mielen rauhallisena ja luottaa siihen, että jotenkin mun keho nyt tietää, että mitä se tekee. Välillä tää on todella vaikeaa, voin sanoa. Toki haluaisi tavata jo vauvan, mutta haluaisi myös eroon tästä jatkuvasta epävarmuudesta - ja juilivista kivuista! Tai mäpäs korjaan edellisen lauseen. Haluaisin, että ne kivut olisi niin voimakkaat, että tää tyyppi varmasti alkaisi tulla ulos!

Tällainen nopea välikommentointi tänne, kun ei musta ole kuulunut joulun jälkeen mitään...edelleen siis yhtenä palasena vaikkakin vähän turhautuneena sellaisena :/ 

LÖYTYYKÖ KOHTALOTOVEREITA?!