20.3.2017

Minkälaista on arki vastasyntyneen kanssa

Kyllähän sitä mietti, että kuinkahan tylsää tai sitten ylihektistä arki tollaisen pikkuötökän kanssa tulee olemaan. Suoraan sanoen mä pelkäsin, että tylsistyisin puolikuoliaaksi. Näin ei onneksi ole ollut, vaan tekemistä riittää vaikka kuinka. Ja jos ei riitä, niin sitä kehitetään. Ollaan oltu aika aktiivisia kaksin ja perheenä. Oltu mökillä tyypin ollessa pariviikkoinen, reissailtu eri kaupungeissa, hengailtu kaupungilla ja otettu vastaan vieraita täällä kotona. Ja toki vaan oltu. Oon pyrkinyt siihenkin, ettei menemistä ja tekemistä ole ylenmääräiseksi ärsykkeeksi asti. Jäbä vasta totuttelee kaikkiin aisteihin ja tuntemuksiin, en siis halua stimuloida ylenpalttisesti. Tämän uuden ihmisen temperamentti on kuitenkin superchill ja joustava, joten ollaan voitu viettää melko aktiivista arkea. Se on ollut ihanaa, koska kaipaan sitä (selvästi) itse. En ole kotihiiri, en ole koskaan ollut. Sohvanpohjalle hautautuminen saisi mut todennäköisesti vain ahdistumaan. Kiitos, bebe, että otat tämän huomioon!



Päivät starttaa yleensä 6-7 välillä. Paitsi sunnuntaisin. Ei mitään logiikkaa, mutta tää jätkä on tajunnut, että sunnuntaisin koisitaan vähän pidempään, eilenkin pojat nousi vasta kympin maissa, kuten Insta-storyn seuraajat huomasivatkin. En valita, että meillä on ollut tähän mennessä superhyvin nukkuva bebe. Hirveästi en tästä omaa ansiota osaa tai voi ottaa. Sisäsyntyisiä juttuja. 

Aamu alkaa luonnollisesti kahvilla ja pikkumiehen putsauksilla ja pukemisilla. Mä syön mitä kerkeän, mies auttaa minkä kerkeää ennen töihin lähtöä, poika on yleensä sosiaalinen ja juttua riittää. Aina voi myös syödä. Vielä en ole kaatanut lattea toisen niskaan imettäessä, mutta läheltä on liipannut. Lattelippis äideille olis kova - ja joku syöttölaite itselle! Luksusta on se, että joku jeesii ruokien kanssa ja saan valmiin aterian eteen. Yleensä arki hoituu kuten hoituu ja koitan valmistautua omiin ruokailuihin ennalta. Kaikki yhdellä kädellä syötävä on tosi jees ja toki välillä nukkumiset / lattialla tyytyväisenä hengailu hetket ajoittuu niin, että saan laitettua ruokaa itselleni. Hassua, en ole tähän mennessä tajunnut, että miten kukaan voi väittää ettei muka ehdi syömään. Mä olen aina ehtinyt syömään, sehän on prioriteetti elämässä!

No nyt tajuan senkin. 

Aamulla ja aamupäivisin lähdetään yleensä lenkille / kaupungille ja oltiin jopa kerran kerhossakin. Myönnän, että pieni paniikkikohtaus oli lähellä. Häkellyin sitä, miten vieraalta ja erilliseltä tuntui istua äityleiden keskellä, kukin meistä vauvojansa hyssyttäen ja hoitaen, tuntematta ketään ja nippa nappa tajuten olevansa osa ryhmää nimeltä "äidit kerhossa". Hyvin me kuitenkin pärjättiin...ja napattiin todnäk sieltä tuo kaikille rakas norovirus tuliaisiksi. Elämäni pahin mahatauti, muuten. Edellisestä olikin jo 13 vuotta. Imettäminen ja oksentaminen on muuten aika kokemus noin niinkuin samanaikaisesti suorittaen. 

Ps. miesten noro on sitten vähän niinkuin miesten flunssa. 10x pahempi. Aina ja oireiden vakavuudesta riippumatta.


Kevät koitti Korkeavuorenkadulle!

Iskin eräs päivä männäviikolla lapsen kantoreppuun ja lähdin pullaostoksille, koska pulla päivässä pitää maidon virtaavana. Oikeasti. Ollaan ulkoiltu yleensä päivittäin. Joko suunnataan kaupungille tai sitten vedetään tuulipukumutsi -moodissa pitkin Kaivaria ja Eiraa. Note to self: hanki kiva, trendikahvilaystävällinen tuulipuku.

En malta odottaa, että lämpöasteet kasvavat ja päästään tuon mun laumani kanssa piknikfiilistelemään. Viltti mukaan, latte kahvilasta tai termarista, koira vapaaksi hihnasta ja mulle (koulu)kirja mukaan. Mielikuvissa laps' nukkuu tyytyväisenä kärryissä tai kujertelee aurinkoisena viltillä. W kyllä viihtyy kärryissä superhyvin, ihan paras päikkäripaikka. Olen siinäkin mielessä onnekas. Helpottaa elämää ja liikkumista hurjasti. 


Harkitaan vakavasti erästä uutta asumiskohdetta. Nyt on kyse oikeastaan vain siitä, että miten miehen työmatkat hoituisi kyseisestä lokaatiosta käsin. Olen tosi innoissani tästä ajatuksesta, mutta en uskalla vielä kauheasti hehkutella. Jos ei vaikka toteudukaan. Toisaalta meillä on ihan win-win -tilanne, tämä nykyinen kämppä ja sijainti on edelleen tosi ihana. Luonnonläheisempi elämä kuitenkin houkuttaa. 

Sisustuskuume nostaa tästä syystä kaunista päätään! Argh. Käväisin kuolailemassa Fasaanin tarjontaa ja eihän se koskaan petä. Suosittelen, kaupungin jännimpiä paikkoja sisustusihmisille. Löytyy sekin Korkeavuorenkadulta. 


Päivät menee toisaalta muutamaa samaa rutiinia (syöttö-hengailu-vaipanvaihto-nukkuminen) toistaen, onhan tuo W vielä aika pikkuinen, vasta 1,5kk vanha kansalainen. Päikkärit menee miten menee, joko 15-30min pätkissä tai parhaimmillaan parin, kolmen tunnin setteinä. Koitan tehdä työhommia sen verran kuin ehdin ja hyvältä tuntuu. Joinain päivinä se tarkoittaa ajatustyötä ja muistikirjan riipustelua, toisena tapaamisia tai Skype-paltsuja. Tämäkin puoli vauvaelämää on sujunut kivasti kunhan vaan itse on joustava ja salliva. Eniten on kärsinyt koulu! Tehtävät ja kirjoihin paneutuminen on ollut valitettavasti viimeisenä to do -listalla. Joutuu ottamaan kiinni muuta porukkaa kevään tästä edetessä. 

Iltaisin laitetaan safkaa, hengataan kotona isimiehen kanssa ja mennään ihmeellisen ajoissa nukkumaan. Viimeistään kymmeneltä alkaa sänky kutsumaan ja silmä luppaamaan entisellä ammattitason valvojalla.  

Miten teidän vauva-arki, samanlaista vai erilaista?

15.3.2017

Synnytys osa 1

Noniiiin! Vihdoin pääsen sukeltamaan sen aiheen äärelle, joka varmasti kiinnostaa monia. Oma synnytystarina (meinasin eka kirjoittaa "tärinä") tuntuu intiimiltä kirjoittaa, mutta uskon näistä kuitenkin olevan apua ja hyötyä monelle...tähän väliin suurkiitos omansa jakaneille, ekana tulee mieleen Marissa, Monna ja Iines <3 

vikoja mahakuvia - OMG SE OLI ISO!!!!!
Sanottakoon alkuun, että W:n syntymä oli piiitkä ja raskas kokemus, kaikille osapuolille. En koe, että mun kuitenkaan tarvisi alkaa pelottelemaan vaikkapa käynnistysjutuilla tai liiallisilla yksityiskohdilla ketään lukijaa. En myöskään halua dramatisoida kokemusta turhaan. Siksi koin hyväksi luoda pientä hajurakoa tapahtuman ja siitä julkisesti kirjoittamisen väliin. Jos olisin kirjoittanut tätä tekstiä vielä kaksi viikkoa sitten, olisi kieltämättä ollut paljon negatiivisempaa settiä luvassa. 

Viikko sitten koin nimittäin ensimmäistä kertaa sen fiiliksen, että joo - tän jätkän takia olisin valmis tekemään koko homman uudelleen.  Synnytyksestä on nyt siis reilu kuukausi, enkä aiemmin todellakaan voinut sanoa näin. Mikä sitten muuttui? No rakkaus. Rakkaus tätä pientä, niin tutuksi tullutta ötökkää kohtaan. Että speaking of rakkauden parantava voima, taas kerran!

Noin, ja sitten itse asiaan. Tässä vaiheessa kannattaa btw lopettaa lukeminen jos yksityiskohtaiset kuvaukset homman etenemisestä eivät kiinnosta. Kunnon supistukset alkoivat sunnuntai iltapäivällä. Tajusin jo oikeastaan ekasta kouraisusta, että nyt tuntuu ja syvällä. Että nämä tuskin enää lopahtavat kuten aiemmat tosi turhauttavat väärät hälyytykset. Jotka nekin oli aika kipeitä...


^ vielä hymyilyttää

Homma eteni melko nopeasti ja me lähdettiin sairaalaan parin tunnin päästä. Tässä vaiheessa kivut oli sen verran kovat, että voimakkaimpien kohdalla jopa itketti vähän. Koen, että mulla on aika hyvä kipukynnys, mutta kieltämättä tässä vaiheessa alkoi mietityttämään, että herramunjee, mitenköhän sitä kovinta vaihetta tulee kestämään!? Pettymys oli todella suuri kun tarkastuksessa huomattiin, että kohdunkaulan tilanne ei ollut kypsynyt juuri ollenkaan. Siinä vaiheessa viimeistään tuli itku! Koska olin sen verran kovissa supistuskivuissa, otettiin mut otettiin sisään odottelemaan homman etenemistä. Ideana oli, että saisin yöksi kipu- ja unilääkkeet, jotta saisin kerättyä voimia seuraavan päivän koitosta varten. 

Päästiin venailemaan synnytyksen etenemistä päivystyksen puolelle ja mut heitettiin itseasiassa saman tien ammeeseen! Ah sitä autuutta!! Pääsin siis yllättävän nopeasti kokeilemaan vettä eli sitä kivunlievityskeinoa, mitä hypnoilun lisäksi eniten odotin ja toivoin. Oltiin allashuoneessa melkein kolme tuntia, katseltiin sarjoja ja mä koitin nesteyttää ja syödä pikkuisen, jotta voimat pysyisivät yllä. Supistusten aikana mölisin matalaa a:ta ja koitin hengitellä hyvin. Lämmin vesi antoi lihaksille vapautta rentoutua ja tätä kyllä suosittelen todella paljon jokaiselle. Jorvin allashuone oli sitäpaitsi superkodikas ja tunnelmallinen. 

Miltä se kipu sitten tuntui tässä vaiheessa??

Nyt tulee kliseinen lause - en oikein enää muista. Niinpä, se mitä kaikki sanovat, on totta. Mieli unohtaa synnytyskivun, mikä on täysin loogista ja _vittumaisen_ hyvää suunnittelua :D Kukaan tuskin tekisi sitä muuten uudelleen tahi suosittelisi kaverille kokemusta. Referenssinä pidän kuitenkin sitä, että välillä itketti ja että kipupiikki persiiseen ei auttanut yhtään (!), vaikka siinä on jo kyse voimakkaista morfiinijohdannaisista. Mulla tuntui kipu aika laajalla alueella jo siinä vaiheessa. Polttava, kouristava, pakottava tunne on varmaan se, miten nyt kuvailisin. Tuntuu niin oudolta, että tällaisen voi unohtaa!! No, osa 2:n kuvaus taitaa olla vähän tarkempi. 

Mitä tulee mielikuvaharjoitteluun, niin siitä oli kyllä runsaasti apua. Supistuksen alkaessa kuvittelin klassisesti meneväni suuren ja vähän pelottavan aallon mukana. Koitin pitää kehon mahdollisimman rentona, erityisesti ylävartalon. Oli ihan mahtava kokea se, miten kovankin kivun jälkeen tuli täysin kivuton ja ihana väliaika. Valmennuksessa sain ohjeen nauttia siitä välistä ihan täysin rinnoin. Seuraavaa supistusta ei kannata edes vielä ajatella, pysyy vain siinä hetkessä ja tunteessa niin kauan kuin se kestää. Oli se sitten kipu tai laaksonpohja. Kunnon mindfulness meininkiä siis, mutta tepsi! Luotin myös siihen, että jokainen kipuaalto tuo vauvaa lähemmäksi syliä. Tämä ajatus tsemppasi myös valtavan paljon. Mun kokemuksen mukaan mielikuvat kannattaa pitää hyvin, hyvin yksinkertaisina ja vahvoina. Kokeilla, mikä toimii, ja pysyä parissa hyvässä - ainakin niin kauan aikaa kuin ne todella auttavat. 

Huoneessa hyödynsin myöhemmin liikettä, hengittelyä, keinutuolia, lämpöpusseja...kaikkia perinteisiä "pehmeitä" menetelmiä. Isoin apu tässä vaiheessa tuli puolisolta, jonka kanssa juteltiin ja heitettiin hermostunutta läppää. Ja katsottiin paljon sarjoja. Yö meni täysin valvoessa kipulääkkeistä (täysin pointless, tuli vaan paha ja sekava olo) ja muista keinoista huolimatta. Ei auttanut kuin hengitellä ja käyttää ääntä läpi koko pitkän yön ja toivoa, että aamutarkastuksessa paikat olisi avautuneet jo reippaasti ja pääsisi pian tositoimiin. 

Or so I thought...

Lääkärintarkastuksessa kävi ilmi, että tilanne ei ollut edennyt YHTÄÄN. Mitä hemmettiä, kaikki ne supistukset eikä mitään?? Totesin, että lähden mieluummin himaan odottamaan proggiksen etenemistä. Joo se on parempi, tässä voi kestää vielä päiviä. Voi ei...!! Kaiken lisäksi supparitkin alkoivat laantumaan ja harvenemaan. Ultraäänessä kuitenkin bongattiin, että lapsivettä ei ollut juuri ollenkaan. Pari hassua lätäkköä, sanoi lääkäritäti, ja ette te mihinkään enää lähde. Aletaan käynnistelemään. Jessss!!!!! Vaikka käynnistys oli ihan vika toive sektion lisäksi mun mielessä, niin ajatus ballongista ei ollutkaan enää paha, olin kuullut siitä pelkkää hyvää. Asennus oli simppeli ja ei kun käytäville kävelemään ja odottelemaan avautumista. Siippa tuli takaisin sairaalalle hyvinnukutun kotiyön jälkeen ja me lähdettiin taapertaen treffeille kanttiiniin. Olisin kuulemma halutessani päässyt laitatuttamaan fledaa kuntoon sairaalan kampaajalle, mutta en kokenut banaaninutturan tuovan lisäarvoa synnytykseen. Oiskohan kuitenkin pitänyt testata? 

Fiilis oli seesteinen, ilma täydellinen pakkaspäivä ja olo ihan mahdollinen. 

Jatketaampa tästä seuraavassa osassa! Kysykää ja kommentoikaa ihmeessä jos tulee jotain mieleen.

5.3.2017

Sinä särjit sydämeni


Äitiys on tuonut mukanaan sellaisia tunteita ja kokemuksia, jotka raastavat. Vuoronperään raastaa rakkaus ja turhautuminen, onni ja ilo sekä syyllisyys.

Sydän on särkynyt monen monituista kertaa. Tavalla, joka on ihan uutta.

Se hetki, jolloin säikähdit kohdussa jotain kovaa ääntä tai yhtäkkistä liikettä.

Se synnytyksen jälkeinen hetki, jolloin sinut vietiin yhtäkkiä ja kiireellä pois luotani enkä tiennyt, koska nähdään seuraavan kerran vai nähdäänkö.

Silloin, kun itkit nälkää eikä uusi maito ollut vielä noussut kunnolla rintoihin.

Se hetki, kun nukahdit rinnalle, huulipieli maitoa valuen, ja olit täydellisen, ehdottoman rakastettava ja tajusin, että tulen tekemään loppuelämäni kaikkeni puolestasi

Mun sydän ei koskaan tule enää olemaan entisensä. Ei sen jälkeen, kun tuo isäsi lähetti sen yhden tekstarin ensitapaamisen jälkeen. Eikä sen jälkeen, kun sinä manifestoiduit meidän perheen uusimmaksi jäseneksi. Mun oma pieni poika.

24.2.2017

ensi-imetys hilppasen randomeissa olosuhteissa

mökillä

Aloin tutkiskelemaan imetysjuttuja melko myöhään omassa raskaudessani, suurinpiirtein joulun maissa. Imetyksen tuki ry:n ohjeet ja Youtuben hyvä imuote -videot antoivat kyllä hyvää infoa aiheesta, mutta ajattelin Siperian kuitenkin opettavan kaikista parhaiten. Ja toki kätilöiden, joiden apua päätin jo varhain vaatia sairaalassa olo aikana. Periaatteinani oli, että imetysharjoittelu alkaa jo synnytyssalissa kaaaaaikessa rauhassa, täysimettäisin toki niin pitkään kuin mahdollista, ei lisämaitoa, ainakaan korvikemuodossa, ei oman maidon pumppausta tai tuttia ennen kuin imetys luonnistuu hyvin. No kuinkas sitten kävikään...! Hyvin, loppupeleissä. Olkoon tämäkin rohkaisuna kaikille raskaanaoleville, jotka jännitätte sektion tai muun erikoistilanteen jälkeistä imetyksen starttaamista. Noi vauvat on aika osaavaa sakkia!

Vauva joutui tosiaan synnytyksen jälkeen kahdeksi yöksi vauvojen tehotarkkailuosastolle. Olihan siinä monia huolia tuoreella mamalla, imetyksen onnistuminen ei ollut suinkaan pienin niistä. Jouduin tekemään sen henkisen päätöksen, että saatetaan jopa menettää tuo kokemus kokonaan. Se oli kuitenkin pieni murhe verrattuna siihen, että huoli toisen terveydestä ja jopa eloonjäämisestä oli päällimmäisenä mielessä. Emme tienneet kuinka kauan toinen joutuu olemaan erossa musta. Mennään vaikka korvikkeella kokonaan, kunhan poika on kunnossa. Mua neuvottiin pumppaamaan vaikka vaan muutamia tippoja maitoa useita kertoja päivässä maidonnousun vauhdittamiseksi. Keräsin huimat 1,5ml maitoa pikku pipetteihin ja niitä oli tarkoitus lähettää aina pojalle alakertaan. 

Sitä ei kuitenkaan ehditty edes toteuttamaan, sillä suureksi yllätyksekseni pieni päästettiin "kotiutumaan" osastolle kolmannen elinpäivänsä aamuna. Sopivasti miehen synttäriyllätykseksi! Menin tuttuun tapaan pyörätuolikyydityksellä lastenosastolle eväät ja tamineet mukanani ajatellen, että täällä hengaillaan koko päivä ja ehkä hyvällä säkällä päästään illalla yläkertaan. Eikä mitään, vauva tuupattiin syliin kokeilemaan imemistä sillä aikaa, kun lastenlääkäriä odoteltiin tekemään vikaa tarkistusta. Päästäisiin kuulemma takuulla osastolle yhdessä koska kaikki arvot olivat loistavat ja ainoa piuha oli nenämahaletku...ja se ei kuulemma haittaisi mitään. Ok!!!! Istuin tehotarkkailulaitteiden keskellä poika sylissäni, kuorin tärisevin käsin paidat pois tieltä ja katsoin ihmeissäni, miten tyyppi kävi kiinni rintaan kuin vanha tekijä. Gulp gulp. Samaan syssyyn osastolle roudattiin pieni vastasyntynyt itkevä äiti kintereillään. Hoitajat pörräsivät ympärillä ja mulle iskettiin päähän vastamelukuulokkeet, etten kuulisi kaikkia detskuja hoitokeskusteluista. Ja siinä me sitten ensi-imetettiin ihan muina miehinä eli muiniksina. Ei ihan sellainen hetki, kun olin mielikuvissani raskausaikana nähnyt. Mutta aika spesiaali. Olin täysin pyörällä päästäni, mutta ihan pirun ylpeä meistä. 

Jotta poika saataisiin vahvistumaan sai hän seuraavat pari päivää 3h välein eka rintaa, sitten tuttipullosta luovutettua maitoa ja jos se ei mennyt alas, niin nenämahaletkulla loput. Oli muuten aikamoinen ruljanssi. Mulla oli kello soimassa yötä päivää ja ihanat kätilöt toki auttoivat kaiken kanssa tarvittaessa. Tärkeintä oli imetyksen onnistuminen ja mä aika herkästi kutsuin jonkun aina katsomaan imemisotetta ja muutenkin tsekkaamaan, että homma soljuu. Ja kyllähän se mun suureksi ihmeeksi soljui, yllättävän hyvin. Oma verenhukka ja sen aiheuttama huono kondis olisi voinut myös vaikuttaa asiaan, mutta onneksi ei. Tokavikana yönä bebe teki pikku selfkirurgiset toimenpiteet, tuijotti tiukasti mua silmiin ja vetäisi määrätietoisesti oman nenämahaletkun pois. Ei helvetti! No, kätilöt vaan nauroivat, että taisi tehdä päätöksen omatoimisesta syömisestä tämä poika. Kyllä. Vähän stressasi alkuun, että tarviiko hän kenties letkua uudelleen, tuleeko tästä nyt mitään, mutta huoli oli turha. Pullo ja myöhemmin hörppyyttäminen kelpasi W:lle melko hyvin ja imeminen parani kerta kerralta. Vikana yönä nousi se maitokin. Painonkehitys oli loistavaa ja kotiin päästiin syntymäpainossa - kaikkien yhteiseksi ihmetykseksi. 

Hyvä, jätkä <3 Hyvä, me <3

Että näinkin voi tämä homma alkaa ja silti sujua ihan hyvin. Kerron myöhemmin erinäisistä kriiseilyistä ja alkuhormonineurooseista imetyksen suhteen, niitäkin on näihin ekoihin aikoihin klassisesti mahtunut. Mutta tällaista tällä kertaa! Palataan asiaan.     


20.2.2017

Kaksi viikkoa vauvaelämää

skin 2 skin sairaalalla
ripsarit poskilla, toki
lerppakorva <3 lääkäriäkin nauratti, että mitkä NOI on?! 

Pikku W ja minä päästiin kotiin reilu viikko sitten. Alkuhetket sairaalalla menivät tosi nopsaan, osittain varmaan yleisen hämmennystilan, tehokkaan lääkityksen ja kaiken uuden. Vauva syntyi tiistai aamupäivällä ja kotiin oltaisiin päästy jo perjantaina, mutta mä näin parhaaksi viettää vielä yhden yön sairaalalla oman voinnin vuoksi ja osittain myös siksi, että maito ei ollut vielä noussut. Hyvä päätös, sillä maito nousi vikana yönä!

Side note I: sehän olikin sitten varsinaista pöhinää - heräsin yltäpäältä hiessä, rinnat pinkeinä porn star -editteinä, ja jopas alkoi imettäminenkin tuntumaan muulta kuin siltä, että joku sahaa hitaasti nännejä irti. Poika oli tehnyt edellisyönä hienot ja _tehokkaat_ tilausduunit. Sillon ei muuten nukuttu, mutta se oli sen arvoista! 

Valitettavasti me ei saatu perhehuonetta mun huonon kunnon vuoksi. Rankka synnytys johti siihen, että tuoreella mamalla oli megasurkeat hemoglobiinit ja vaatimaton yli 140 leposyke. En päässyt ylös synnytyssängyltä. Tilanne alkoi kuitenkin korjaantumaan melko nopeasti vai oliko se nyt sitten ihan silkkaa tahdonvoimaa...tallustelin samana iltana osaston käytävällä katetripussi vyötäröllä ja viimeistään seuraavan päivän verensiirrot auttoi oloa tosi paljon. Modernia vampyrismia! 

ihan snadisti rasittuneen näköisenä ja verenhukkaisena ehkä 1 vrk synnytyksestä

Jaoin huoneen kahden muun äidin ja vauvan kanssa eikä se ollut yhtään niin paha homma, kun alunperin pelkäsin. Ei edes silloin, kun oma vauva majoittui ekat kaksi yötä lasten tehotarkkailussa Jorvin kellarikerroksessa. 

Side note II: tulen kertomaan synnytyksestä ja sen jälkeisistä draamoista jossain vaiheessa, varmaan aika piankin. Ihan jokaikistä yksityiskohtaa en halua selostaa, sen verran intiimiä ja herkkää kohtausta elettiin, mutta toivon omasta kokemuksesta olevan apua vaikkapa sille tulevalle äidille, joka pelkää kaiken menevän synnytyksessä perseelleen. No mulla meni, 80%, ja silti selvittiin! Sanon siis jo nyt, että shit too shall pass. Kaksi viikkoa, ja mä olen jo lähes sujut sen kanssa, että oma setti oli nyt sitten sellainen kuin oli. Ja palkinto on muuten hyvä. Ja söpö.  

Ollaan päästy käymään pariin otteeseen kieseilemässä Tarjoushaukka-Mutsin Tori.fi bongatuilla Zero2Runeilla.
Ihan kamalat koota ja purkaa, mutta erihyvät lenkkivaunut.

Se olikin hyvä aasinsilta siirtyä muihin kliseisiin! Tässä kahden viikon sisällä olen oppinut mm. että:

- Kaksi viikkoa on mennyt hujauksessa. H-U-J-A-U-K-S-E-S-S-A! Kohta tuo kirjoittaa ylioppilaaksi. Suren jo nyt pikkuvauva-ajan lyhyyttä!

- Vauva kasvaa silmissä. Neljän tunnin päikkäreiden jälkeen poskiin on tullut lisää pyöreyttä ja pituuteen valehtelematta se 1,5 cm. 

- Jälkikivut yllättivät tämän mutsin. "Kipu loppuu lapsen syntymään" on valitettavasti mun kohdalla ollut suurin valhe ikinä! Epparihaava ja muut parsimisten jälkeiset säryt (hästäg imukuppisynnytys...auts) ovat olleet yllättävän kovia. Toisaalta taas palautuminenkin on ollut huikeaa, eikä näin 13 päivää synnytyksestä tarvitse enää edes vedellä kipulääkkeitä. Pystyy jo istumaan, kävelemään ja touhuamaan ihan normaalisti. Ainoastaan aktiivisemmat lemmenpuuhat saavat odottaa vielä pari viikkoa, heh. 

- Imetys on iso sitoutuminen. En ole vielä päässyt siihen moodiin, että nauttisin superpaljon meidän imetyshetkistä. Vauva syö usein, pitkään ja hartaasti, ja vaikka maitoa tulee tosi hyvin, niin rintapolot ei ole vielä ihan tottuneet moiseen käyttöasteeseen. Ne on tähän mennessä vaan möllöttäneet tyytyväisinä liiveissä. Nyt niillä onkin sitten vähän miettimistä, että mitä hittoa tapahtui. Saan kuitenkin ihan älyttömät kiksit siitä, että vauva ei tarvitse korviketta ja mites ne tyytyväiset ilmeet, kun maha on ihan täynnä maitoa... <3 Tavoitteena on täysimettää se puoli vuotta. En kuitenkaan enää halua asettaa itselle mitään suorituspaineita tai miettiä hommia liian tarkasti. En ainakaan tässä vaiheessa. Mennään päivä kerrallaan, kaikessa. 

- Babyblues on ihan todellinen juttu. No en sitä toki koskaan epäillytkään. Lievällä ollaan ainakin tähän mennessä selvitty ja kuulemani mukaan ekat pari viikkoa onkin se tymäkin jakso tätä värisävyä. Tästä aion kirjoittaa ihan oman juttunsa, koska se kiinnostaa ihan ammatillisestikin. 

- Olen todellakin se yrittäjämutsi, joka parin viikon jälkeen kaipaa aikuisajatuksia ja rupeaa jo miettimään työasioita. Tarvitsen vastapainoa vaippa-arjelle ja tälle 24/7 nukkeleikille, niin ihanaa kuin se onkin. Yrittäjänä nautin siitä, että saan edistää juttuja just siihen tahtiin, kun hyvälle tuntuu. Todettakoon kuitenkin heti perään, että aion nauttia tästä äitylikaudesta täysin rinnoin (ehe ehe!), enkä hötkyile työasioiden kanssa.  

- Olen myös se mutsi, joka meikkaa joka päivä. Ainakin pikkuisen. En tehnyt tätä aiemmin, en todellakaan, mutta nyt mun yksi aamun lempparihetki on ehostella nassua W:n vedellessä aamu-unosiaan. Samoin iltasuihku on ehkä jumalaisin fiilis ikinä! 

Back to normal! Tai no, new normal

Tällaisia alun tunnelmia. Kysellä ja kommentoida saa toki vapaasti, palataan asiaan synnytyksen ja muiden teemojen kanssa!


16.2.2017

Äiti.

Mistä voi edes aloittaa kirjoittamaan, kun on niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa?

7.2. klo 11 maailma sai uuden seikkailijan Jorvin synnärin mahtavan hoitohenkilökunnan saattelemana. Sirona ja pitkänä, ei yhtään yliaikaisena. Hän tiesi. 

Juuri mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan ja alku oli tosi dramaattinen sekä äidille että lapselle, mutta tärkeintä on, että nyt me kolme ollaan kotona ja saadaan tutustua päivä päivältä paremmin tuohon maailman täydellisimpään pieneen Warrioriin. Puhuttakoon hänestä tästedes blogissa vaikka pikku W:nä.

Palaan erilaisiin tunnelmiin ja (hurjaan) synnytykseenkin tässä heti, kun maltan. Olivat oikeassa kun sanoivat, että alkuaikoina aika kuluu vain vauvaa tuijotellessa. Ja imetysmaratoneissa!!

Olavi Uusivirtaa ja Anna Järvistä lainatakseni: 
Olen onnellinen.

(Olo on myös ihmeen Nuori ja Kaunis!)

Palaillaan :)

1.2.2017

Taikauskoisia ajatuksia - yliaika edition

Tässä "yliajalla", tai miten se nyt määritelläänkään, yhtä häilyvä keksintö kuin laskettu aika, alkaa mieleen nousemaan enemmän tai vähemmän vainoharhaisia ajatuksia siitä, että miksi me ei olla jo synnytetty. Huom - me. Mustakin on tullut me -puhuja kuten miehestäkin, salakavalasti. "Meidän laskettu aika", "meidän raskaus". Noniin. ajattelin, että viihdytän teitä muutamilla todellisilla ajatuksilla. Tai ainakin ne on pelottavan todellisia tässä vaiheessa, kun beibe pitelee kaksin käsin kiinni kohdunseinämästä, vaikka mä söisin saunassa srirachaa pomppien samalla kuntopallon päällä (post coitum, toki). Edellinen virke oli viittaus siihen, että kaikki muut keinot paitsi risiiniöljy NIIN on kokeiltu, tusinasti. Myös akupunktio, vyöhyketerapia ja yleinen chillaaminen. Mun keho on vaan niin hyvä paikka asua. 

Btw jos joskus jaksan ja koen tarpeelliseksi muiden äityleiden hyväksi, niin kirjoitan meidän viime viikonloppuisesta väärästä hälytyksestä ja sen aiheuttamasta sairaalareissusta. True story - seuraavana päivänä oli niiiiin pettynyt ja ahdistunut olo, että pystyin vain itkemään. Kunnes kokosin itseni ja lähdin kävelylle. Action on paras vastaus masennuksen alhoon. 

Mutta nyt niihin taikauskoajatuksiin. Tunnistaako/tunnustaako kukaan muu tällaisia?

1. Lapsi odottaa syntymää, koska miehellä oli töitä viime viikolla.
Oletettiin, että tämä on merkki kahden yrittäjän geeneillä varustetusta tulokkaasta. Altruismia pukkaa. Laps ei sittenkään niin yrittäjähenkinen, kun luultiin?

2. Lapsi odottaa syntymää, koska haluaa, että mä vietän vielä sen vika oman päivän. 
Ihan muutama pidetty. Ovat olleet kivoja, toki. Samaa uskoin kampaajakäynnistä. Ilmeisesti juurikasvukaan ei häirinnyt määräänsä enempää. 

3. Lapsi odottaa syntymää, koska tekee mieli tiettyä ruokaa, jolloin voinkin sitten jälkeenpäin todeta, että tätä se synnytyksen alkaminen vaati! = hauska tarina kerrottavaksi mammakahveilla. 
Kolme päivää himottanut bataattikeitto ei startannut supistuksia. Kauheat paineet yhdelle keitolle. 

4. Lapsi odottaa syntymää, koska 2016 kirjanpito kesken.
Sovin itseni kanssa, että se piti tehdä joulukuussa pois kuleksimasta. No teinköhän. Oon edelleen hieman skeptinen, etteikö tässä muka olisi se syy....

5. Lapsi odottaa syntymää, koska täytyy tapahtua vielä joku totaaliantautuminen äitiyden voimalle.
Mene ja tiedä. Antautuminen harvoin onnistuu antautumispaineiden alaisuudessa. 

6. Lapsi odottaa syntymää, koska arvostaa meidän välistä rakkautta ja haluaa tarjota "vielä kerran" lemmenhetken, jota muistellaan kiiluvin silmin vielä parinkymmenen vuoden päästä. 
No onhan tässä pantu menemään. Prostaglandiini + oksitosiini, aivan liian hypetettyjä kemioita. Että "sillä se lähtee pois millä tulikin" ei päde täällä. Vai tehäänkö me sekin väärin? #uusivainoharha

7.  Lapsi odottaa syntymää, koska LIPASTO. 
Syksyllä makkari/työhuoneessa romahti lipasto, joka edelleen on tuhannenp****npalasena tuolla, vaikka kuinka piti hankkia uus jo hyvissä ajoin. Onko jokin amerikkalainen yliopisto tehnyt tutkimuksen kohdunkaulan avautumisen ja säilytysratkaisujen korrelaatiosta? Haluaisin tietää. 

Näitä olis varmaan vielä about kymmenen, mutta en muista. Mutta jos joku vielä kerran sanoo mulle, että "se syntyy kun syntyy", niin teen viisi blogipostausta kaikista niistä lakonisista lausahduksista, jota kukaan ei tässä vaiheessa enää halua kuulla :D teen ehkä muutenkin. Ihmiset tarkoittaa hyvää, bless them, ja kaikille meille tulee aina se tarve lohduttaa verbaalisesti jollain korulausahduksella. Sorrun siihen itsekin, jopa terapeuttina. Totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä lohduttaa parhaiten se, että joku uskaltaa sanoa, että "toi on varmaan ihan perseestä". Sillä saa multa vähintään halauksen. 

Kiitosmoi.