Viime viikkoina oon huomannut jälleen kerran yhden oleellisen jutun omasta keho-mieli -suhteesta. Liikunta, jopa se vähän kovempikin treeni, on tullut elämään jäädäkseen. Nyt voin ekaa kertaa todeta, että mä ihan tosissani tarvitsen ja kaipaan sitä oman hyvinvoinnin ylläpitämiseksi! Jos ekat treenivuodet meni tietynlaista kropanmuotoa tavoitellen, niin nyt painopiste on ennemmin tuolla korvien välissä ja yleisfiiliksessä. Sixpackit ja vastaavat on enää ihan ok sivutuotteita.
Kuten oon tainnut useasti mainitakin, meni oma raskaus hieman eri lailla kuin odotin. Oletin nimittäin, että kroppa menisi ihan siinä sivussa ja jos jossain olisi haasteita, niin enemmän henkisellä puolella. Miksiköhän näin edes ajattelin? Ehkä oli vaan se oletusarvo, että hormonit tulee tuntumaan ja saatan olla jotain ihan muuta kuin se iloinen, positiivinen itseni. Varauduin ehkä pahimpaan? No, toisinpäin kävi ja oikeastaan mä olen tähän vaihtoehtoon tosi tyytyväinen (ja niin varmaan siippakin). Kroppa ei sallinutkaan neljä kertaa viikossa treenaamista, hyvä kun normielämää koiranulkoilutuksineen ja kevyine kehonpainojumppineen. Mieliala taas on ollut tosi korkealla eikä kummempia hormonihepuleita ole tullut. Päinvastoin. Vaikka kroppa on ollut yllättävän kovilla, oon pysynyt ihmeen tyytyväisenä.
Treeninpuutteen vaikutukset oon tästä huolimatta huomannut juurikin mielialassa, tai pitäisikö ennemminkin sanoa, että eron huomaa erityisesti viime aikojen treenien jälkeisessä fiiliksessä. Mikä mielihyvähormoniryöpsähdys tänäänkin posahti päälle suht rankan metsäretken päätteeksi!!! Supistusten ja mojovien liitoskipujen vuoksi jouduin rajoittelemaan treenejä moooonta viikkoa ja nyt, kun sitä ei enää tarvitse tehdä, niin ai että...vaikka olo on raskas ja tukala enkä todellakaan jaksa tehdä paljoa, niin vaikuttaa nämä pienetkin reippailut ihan älyttömän paljon mun mielialaan! Oon tosi kiitollinen, että voin vielä liikkua. Todettakoon, että tämänpäiväiseen 4km metsärämpimiseen meni se 1,5 tuntia, mutta aivan sama - kroppa sai sen, mitä kaipasi, minä metsäterapiaa ja raitista ilmaa. Kävin outoa kyllä ekaa kertaa Nuuksion Haltiassa, vaikka meidän kesäasunto on siinä ihan vieressä. Ei vaan tule poikettua "omasta metsästä" järven toiselle puolelle. Valmiit reitit on kuitenkin kivaa vaihtelua ja tällä kertaa valittiin lyhyin eli Haukkalammen reitti. No, sitäkään ei ihan kokonaan, seitsemän kilsaa lumihangessa olis varmaan vienyt multa hengen, hah. Jälkeenpäin oli samanlainen fiilis kuin lapsena pulkkamäkipäivän jälkeen. Nälkä, väsy ja ihan mieletön, hehkuva hyvä olo. Join take away kuuman kaakaoni hymy huulilla ja nukahdin autoon varmaan viisi minsaa parkkipaikalta starttaamisen jälkeen.
Toinen laji, joka on ollut mulle todellinen ilo ja autuus, on vesijuoksu. Vesi luonnollisesti ottaa painetta ja painoa pois kropalta ja hitto mä suorastaan liidän eteenpäin siellä altaassa! Mun juoksulenkkien ikävöinti on siis saanut ihan hyvää korviketta. En silti malta odottaa sitä fiilistä, kun suurin osa tästä kehosta jää sairaalaan ja mä pääsen taas pikkuhiljaa tutuille poluilleni - toivon mukaan alastoman koiran ja juoksuvaunujen siivittämänä.
(Pieni kasku niihin liittyen. Ostin Zero2Run kolmipyörärattaat Tori.fi:stä jo kesällä, kun löyty niin edullisesti ja oli kivan oloiset. Eilen osoittelin meidän pyörävarastoon, että koskas mä oikein ostin noi vaunut, olinko edes raskaana silloin?! Mies totesi että et, tulit raskaaksi kiitos vaunujen ostamisen. Mahdollisesti totta.)
Loppurohkaisuksi kaikille tiineille naaraille, jotka huohottavat kieli vyön alla pienimmässäkin rasituksessa, että jahka beibi laskeutuu, niin olo on IHAN eri ja hengitys kulkee lähes normaalisti! Tosin sitten alkaa 30min välein pissaaminen ja keilapallo vaginassa -olo, mutta älkää sitä murehtiko. Hengittäminen on oleellisempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!