24.2.2017

ensi-imetys hilppasen randomeissa olosuhteissa

mökillä

Aloin tutkiskelemaan imetysjuttuja melko myöhään omassa raskaudessani, suurinpiirtein joulun maissa. Imetyksen tuki ry:n ohjeet ja Youtuben hyvä imuote -videot antoivat kyllä hyvää infoa aiheesta, mutta ajattelin Siperian kuitenkin opettavan kaikista parhaiten. Ja toki kätilöiden, joiden apua päätin jo varhain vaatia sairaalassa olo aikana. Periaatteinani oli, että imetysharjoittelu alkaa jo synnytyssalissa kaaaaaikessa rauhassa, täysimettäisin toki niin pitkään kuin mahdollista, ei lisämaitoa, ainakaan korvikemuodossa, ei oman maidon pumppausta tai tuttia ennen kuin imetys luonnistuu hyvin. No kuinkas sitten kävikään...! Hyvin, loppupeleissä. Olkoon tämäkin rohkaisuna kaikille raskaanaoleville, jotka jännitätte sektion tai muun erikoistilanteen jälkeistä imetyksen starttaamista. Noi vauvat on aika osaavaa sakkia!

Vauva joutui tosiaan synnytyksen jälkeen kahdeksi yöksi vauvojen tehotarkkailuosastolle. Olihan siinä monia huolia tuoreella mamalla, imetyksen onnistuminen ei ollut suinkaan pienin niistä. Jouduin tekemään sen henkisen päätöksen, että saatetaan jopa menettää tuo kokemus kokonaan. Se oli kuitenkin pieni murhe verrattuna siihen, että huoli toisen terveydestä ja jopa eloonjäämisestä oli päällimmäisenä mielessä. Emme tienneet kuinka kauan toinen joutuu olemaan erossa musta. Mennään vaikka korvikkeella kokonaan, kunhan poika on kunnossa. Mua neuvottiin pumppaamaan vaikka vaan muutamia tippoja maitoa useita kertoja päivässä maidonnousun vauhdittamiseksi. Keräsin huimat 1,5ml maitoa pikku pipetteihin ja niitä oli tarkoitus lähettää aina pojalle alakertaan. 

Sitä ei kuitenkaan ehditty edes toteuttamaan, sillä suureksi yllätyksekseni pieni päästettiin "kotiutumaan" osastolle kolmannen elinpäivänsä aamuna. Sopivasti miehen synttäriyllätykseksi! Menin tuttuun tapaan pyörätuolikyydityksellä lastenosastolle eväät ja tamineet mukanani ajatellen, että täällä hengaillaan koko päivä ja ehkä hyvällä säkällä päästään illalla yläkertaan. Eikä mitään, vauva tuupattiin syliin kokeilemaan imemistä sillä aikaa, kun lastenlääkäriä odoteltiin tekemään vikaa tarkistusta. Päästäisiin kuulemma takuulla osastolle yhdessä koska kaikki arvot olivat loistavat ja ainoa piuha oli nenämahaletku...ja se ei kuulemma haittaisi mitään. Ok!!!! Istuin tehotarkkailulaitteiden keskellä poika sylissäni, kuorin tärisevin käsin paidat pois tieltä ja katsoin ihmeissäni, miten tyyppi kävi kiinni rintaan kuin vanha tekijä. Gulp gulp. Samaan syssyyn osastolle roudattiin pieni vastasyntynyt itkevä äiti kintereillään. Hoitajat pörräsivät ympärillä ja mulle iskettiin päähän vastamelukuulokkeet, etten kuulisi kaikkia detskuja hoitokeskusteluista. Ja siinä me sitten ensi-imetettiin ihan muina miehinä eli muiniksina. Ei ihan sellainen hetki, kun olin mielikuvissani raskausaikana nähnyt. Mutta aika spesiaali. Olin täysin pyörällä päästäni, mutta ihan pirun ylpeä meistä. 

Jotta poika saataisiin vahvistumaan sai hän seuraavat pari päivää 3h välein eka rintaa, sitten tuttipullosta luovutettua maitoa ja jos se ei mennyt alas, niin nenämahaletkulla loput. Oli muuten aikamoinen ruljanssi. Mulla oli kello soimassa yötä päivää ja ihanat kätilöt toki auttoivat kaiken kanssa tarvittaessa. Tärkeintä oli imetyksen onnistuminen ja mä aika herkästi kutsuin jonkun aina katsomaan imemisotetta ja muutenkin tsekkaamaan, että homma soljuu. Ja kyllähän se mun suureksi ihmeeksi soljui, yllättävän hyvin. Oma verenhukka ja sen aiheuttama huono kondis olisi voinut myös vaikuttaa asiaan, mutta onneksi ei. Tokavikana yönä bebe teki pikku selfkirurgiset toimenpiteet, tuijotti tiukasti mua silmiin ja vetäisi määrätietoisesti oman nenämahaletkun pois. Ei helvetti! No, kätilöt vaan nauroivat, että taisi tehdä päätöksen omatoimisesta syömisestä tämä poika. Kyllä. Vähän stressasi alkuun, että tarviiko hän kenties letkua uudelleen, tuleeko tästä nyt mitään, mutta huoli oli turha. Pullo ja myöhemmin hörppyyttäminen kelpasi W:lle melko hyvin ja imeminen parani kerta kerralta. Vikana yönä nousi se maitokin. Painonkehitys oli loistavaa ja kotiin päästiin syntymäpainossa - kaikkien yhteiseksi ihmetykseksi. 

Hyvä, jätkä <3 Hyvä, me <3

Että näinkin voi tämä homma alkaa ja silti sujua ihan hyvin. Kerron myöhemmin erinäisistä kriiseilyistä ja alkuhormonineurooseista imetyksen suhteen, niitäkin on näihin ekoihin aikoihin klassisesti mahtunut. Mutta tällaista tällä kertaa! Palataan asiaan.     


20.2.2017

Kaksi viikkoa vauvaelämää

skin 2 skin sairaalalla
ripsarit poskilla, toki
lerppakorva <3 lääkäriäkin nauratti, että mitkä NOI on?! 

Pikku W ja minä päästiin kotiin reilu viikko sitten. Alkuhetket sairaalalla menivät tosi nopsaan, osittain varmaan yleisen hämmennystilan, tehokkaan lääkityksen ja kaiken uuden. Vauva syntyi tiistai aamupäivällä ja kotiin oltaisiin päästy jo perjantaina, mutta mä näin parhaaksi viettää vielä yhden yön sairaalalla oman voinnin vuoksi ja osittain myös siksi, että maito ei ollut vielä noussut. Hyvä päätös, sillä maito nousi vikana yönä!

Side note I: sehän olikin sitten varsinaista pöhinää - heräsin yltäpäältä hiessä, rinnat pinkeinä porn star -editteinä, ja jopas alkoi imettäminenkin tuntumaan muulta kuin siltä, että joku sahaa hitaasti nännejä irti. Poika oli tehnyt edellisyönä hienot ja _tehokkaat_ tilausduunit. Sillon ei muuten nukuttu, mutta se oli sen arvoista! 

Valitettavasti me ei saatu perhehuonetta mun huonon kunnon vuoksi. Rankka synnytys johti siihen, että tuoreella mamalla oli megasurkeat hemoglobiinit ja vaatimaton yli 140 leposyke. En päässyt ylös synnytyssängyltä. Tilanne alkoi kuitenkin korjaantumaan melko nopeasti vai oliko se nyt sitten ihan silkkaa tahdonvoimaa...tallustelin samana iltana osaston käytävällä katetripussi vyötäröllä ja viimeistään seuraavan päivän verensiirrot auttoi oloa tosi paljon. Modernia vampyrismia! 

ihan snadisti rasittuneen näköisenä ja verenhukkaisena ehkä 1 vrk synnytyksestä

Jaoin huoneen kahden muun äidin ja vauvan kanssa eikä se ollut yhtään niin paha homma, kun alunperin pelkäsin. Ei edes silloin, kun oma vauva majoittui ekat kaksi yötä lasten tehotarkkailussa Jorvin kellarikerroksessa. 

Side note II: tulen kertomaan synnytyksestä ja sen jälkeisistä draamoista jossain vaiheessa, varmaan aika piankin. Ihan jokaikistä yksityiskohtaa en halua selostaa, sen verran intiimiä ja herkkää kohtausta elettiin, mutta toivon omasta kokemuksesta olevan apua vaikkapa sille tulevalle äidille, joka pelkää kaiken menevän synnytyksessä perseelleen. No mulla meni, 80%, ja silti selvittiin! Sanon siis jo nyt, että shit too shall pass. Kaksi viikkoa, ja mä olen jo lähes sujut sen kanssa, että oma setti oli nyt sitten sellainen kuin oli. Ja palkinto on muuten hyvä. Ja söpö.  

Ollaan päästy käymään pariin otteeseen kieseilemässä Tarjoushaukka-Mutsin Tori.fi bongatuilla Zero2Runeilla.
Ihan kamalat koota ja purkaa, mutta erihyvät lenkkivaunut.

Se olikin hyvä aasinsilta siirtyä muihin kliseisiin! Tässä kahden viikon sisällä olen oppinut mm. että:

- Kaksi viikkoa on mennyt hujauksessa. H-U-J-A-U-K-S-E-S-S-A! Kohta tuo kirjoittaa ylioppilaaksi. Suren jo nyt pikkuvauva-ajan lyhyyttä!

- Vauva kasvaa silmissä. Neljän tunnin päikkäreiden jälkeen poskiin on tullut lisää pyöreyttä ja pituuteen valehtelematta se 1,5 cm. 

- Jälkikivut yllättivät tämän mutsin. "Kipu loppuu lapsen syntymään" on valitettavasti mun kohdalla ollut suurin valhe ikinä! Epparihaava ja muut parsimisten jälkeiset säryt (hästäg imukuppisynnytys...auts) ovat olleet yllättävän kovia. Toisaalta taas palautuminenkin on ollut huikeaa, eikä näin 13 päivää synnytyksestä tarvitse enää edes vedellä kipulääkkeitä. Pystyy jo istumaan, kävelemään ja touhuamaan ihan normaalisti. Ainoastaan aktiivisemmat lemmenpuuhat saavat odottaa vielä pari viikkoa, heh. 

- Imetys on iso sitoutuminen. En ole vielä päässyt siihen moodiin, että nauttisin superpaljon meidän imetyshetkistä. Vauva syö usein, pitkään ja hartaasti, ja vaikka maitoa tulee tosi hyvin, niin rintapolot ei ole vielä ihan tottuneet moiseen käyttöasteeseen. Ne on tähän mennessä vaan möllöttäneet tyytyväisinä liiveissä. Nyt niillä onkin sitten vähän miettimistä, että mitä hittoa tapahtui. Saan kuitenkin ihan älyttömät kiksit siitä, että vauva ei tarvitse korviketta ja mites ne tyytyväiset ilmeet, kun maha on ihan täynnä maitoa... <3 Tavoitteena on täysimettää se puoli vuotta. En kuitenkaan enää halua asettaa itselle mitään suorituspaineita tai miettiä hommia liian tarkasti. En ainakaan tässä vaiheessa. Mennään päivä kerrallaan, kaikessa. 

- Babyblues on ihan todellinen juttu. No en sitä toki koskaan epäillytkään. Lievällä ollaan ainakin tähän mennessä selvitty ja kuulemani mukaan ekat pari viikkoa onkin se tymäkin jakso tätä värisävyä. Tästä aion kirjoittaa ihan oman juttunsa, koska se kiinnostaa ihan ammatillisestikin. 

- Olen todellakin se yrittäjämutsi, joka parin viikon jälkeen kaipaa aikuisajatuksia ja rupeaa jo miettimään työasioita. Tarvitsen vastapainoa vaippa-arjelle ja tälle 24/7 nukkeleikille, niin ihanaa kuin se onkin. Yrittäjänä nautin siitä, että saan edistää juttuja just siihen tahtiin, kun hyvälle tuntuu. Todettakoon kuitenkin heti perään, että aion nauttia tästä äitylikaudesta täysin rinnoin (ehe ehe!), enkä hötkyile työasioiden kanssa.  

- Olen myös se mutsi, joka meikkaa joka päivä. Ainakin pikkuisen. En tehnyt tätä aiemmin, en todellakaan, mutta nyt mun yksi aamun lempparihetki on ehostella nassua W:n vedellessä aamu-unosiaan. Samoin iltasuihku on ehkä jumalaisin fiilis ikinä! 

Back to normal! Tai no, new normal

Tällaisia alun tunnelmia. Kysellä ja kommentoida saa toki vapaasti, palataan asiaan synnytyksen ja muiden teemojen kanssa!


16.2.2017

Äiti.

Mistä voi edes aloittaa kirjoittamaan, kun on niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa?

7.2. klo 11 maailma sai uuden seikkailijan Jorvin synnärin mahtavan hoitohenkilökunnan saattelemana. Sirona ja pitkänä, ei yhtään yliaikaisena. Hän tiesi. 

Juuri mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan ja alku oli tosi dramaattinen sekä äidille että lapselle, mutta tärkeintä on, että nyt me kolme ollaan kotona ja saadaan tutustua päivä päivältä paremmin tuohon maailman täydellisimpään pieneen Warrioriin. Puhuttakoon hänestä tästedes blogissa vaikka pikku W:nä.

Palaan erilaisiin tunnelmiin ja (hurjaan) synnytykseenkin tässä heti, kun maltan. Olivat oikeassa kun sanoivat, että alkuaikoina aika kuluu vain vauvaa tuijotellessa. Ja imetysmaratoneissa!!

Olavi Uusivirtaa ja Anna Järvistä lainatakseni: 
Olen onnellinen.

(Olo on myös ihmeen Nuori ja Kaunis!)

Palaillaan :)

1.2.2017

Taikauskoisia ajatuksia - yliaika edition

Tässä "yliajalla", tai miten se nyt määritelläänkään, yhtä häilyvä keksintö kuin laskettu aika, alkaa mieleen nousemaan enemmän tai vähemmän vainoharhaisia ajatuksia siitä, että miksi me ei olla jo synnytetty. Huom - me. Mustakin on tullut me -puhuja kuten miehestäkin, salakavalasti. "Meidän laskettu aika", "meidän raskaus". Noniin. ajattelin, että viihdytän teitä muutamilla todellisilla ajatuksilla. Tai ainakin ne on pelottavan todellisia tässä vaiheessa, kun beibe pitelee kaksin käsin kiinni kohdunseinämästä, vaikka mä söisin saunassa srirachaa pomppien samalla kuntopallon päällä (post coitum, toki). Edellinen virke oli viittaus siihen, että kaikki muut keinot paitsi risiiniöljy NIIN on kokeiltu, tusinasti. Myös akupunktio, vyöhyketerapia ja yleinen chillaaminen. Mun keho on vaan niin hyvä paikka asua. 

Btw jos joskus jaksan ja koen tarpeelliseksi muiden äityleiden hyväksi, niin kirjoitan meidän viime viikonloppuisesta väärästä hälytyksestä ja sen aiheuttamasta sairaalareissusta. True story - seuraavana päivänä oli niiiiin pettynyt ja ahdistunut olo, että pystyin vain itkemään. Kunnes kokosin itseni ja lähdin kävelylle. Action on paras vastaus masennuksen alhoon. 

Mutta nyt niihin taikauskoajatuksiin. Tunnistaako/tunnustaako kukaan muu tällaisia?

1. Lapsi odottaa syntymää, koska miehellä oli töitä viime viikolla.
Oletettiin, että tämä on merkki kahden yrittäjän geeneillä varustetusta tulokkaasta. Altruismia pukkaa. Laps ei sittenkään niin yrittäjähenkinen, kun luultiin?

2. Lapsi odottaa syntymää, koska haluaa, että mä vietän vielä sen vika oman päivän. 
Ihan muutama pidetty. Ovat olleet kivoja, toki. Samaa uskoin kampaajakäynnistä. Ilmeisesti juurikasvukaan ei häirinnyt määräänsä enempää. 

3. Lapsi odottaa syntymää, koska tekee mieli tiettyä ruokaa, jolloin voinkin sitten jälkeenpäin todeta, että tätä se synnytyksen alkaminen vaati! = hauska tarina kerrottavaksi mammakahveilla. 
Kolme päivää himottanut bataattikeitto ei startannut supistuksia. Kauheat paineet yhdelle keitolle. 

4. Lapsi odottaa syntymää, koska 2016 kirjanpito kesken.
Sovin itseni kanssa, että se piti tehdä joulukuussa pois kuleksimasta. No teinköhän. Oon edelleen hieman skeptinen, etteikö tässä muka olisi se syy....

5. Lapsi odottaa syntymää, koska täytyy tapahtua vielä joku totaaliantautuminen äitiyden voimalle.
Mene ja tiedä. Antautuminen harvoin onnistuu antautumispaineiden alaisuudessa. 

6. Lapsi odottaa syntymää, koska arvostaa meidän välistä rakkautta ja haluaa tarjota "vielä kerran" lemmenhetken, jota muistellaan kiiluvin silmin vielä parinkymmenen vuoden päästä. 
No onhan tässä pantu menemään. Prostaglandiini + oksitosiini, aivan liian hypetettyjä kemioita. Että "sillä se lähtee pois millä tulikin" ei päde täällä. Vai tehäänkö me sekin väärin? #uusivainoharha

7.  Lapsi odottaa syntymää, koska LIPASTO. 
Syksyllä makkari/työhuoneessa romahti lipasto, joka edelleen on tuhannenp****npalasena tuolla, vaikka kuinka piti hankkia uus jo hyvissä ajoin. Onko jokin amerikkalainen yliopisto tehnyt tutkimuksen kohdunkaulan avautumisen ja säilytysratkaisujen korrelaatiosta? Haluaisin tietää. 

Näitä olis varmaan vielä about kymmenen, mutta en muista. Mutta jos joku vielä kerran sanoo mulle, että "se syntyy kun syntyy", niin teen viisi blogipostausta kaikista niistä lakonisista lausahduksista, jota kukaan ei tässä vaiheessa enää halua kuulla :D teen ehkä muutenkin. Ihmiset tarkoittaa hyvää, bless them, ja kaikille meille tulee aina se tarve lohduttaa verbaalisesti jollain korulausahduksella. Sorrun siihen itsekin, jopa terapeuttina. Totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä lohduttaa parhaiten se, että joku uskaltaa sanoa, että "toi on varmaan ihan perseestä". Sillä saa multa vähintään halauksen. 

Kiitosmoi.