18.12.2016

kokemukseni kemiallisesta raskaudesta



Tuntuu hassulta kirjoittaa tai sanoa ääneen termi kemiallinen raskaus. Teknislääketieteellisesti, joo, siitähän on kysymys. Mitä kuitenkin tapahtuu mielessä silloin, kun ehtii muutaman viikon ajan funtsia mahdollista raskautta, vauvaa, äitiyttä, elämän muuttumista...voin kertoa, että siinä ajassa ehtii ajattelemaan ja tuntemaan paljon. Niin paljon, että haluan kirjoittaa omasta kokemuksestani tämän "ollakko vaiko eikö olla" -kokemukseni kanssa. 

Kun selvisi, että tätä nykyistä edeltänyt raskaus ei tule jatkumaan, kaipasin ihan valtavasti vertaistukea omille tunteille. Paikka, mistä sitä parhaiten sain, oli blogit ja Youtube. Tuntuu vähän hassulta sanoa, että mulle täysin vieraiden ihmisten kokemukset ja surut oli lohduttavampia kuin asiasta tietävien läheisten sanat. Hetkellisesti oli nimittäin sellainen olo, että ei kukaan, kukaan voi ymmärtää tätä mun surua jostain vauvasta, jota käytännössä ei edes ehtinyt olemaan. Että onko mulla edes oikeutta kokea surua tai ajatella asiaa keskenmenona, kun lähipiirissä on ollut sata kertaa traagisempia menetyksiä. Voin myöntää, että häpesin omia tunteita. Olen sen verran tiedenainen ja realisti, että tiesin kyseessä olevan parin hassun solun kimppu ja oman kropan harmillisen voimakas kemiallinen reaktio siihen. Mutta silti, mulle tämä oli täysin todellinen, potentiaalinen vauva, johon ehdin rakastua. Kyllä, rakastua. 

Mutta ennen, kun mennään tämän syvemmälle tunteisiin, niin vähän detaljeja hommasta. Meillä kävi nimittäin niin, että puoliso rupesi kevättalvella varovaisesti kyselemään, että oisko mitään mahdollisuutta, että olisin raskaana. Oireet oli kovat, mutta mä en jostain syystä vielä osannut (halunnut? uskaltanut?) ajatella moista vaihtoehtoa. Olin tosi ärtynyt, tosi tunteellinen, tosi nälkäinen. Sain omituisia ruokahimoja ja itkukohtauksia. Väitin useamman päivän ajan, että ei suinkaan, tää nyt on vaan jotain. Kunnes meinasin liukastua meidän kotipihalla ja sillä samaisella mikrosekuntilla, kun hain tasapainoa, mun jokainen solu huusi, että "suojele vauvaa!". Mä siis vaan tiesin. Se oli mun elämäni vahvimpia "tietämisiä". Kävin seuraavana päivänä akupunktiossa ja kerroin tästä potentiaalisesta raskaudesta. Tehtiin tosi varovainen ja hellä hoito ja saman tien hoitopöydältä noustessa mä tiesin, että mun kehossani tapahtuu jotain erilaista. "Onko jo huono olo?" kysyi mun akupunktionoita. Ei. Paitsi että seuraavana aamuna oli, raastava. 

Hoidon jälkeen tämä mun viisas ja osaava hoitajani kuitenkin sanoi varovasti, että saattaa olla, että tää on jonkin sortin testiraskaus mulle, että eihän tässä vielä tiedä, että onko tämä "se" vauva. Huomasin kuitenkin, että aloin kovasti toivomaan pienen saapumista meidän elämään. Varsinkin, kun tunsin tämän uuden energian niin kovin voimakkaasti. Tunsin, että siellä on potentiaalinen pieni tyttö. Tunsin niin paljon kaikenlaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kehossani tuolla tasolla tuntenut. Homma oli kuitenkin niin alussa, että testiä ei vielä kantsinut tehdä, tuskin se kuitenkaan näyttäisi mitään. Puoliso oli lähdössä viikon työreissuun ulkomaille juuri niihin aikoihin, kun testin pitäisi kertoa tilanne...tai kuukautisten alkaa. Päivää ennen hänen lähtöänsä oltiin kävelyllä yhdessä ja juteltiin, että eihän se keskenmeno tässä vaiheessa ole edes keskenmeno, kyllä kroppa tietää, että onko solukimpussa potentiaalia vai ei. Että ei se niin paha olisi ja tulispahan testattua omat todelliset fiilikset asian suhteen. 

Mutta mennään vielä hetkeksi noihin oireisiin! Osa on jo sekoittunut tämän raskauden alkuoireisiin, mutta tietyllä tavalla tässä ei-startanneessa oli jopa voimakkaammat merkit ilmoilla. Rinnat oli valtavan kipeät. Keho kasvatti yhdessä yössä isot, siniset verisuonet kaikkialle - tää oli selkeästi se yllättävin oire. Ruokahimot ja ällötykset iski ihan puun takaa. Teki mieli raakaa sipulia enemmän kuin mitään muuta ruokaa koskaan sitä ennen. Pahoinvointi oli aika voimakasta. Mulla oli koulupäivä ja kävin yökkimässä salaa ja vähemmän salaa jotain ehkä kahdeksan kertaa sen päivän aikana. Huomasin, miten mun naisopettajani seurasivat tilannetta empaattisen näköisenä. En kuitenkaan halunnut sanoa vielä mitään, tietenkään. Joku päivä, ehkä jotain nelisen päivää ennen potentiaalista menkkojen alkamista, tein keskellä päivää raskaustestin, mikä ei näyttänyt mitään kummempaa. Taisin tosin heittää sen roskiin 15 sekunnin päästä tajuamatta vielä silloin mitään haamuviivajuttuja. Sitten mies lähtikin matkalle. Naureskeltiin hermostuneena, että seuraavan kerran kun nähdään me saatetaan olla tulevia vanhempia. Että rentoa työreissua nyt sitten sulle. 

Oliskohan ollut seuraava ilta, kun nukkumaanmennessä oli taas valtavan vahva kokemus tämän potentiaalisen babyn kanssa. Yhtäkkiä kuitenkin jonnekin aivokuoren erikoistasolle tuli viesti, että älä säikähdä, hän menee nukkumaan muutamaksi....

Ja sitten lause ei jatkunutkaan. 

Nukkumaan?! Tarkoittaako se radiohiljaisuutta tässä meidän mystisessä kontaktissa, keskenmenoa, mitä?! Miksi mua tarvitsi varoittaa? Sanavalinnasta huolimatta säikähdin ja huolestuin. Seuraavana aamuna ei ollut juurikaan huono olo, muista aamuista poiketen. Tein heti aamusta raskaustestin, ei mitään, testi roskiin saman tien. Vartti myöhemmin heitin jotain muuta roskiin ja satuin katsahtamaan testiä. Haalean haalea vaaleanpunainen viiva. Sain slaagin ja lähetin ystävälleni the äitiys- ja raskausekspertille kuvan testistä - tarkoittaako tää jotain? Kuulemma ihan selkeä haamuviiva eli jotain se nyt näyttää. Toivo heräsi. Kuvaa miehelle. Ei hitsi, oisko tää...no katotaan miten homma etenee. Lähdettiin illalla käymään yksissä perheenjäsenen kanssa yhdessä tilaisuudessa. Kotiin päästessä tunsin housuissa lämpimän huljahduksen ja tiesin samalla sekunnilla, että mitä alkoi tapahtumaan. Suru iski ensimmäistä kertaa. 

Vuoto starttasi pari päivää ennen potentiaalisia menkkoja ja oli tosi outo, voimakas parin tunnin ajan ja sen jälkeen ihan silkkaa tiputtelua monta päivää. Kaikin puolin ihan erilainen setti kun mun normimenkat. Pääsin neuvolan kautta verikokeisiin, jossa tsekattaisiin kuitenkin istukkahormonin tilanne varmuuden vuoksi. Oli vielä pieni toivo, että jos kyseessä olisikin kiinnittymisvuoto. Toivoin hartaasti, että näin olisi, mutta samalla olin skeptinen. Varsinkin, kun en enää kuullut sitä pientä, rakkaaksi muodostunutta ääntä, joka oli jo ehtinyt tulla tosi tutuksi. Hiljaisuus vallitsi. Pari päivää myöhemmin tein aamulla kotona raskaustestin missä ei enää näkynyt haamun haamua. Soitto neuvolaan vahvisti tilanteen - ei enää mitään tsäänssiä olla raskaana. Toinen oli siis ehtinyt raapaisemaan kohdun pintaa, aiheutti kemiallisen reaktion, jonka satuin aistimaan tosi voimakkaasti. Suurin osa tällaisista miniraskauksista menee täysin ohi naisilta. Miksi mä sitten koin ja oireilin tämän niin vahvasti ja niin monella tasolla? En tiedä. Ehkä mun piti käydä kuivaharjoittelu tämän tyypin kanssa. 

Mutta voi sitä menetyksen tuskaista surua. Yhden päivän makasin sohvan pohjalla pystyen ainoastaan itkemään. En käsittänyt, että miten muka koin menettäneeni vauvan...ei ollut mitään vauvaa! Ja silti oli, niin todellinen. Puoliso tuli kotiin muutaman päivän päästä ja se hieman helpotti omaa oloa. Toisaalta olen sen verran tsemppaaja muutenkin, että kiskoin itseni ylös pahimmasta surukuopasta tuon yhden päivän jälkeen. Musta huumori oli ainoa selviytymiskeino. Vitsi me ei osata tehdä vauvoja! Huono versio, ens kerralla ehkä parempi. Lisää treeniä. Seuraava iso haaste olikin se kokemus, että kukaan ei ymmärrä tätä mun surua. Puhuin läheisimpien ystävien ja äidin kanssa asiasta. Yritin selittää puolisolle omaa kokemusta ja tunteita, mutta hän ei kyennyt samaistumaan mun menetykseen yhtään. Tämä oli järjellä tosi ymmärrettävää, mutta tunnemielessä hirmu vaikeaa. Puhuin silti, itkin ja tuskailin. Toinen oli onneksi läsnä ja halusi lohduttaa ja kuunnella vaikkei itse samoja tunteita kokenutkaan.

Mikä sitten auttoi? Mulla meni useampi viikko toipumiseen. Huonovointisuus ja muut oireet kestivät vielä ehkä viikon verran, mikä oli kieltämättä aika raastavaa. Sitten keho alkoi palautumaan. Kuten sanottu, muitten vastaavien kokemusten lukeminen ja kuuleminen (vlogien kautta) oli hirmu tärkeää. En oo koskaan aikaisemmin saanut samanlaista vertaistukikokemusta ja siksi halusin kirjoittaa itsekin tämän tekstin, vaikka se onkin intiimi kokemus ja melko vaikeakin kuvailla. Toivon, että se voisi parhaimmillaan tarjota samoja asioita kokevalle tunteen siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja, tärkeitä käydä läpi, ja menetys on aivan yhtä todellinen, vaikka raskaus ei olisi edennyt sen pidemmälle. Mun suruni helpottui kuitenkin vasta sitten, kun sain vahvan kokemuksen siitä, että tämä kokemus ei ollut turha. Sillä oli joku tarkoitus, vaikken sitä vielä nähnytkään. Kokemus tarkoituksellisuudesta oli kuitenkin niin vahva, että surun tilalle tuli valoa, empatiaa kaikkia maailman äitejä kohtaan, empatiaa omaan työhöni vanhemmuuden teemojen ja suurten menetysten äärellä sekä ajatus siitä, että ehkä sitten joku päivä, paremmalla ajalla. 

Kelataanpa siis takaisin siihen viestiin, että hän "menee nukkumaan muutamaksi...". Tämä muutama kuulosti hieman epämääräiseltä, enkä keskittynyt siihen sen enempää. Menetetty mikä menetetty. Siksi yllätys ja häkellys olikin valtava, kun TASAN kolme kuukautta myöhemmin raskaustesti näytti yllättäen vahvaa viivaa. Että siinä se muutama nyt oli. Tarkka viesti, vaikka kesken jäikin, mutta toinen tiesi kyllä mitä tuleman pitää ja sekin lohdutti jälkeenpäin suuresti. Mä luulen, että palaan noihin hetkiin tulevassa postauksessa. Oli sen verran jännät ja huvittavat hetket, että ehkä nekin voisi tänne kertoa :)

Loppuun vielä iso halaus ja kaikki myötätunto jokaiselle, joka on vaiheessa jos toisessa, syystä jos toisesta ja tavalla jos toisella joutunut kokemaan raskauden keskeytymisen. Se on valtavan yleistä, mutta harva siitä haluaa puhua. Mulla ei ole mitään ongelmaa puhua omasta kokemuksesta. Pääasiassa siksi, että en halua, että kenenkään tarvii kokea, että tällaisesta pitäisi olla hiljaa. Jos tuntuu siltä, että ei halua puhua kellekään, on asia tietenkin ihan eri. Silloin sitä tunnetta tulee kunnioittaa. Jos kuitenkin puhututtaa, niin PUHU: samoja kokeneille, ammattilaiselle, puolisolle, kelle tahansa, kellä on halu tarjota empatiaa ja tukea. Anna itsen kokea kaikki tunteet, ui niiden läpi, vastaranta on kyllä olemassa. Suru ei muserra vaikka se siltä ajoittain tuntuu. Jos haluat vaikka anonyymisti kertoa omasta kokemuksestasi, niin kommenttiboksissa on myös tilaa. 

Ps. Voin silti kertoa, että tästä ihanasta tulevasta perheenjäsenestä huolimatta ikävöin varmaan loppuelämäni sitä pientä hauskaa persoonaa, joka ei tänne asti saapunut. Mutta hän kuuluu nyt siihen laajaan, verhon takana olevaan jengiin, jolla on mulle suuri merkitys tässä elämässä. Ja kuka tietää, että tavataanko me jollain tasoa vielä joku päivä. 


1 kommentti:

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! En tunne sinua, etkä sinä minua, mutta tuttujen blogien kautta päädyn tänne aina välillä lukemaan. Ja anteeksi kun kirjoitan näin anonyymina, en tahdo tulla tästä tunnistetuksi.

    Minä koin kemiallisen raskauden vähän reilu vuosi sitten. On todellakin ihmeellistä, miten paljon jo parissa päivässä ehtii ajatella ja tuntea. Kun ihan jo niinäkin kuukausina, kun vain luulee olevansa raskaana, ehtii jo ajatella vaikka mitä.

    Minulle koko homma oli yksi iso hämmennys. Ensinnäkin raskaus alkoi suunnittelematta, ja varsinkin miehelleni se oli aika iso shokki. Mä olen haaveillut vauvasta ja äitiydestä jo teinistä asti, joten tottakai itselläni mukaan mahtui myös iloa. Kuitenkin koko sen parin päivän ajan mukana oli valtavasti epäuskoa, että näinköhän tämä nyt oikeasti menee. Ihankuin olisi ollut joku lukko, joka esti iloitsemasta, vaikka yleensä olen tosi tunteellinen. Senpä takia ei ollut mikään valtava yllätys, kun rv4+4 aamuna raskaustestiin tuli teksti "ei raskaana" (olin siis pari päivää aikaisemmin saanut haamun sellaiseen perus viivatestiin), ja muutaman tunnin päästä siitä alkoi vuodot. Tottakai se oli tosi musertavaa silti, vaikkei se lopulta niin hirveä yllätys ollutkaan. En ollut ehtinyt edes vielä soittaa neuvolaan, eli asia jäi sitten aikalailla siihen. En ole edes kertonut koko asiasta kuin vissiin kolmelle läheisimmälle ystävälle.

    Mä kanssa haluan aina löytää asioille jonkun tarkoituksen, mutta tätä tarkoitusta on kyllä tosi vaikea nähdä. Miksi tulla raskaaksi vahingossa, mutta ei sitten kuitenkaan? Elämäntilanne oli tuolloin myös sellainen, että kaikki tuntui vähän rankalta, ja ehdin jo ajatella, että lapsi on tarkoitettu tuomaan tarkoitusta ja valonpilkahdusta hankalaan vaiheeseen. Kun raskaus sitten päättyi ennenkuin se ehti alkaakaan, tuntui, että koko universumi tahtoo vain pitää mua pilkkanaan. Mä oon kuitenkin luonteeltani sellainen, että aika nopeasti alan katsoa eteenpäin. Kiireinen arki ei myöskään oikein antanut mahdollisuutta jäädä liikaa märehtimään, mikä oli tavallaan ihan hyvä. Pääsin siis hommasta aika nopeasti yli, toki muutamia notkahduksia on tapahtunut, esim kun lähes päivälleen sen meidän vauvan laskettuna aikana lähisukuun syntyi vauva.

    Nyt, vuosi ja kuukausi tuon jälkeen, olen taas raskaana, ja tällä kertaa ihan "luvan kanssa". Lähinnä tuosta aiemmasta kokemuksesta johtuen mukana on jonkin verran huolta, ja sellaista realistisuutta, että kaikki voi mennä vielä pieleen. Toisaalta olo on ihan eri lailla varma. Se sellainen lukko on poissa, ja ihan todella uskon siihen, että alkusyksystä meillä on vauva. Raskaus on nyt pari päivää yli tuon edellisen, ja raskaustestin viiva vahvistuu joka päivä (olen siis neuroottisena testaillut..). Neuvolasta tuli tänään postiin jo ensimmäinen infopaketti, ja ensimmäiseen ultraankin on aika varattu. Raskaudesta tietää vasta yksi lähin ystäväni, ja tarkoitus olisi pitää tämä vielä joulunkin yli täysin omana tietona. Täytyy sulatella asiaa hetki itse, ennenkun jaksaa vastaanottaa kaikki ison suvun hössötykset.

    En nyt oikeastaan enää edes muista, miksi aloin tätä kommenttia kirjoittaa, lähinnä oli tarkoitus kiittää hyvin kirjoitetusta postauksesta, ja vähän jakaa omaa kokemusta. :) Mutta onnea sinulle loppuodotukseen, ja rauhallista joulua koko perheellesi!

    VastaaPoista

Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!