30.3.2017

Muistutus ja kuulumisia!



Huh. 

Ihan ei siihen tahtiin päivity tämä blogi kuin pitäisi. Tai siis toivoisin. Tässä on ollut vähän kaikkea. Isoimpana aikasyöppönä tuo söpö Aikasyöppö, mutta uusiotulokkaana yrittäjän joka ikinen vuosi yllättävä veroilmoituksen jättö. Ei vaan oo todellista, miten kuuden vuoden jälkeenkään mä en osaa varautua ajoissa. Toinen suuri, itseasiassa valtava, juttu on tuo mahdollinen tuleva muutto uuteen kämppään ja täysin uudelle paikkakunnalle josta edellisessä postauksessa taisinkin innokkaasti jo vihjata. Että kaikki isot elämänmuutokset vaan samaan syssyyn, eiksniin! Oon onnellinen ja innoissani tästä. Asunto on käsittämättömän magea, siksi me muutetaankin. Samalla kuitenkin on stressannut ja hirvittänytkin. Tuleeko liikaa muutoksia yhdelle keväälle? Mutta ei. Mutulla, intuitiolla ja johdatukseen luottamalla eteenpäin vamos. Uskon ja luotan aktiivisesti siihen, että tää mun ja meidän elämämme menee aina vaan paremmaksi ja maailma antaa koko ajan hienoja mahdollisuuksia joihin voi tarttua. Palaan tähän kämppä asiaan tarkemmin jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin nautitaan keväisestä stadista täysin rinnoin (imetyshuumoria). 

Koska kiireisnä ollaan, minikuulumisia ja pieniä arjen hetkiä voi seurailla parhaiten somemaailmassa. Instastory päivittyy useimmin eli sinne vaan stalkkailemaan. Tarkoitus olisi saada jossain vaiheessa aikaiseksi myös live -lähetys jonkun teeman parissa. Vähän niinkuin podcastin ja vlogin yhdistelmä. 

Insta löytyy @konkistadori nimimerkin takaa!

Tervetuloa seuraamaan arkea ja ajoittaista juhlaa!


Mainittakoon vielä loppuun, että seuraavista teemoista on tulossa juttua lähiaikoina!

Parhaat hankinnat vauvalle
Synnytys osa 2 (spoiler alert - terve poika tuli)
Palautuminen ja suhde omaan kroppaan
Työ ja opiskelu vastasyntynyt kainalossa

Jos on postaustoiveita, niin kerro ihmeessä! Sehän se vasta mulle mielekästä olisikin :)

20.3.2017

Minkälaista on arki vastasyntyneen kanssa

Kyllähän sitä mietti, että kuinkahan tylsää tai sitten ylihektistä arki tollaisen pikkuötökän kanssa tulee olemaan. Suoraan sanoen mä pelkäsin, että tylsistyisin puolikuoliaaksi. Näin ei onneksi ole ollut, vaan tekemistä riittää vaikka kuinka. Ja jos ei riitä, niin sitä kehitetään. Ollaan oltu aika aktiivisia kaksin ja perheenä. Oltu mökillä tyypin ollessa pariviikkoinen, reissailtu eri kaupungeissa, hengailtu kaupungilla ja otettu vastaan vieraita täällä kotona. Ja toki vaan oltu. Oon pyrkinyt siihenkin, ettei menemistä ja tekemistä ole ylenmääräiseksi ärsykkeeksi asti. Jäbä vasta totuttelee kaikkiin aisteihin ja tuntemuksiin, en siis halua stimuloida ylenpalttisesti. Tämän uuden ihmisen temperamentti on kuitenkin superchill ja joustava, joten ollaan voitu viettää melko aktiivista arkea. Se on ollut ihanaa, koska kaipaan sitä (selvästi) itse. En ole kotihiiri, en ole koskaan ollut. Sohvanpohjalle hautautuminen saisi mut todennäköisesti vain ahdistumaan. Kiitos, bebe, että otat tämän huomioon!



Päivät starttaa yleensä 6-7 välillä. Paitsi sunnuntaisin. Ei mitään logiikkaa, mutta tää jätkä on tajunnut, että sunnuntaisin koisitaan vähän pidempään, eilenkin pojat nousi vasta kympin maissa, kuten Insta-storyn seuraajat huomasivatkin. En valita, että meillä on ollut tähän mennessä superhyvin nukkuva bebe. Hirveästi en tästä omaa ansiota osaa tai voi ottaa. Sisäsyntyisiä juttuja. 

Aamu alkaa luonnollisesti kahvilla ja pikkumiehen putsauksilla ja pukemisilla. Mä syön mitä kerkeän, mies auttaa minkä kerkeää ennen töihin lähtöä, poika on yleensä sosiaalinen ja juttua riittää. Aina voi myös syödä. Vielä en ole kaatanut lattea toisen niskaan imettäessä, mutta läheltä on liipannut. Lattelippis äideille olis kova - ja joku syöttölaite itselle! Luksusta on se, että joku jeesii ruokien kanssa ja saan valmiin aterian eteen. Yleensä arki hoituu kuten hoituu ja koitan valmistautua omiin ruokailuihin ennalta. Kaikki yhdellä kädellä syötävä on tosi jees ja toki välillä nukkumiset / lattialla tyytyväisenä hengailu hetket ajoittuu niin, että saan laitettua ruokaa itselleni. Hassua, en ole tähän mennessä tajunnut, että miten kukaan voi väittää ettei muka ehdi syömään. Mä olen aina ehtinyt syömään, sehän on prioriteetti elämässä!

No nyt tajuan senkin. 

Aamulla ja aamupäivisin lähdetään yleensä lenkille / kaupungille ja oltiin jopa kerran kerhossakin. Myönnän, että pieni paniikkikohtaus oli lähellä. Häkellyin sitä, miten vieraalta ja erilliseltä tuntui istua äityleiden keskellä, kukin meistä vauvojansa hyssyttäen ja hoitaen, tuntematta ketään ja nippa nappa tajuten olevansa osa ryhmää nimeltä "äidit kerhossa". Hyvin me kuitenkin pärjättiin...ja napattiin todnäk sieltä tuo kaikille rakas norovirus tuliaisiksi. Elämäni pahin mahatauti, muuten. Edellisestä olikin jo 13 vuotta. Imettäminen ja oksentaminen on muuten aika kokemus noin niinkuin samanaikaisesti suorittaen. 

Ps. miesten noro on sitten vähän niinkuin miesten flunssa. 10x pahempi. Aina ja oireiden vakavuudesta riippumatta.


Kevät koitti Korkeavuorenkadulle!

Iskin eräs päivä männäviikolla lapsen kantoreppuun ja lähdin pullaostoksille, koska pulla päivässä pitää maidon virtaavana. Oikeasti. Ollaan ulkoiltu yleensä päivittäin. Joko suunnataan kaupungille tai sitten vedetään tuulipukumutsi -moodissa pitkin Kaivaria ja Eiraa. Note to self: hanki kiva, trendikahvilaystävällinen tuulipuku.

En malta odottaa, että lämpöasteet kasvavat ja päästään tuon mun laumani kanssa piknikfiilistelemään. Viltti mukaan, latte kahvilasta tai termarista, koira vapaaksi hihnasta ja mulle (koulu)kirja mukaan. Mielikuvissa laps' nukkuu tyytyväisenä kärryissä tai kujertelee aurinkoisena viltillä. W kyllä viihtyy kärryissä superhyvin, ihan paras päikkäripaikka. Olen siinäkin mielessä onnekas. Helpottaa elämää ja liikkumista hurjasti. 


Harkitaan vakavasti erästä uutta asumiskohdetta. Nyt on kyse oikeastaan vain siitä, että miten miehen työmatkat hoituisi kyseisestä lokaatiosta käsin. Olen tosi innoissani tästä ajatuksesta, mutta en uskalla vielä kauheasti hehkutella. Jos ei vaikka toteudukaan. Toisaalta meillä on ihan win-win -tilanne, tämä nykyinen kämppä ja sijainti on edelleen tosi ihana. Luonnonläheisempi elämä kuitenkin houkuttaa. 

Sisustuskuume nostaa tästä syystä kaunista päätään! Argh. Käväisin kuolailemassa Fasaanin tarjontaa ja eihän se koskaan petä. Suosittelen, kaupungin jännimpiä paikkoja sisustusihmisille. Löytyy sekin Korkeavuorenkadulta. 


Päivät menee toisaalta muutamaa samaa rutiinia (syöttö-hengailu-vaipanvaihto-nukkuminen) toistaen, onhan tuo W vielä aika pikkuinen, vasta 1,5kk vanha kansalainen. Päikkärit menee miten menee, joko 15-30min pätkissä tai parhaimmillaan parin, kolmen tunnin setteinä. Koitan tehdä työhommia sen verran kuin ehdin ja hyvältä tuntuu. Joinain päivinä se tarkoittaa ajatustyötä ja muistikirjan riipustelua, toisena tapaamisia tai Skype-paltsuja. Tämäkin puoli vauvaelämää on sujunut kivasti kunhan vaan itse on joustava ja salliva. Eniten on kärsinyt koulu! Tehtävät ja kirjoihin paneutuminen on ollut valitettavasti viimeisenä to do -listalla. Joutuu ottamaan kiinni muuta porukkaa kevään tästä edetessä. 

Iltaisin laitetaan safkaa, hengataan kotona isimiehen kanssa ja mennään ihmeellisen ajoissa nukkumaan. Viimeistään kymmeneltä alkaa sänky kutsumaan ja silmä luppaamaan entisellä ammattitason valvojalla.  

Miten teidän vauva-arki, samanlaista vai erilaista?

15.3.2017

Synnytys osa 1

Noniiiin! Vihdoin pääsen sukeltamaan sen aiheen äärelle, joka varmasti kiinnostaa monia. Oma synnytystarina (meinasin eka kirjoittaa "tärinä") tuntuu intiimiltä kirjoittaa, mutta uskon näistä kuitenkin olevan apua ja hyötyä monelle...tähän väliin suurkiitos omansa jakaneille, ekana tulee mieleen Marissa, Monna ja Iines <3 

vikoja mahakuvia - OMG SE OLI ISO!!!!!
Sanottakoon alkuun, että W:n syntymä oli piiitkä ja raskas kokemus, kaikille osapuolille. En koe, että mun kuitenkaan tarvisi alkaa pelottelemaan vaikkapa käynnistysjutuilla tai liiallisilla yksityiskohdilla ketään lukijaa. En myöskään halua dramatisoida kokemusta turhaan. Siksi koin hyväksi luoda pientä hajurakoa tapahtuman ja siitä julkisesti kirjoittamisen väliin. Jos olisin kirjoittanut tätä tekstiä vielä kaksi viikkoa sitten, olisi kieltämättä ollut paljon negatiivisempaa settiä luvassa. 

Viikko sitten koin nimittäin ensimmäistä kertaa sen fiiliksen, että joo - tän jätkän takia olisin valmis tekemään koko homman uudelleen.  Synnytyksestä on nyt siis reilu kuukausi, enkä aiemmin todellakaan voinut sanoa näin. Mikä sitten muuttui? No rakkaus. Rakkaus tätä pientä, niin tutuksi tullutta ötökkää kohtaan. Että speaking of rakkauden parantava voima, taas kerran!

Noin, ja sitten itse asiaan. Tässä vaiheessa kannattaa btw lopettaa lukeminen jos yksityiskohtaiset kuvaukset homman etenemisestä eivät kiinnosta. Kunnon supistukset alkoivat sunnuntai iltapäivällä. Tajusin jo oikeastaan ekasta kouraisusta, että nyt tuntuu ja syvällä. Että nämä tuskin enää lopahtavat kuten aiemmat tosi turhauttavat väärät hälyytykset. Jotka nekin oli aika kipeitä...


^ vielä hymyilyttää

Homma eteni melko nopeasti ja me lähdettiin sairaalaan parin tunnin päästä. Tässä vaiheessa kivut oli sen verran kovat, että voimakkaimpien kohdalla jopa itketti vähän. Koen, että mulla on aika hyvä kipukynnys, mutta kieltämättä tässä vaiheessa alkoi mietityttämään, että herramunjee, mitenköhän sitä kovinta vaihetta tulee kestämään!? Pettymys oli todella suuri kun tarkastuksessa huomattiin, että kohdunkaulan tilanne ei ollut kypsynyt juuri ollenkaan. Siinä vaiheessa viimeistään tuli itku! Koska olin sen verran kovissa supistuskivuissa, otettiin mut otettiin sisään odottelemaan homman etenemistä. Ideana oli, että saisin yöksi kipu- ja unilääkkeet, jotta saisin kerättyä voimia seuraavan päivän koitosta varten. 

Päästiin venailemaan synnytyksen etenemistä päivystyksen puolelle ja mut heitettiin itseasiassa saman tien ammeeseen! Ah sitä autuutta!! Pääsin siis yllättävän nopeasti kokeilemaan vettä eli sitä kivunlievityskeinoa, mitä hypnoilun lisäksi eniten odotin ja toivoin. Oltiin allashuoneessa melkein kolme tuntia, katseltiin sarjoja ja mä koitin nesteyttää ja syödä pikkuisen, jotta voimat pysyisivät yllä. Supistusten aikana mölisin matalaa a:ta ja koitin hengitellä hyvin. Lämmin vesi antoi lihaksille vapautta rentoutua ja tätä kyllä suosittelen todella paljon jokaiselle. Jorvin allashuone oli sitäpaitsi superkodikas ja tunnelmallinen. 

Miltä se kipu sitten tuntui tässä vaiheessa??

Nyt tulee kliseinen lause - en oikein enää muista. Niinpä, se mitä kaikki sanovat, on totta. Mieli unohtaa synnytyskivun, mikä on täysin loogista ja _vittumaisen_ hyvää suunnittelua :D Kukaan tuskin tekisi sitä muuten uudelleen tahi suosittelisi kaverille kokemusta. Referenssinä pidän kuitenkin sitä, että välillä itketti ja että kipupiikki persiiseen ei auttanut yhtään (!), vaikka siinä on jo kyse voimakkaista morfiinijohdannaisista. Mulla tuntui kipu aika laajalla alueella jo siinä vaiheessa. Polttava, kouristava, pakottava tunne on varmaan se, miten nyt kuvailisin. Tuntuu niin oudolta, että tällaisen voi unohtaa!! No, osa 2:n kuvaus taitaa olla vähän tarkempi. 

Mitä tulee mielikuvaharjoitteluun, niin siitä oli kyllä runsaasti apua. Supistuksen alkaessa kuvittelin klassisesti meneväni suuren ja vähän pelottavan aallon mukana. Koitin pitää kehon mahdollisimman rentona, erityisesti ylävartalon. Oli ihan mahtava kokea se, miten kovankin kivun jälkeen tuli täysin kivuton ja ihana väliaika. Valmennuksessa sain ohjeen nauttia siitä välistä ihan täysin rinnoin. Seuraavaa supistusta ei kannata edes vielä ajatella, pysyy vain siinä hetkessä ja tunteessa niin kauan kuin se kestää. Oli se sitten kipu tai laaksonpohja. Kunnon mindfulness meininkiä siis, mutta tepsi! Luotin myös siihen, että jokainen kipuaalto tuo vauvaa lähemmäksi syliä. Tämä ajatus tsemppasi myös valtavan paljon. Mun kokemuksen mukaan mielikuvat kannattaa pitää hyvin, hyvin yksinkertaisina ja vahvoina. Kokeilla, mikä toimii, ja pysyä parissa hyvässä - ainakin niin kauan aikaa kuin ne todella auttavat. 

Huoneessa hyödynsin myöhemmin liikettä, hengittelyä, keinutuolia, lämpöpusseja...kaikkia perinteisiä "pehmeitä" menetelmiä. Isoin apu tässä vaiheessa tuli puolisolta, jonka kanssa juteltiin ja heitettiin hermostunutta läppää. Ja katsottiin paljon sarjoja. Yö meni täysin valvoessa kipulääkkeistä (täysin pointless, tuli vaan paha ja sekava olo) ja muista keinoista huolimatta. Ei auttanut kuin hengitellä ja käyttää ääntä läpi koko pitkän yön ja toivoa, että aamutarkastuksessa paikat olisi avautuneet jo reippaasti ja pääsisi pian tositoimiin. 

Or so I thought...

Lääkärintarkastuksessa kävi ilmi, että tilanne ei ollut edennyt YHTÄÄN. Mitä hemmettiä, kaikki ne supistukset eikä mitään?? Totesin, että lähden mieluummin himaan odottamaan proggiksen etenemistä. Joo se on parempi, tässä voi kestää vielä päiviä. Voi ei...!! Kaiken lisäksi supparitkin alkoivat laantumaan ja harvenemaan. Ultraäänessä kuitenkin bongattiin, että lapsivettä ei ollut juuri ollenkaan. Pari hassua lätäkköä, sanoi lääkäritäti, ja ette te mihinkään enää lähde. Aletaan käynnistelemään. Jessss!!!!! Vaikka käynnistys oli ihan vika toive sektion lisäksi mun mielessä, niin ajatus ballongista ei ollutkaan enää paha, olin kuullut siitä pelkkää hyvää. Asennus oli simppeli ja ei kun käytäville kävelemään ja odottelemaan avautumista. Siippa tuli takaisin sairaalalle hyvinnukutun kotiyön jälkeen ja me lähdettiin taapertaen treffeille kanttiiniin. Olisin kuulemma halutessani päässyt laitatuttamaan fledaa kuntoon sairaalan kampaajalle, mutta en kokenut banaaninutturan tuovan lisäarvoa synnytykseen. Oiskohan kuitenkin pitänyt testata? 

Fiilis oli seesteinen, ilma täydellinen pakkaspäivä ja olo ihan mahdollinen. 

Jatketaampa tästä seuraavassa osassa! Kysykää ja kommentoikaa ihmeessä jos tulee jotain mieleen.

5.3.2017

Sinä särjit sydämeni


Äitiys on tuonut mukanaan sellaisia tunteita ja kokemuksia, jotka raastavat. Vuoronperään raastaa rakkaus ja turhautuminen, onni ja ilo sekä syyllisyys.

Sydän on särkynyt monen monituista kertaa. Tavalla, joka on ihan uutta.

Se hetki, jolloin säikähdit kohdussa jotain kovaa ääntä tai yhtäkkistä liikettä.

Se synnytyksen jälkeinen hetki, jolloin sinut vietiin yhtäkkiä ja kiireellä pois luotani enkä tiennyt, koska nähdään seuraavan kerran vai nähdäänkö.

Silloin, kun itkit nälkää eikä uusi maito ollut vielä noussut kunnolla rintoihin.

Se hetki, kun nukahdit rinnalle, huulipieli maitoa valuen, ja olit täydellisen, ehdottoman rakastettava ja tajusin, että tulen tekemään loppuelämäni kaikkeni puolestasi

Mun sydän ei koskaan tule enää olemaan entisensä. Ei sen jälkeen, kun tuo isäsi lähetti sen yhden tekstarin ensitapaamisen jälkeen. Eikä sen jälkeen, kun sinä manifestoiduit meidän perheen uusimmaksi jäseneksi. Mun oma pieni poika.