Ensinnäkin, olen tosi positiivisesti yllättynyt siitä, että teitä lukijoita on yhtäkkiä ihan (mun skaalalla) valtavasti <3 tämä tarkoittaa sitä, että voin ja haluan panostaa blogiin ihan eri lailla ja tuottaa hyvää sisältöä. Kiitos siis jokaiselle ja tervetuloa uusille lukijoille! Koitan kirjoitella kohta sellaisen "kuka olen" -minipostauksen, jossa voin kertoa jonkin verran oleellisia speksejä itsestäni.
Sitä ennen kuitenkin rehellistä, mutta positiivissävytteistä tekstiä muuttuvasta kropasta.
Yksi isoimpia asioita raskaaksi tullessa oli kieltämättä se kuuluisa kehon muuttuminen. Olen ollut tosi samankokoinen, hoikka ja siro naiseksi muotoutumisesta eli about 16-vuotiaasta saakka. Välillä on ollut laihempia stressikausia, välillä hieman lihaksikkaampia ja timmempiä salikissa / joogatyttö -aikoja, mutta käytännössä olen ollut aika samanmallinen koko ajan. Ja kas, yhtäkkiä alkaa elämä kasvamaan sisälläni. Totaalimuutos edessä. Eli mitäs seuraavaksi?!
Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, otin tämän joskus läppärin näytöltä. "Lähtötilanne" vuonna 2012 eli about 25-vuotiaana. En usko, että haluan nähdä tätä kroppaa enää. Se oli kuitenkin senhetkinen tilanne. Sydän.
Tässä hommassa voi pitää jonkin verran kontrollia, mutta paljosta joutuu luopumaan. Minulla ei ole mitään sanottavaa siihen, mikäli hormonit heittävät kehooni 10kg ylimääräistä nestettä. Minulla EI ollut mitään sanottavaa ekan kolmanneksen raastavaan nälkään! Ekaa kertaa pappia (vauvaa) kyydissä kantavana en vielä tiennyt, kuinka paljon kehoni tulee ruokaa vaatimaan ilman, että siitä kertyy "ylimääräistä" vyötärölle. Söin valtavasti, koska nälkä ja pahoinvointi. Myönnän, että mietin moneen otteeseen yöllä karjalanpiirakkaa naamaan tunkiessani, että onko tämä ylimääräistä mässäilyä, jääkö tästä turhia vauvakiloja. Ei ilmeisesti ollut. Paino nousi häkellyttävän tasaista ja hentoa tahtia ensimmäiset 3-5 kuukautta. Nestettä kertyi kyllä jonkin verran ja olo oli "iso". Löysä, jopa.
Iso vauvamahani kesällä mökillä! Mitähän viikkoja tässä olisi menty...11-13?
Jälkeenpäin ajateltuna tämä löysyys oli kyllä enemmän korvien välissä, mutta nopea muutostahti oli ehkä se isoin shokki itselle. Pieni alamaha alkoi näkymään jo melko varhain, ehkä seitsemännellä viikolla. Koska vatsa on siihen mennessä ollut pyykkilauta, tuntui pömpötys maailman selkeimmin ja ajattelin ihan kaikkien bongaavan välittömästi raskauteni. Puhumattakaan lähes heti hedelmöityksen jälkeen kasvamaan lähteneistä buubseista...Todellisuudessa sitä on itse niin kehotietoinen, että huomaa kaiken. Muut katsovat ihan eri linssien kautta. Pieni mahakumpu tuntui samaan aikaan hämmentävältä ja hauskalta. Paijailin sitä ihmeissäni.
Edelleen melko huomaamatonta menoa, mutta tässä vaiheessa (rv 15-18?) maha alkoi jo tuntumaan mahalta. Useat vaatteet oli jo käyttökelvottomia ja fiilistelin sitä, miten selkeästi beibe näkyi, heh.
Kesti kuitenkin pitkään tulla sinuiksi tämän nykyisen kropan kanssa. Puolivälin tienoilla meni viikkoja, että oma keho tuntui täysin vieraalta ja oudon muotoiselta. Se ahdisti välillä paljonkin. Katsoin suihkun jälkeen peiliin, enkä tunnistanut omaa kuvaa. Mietin tosi paljon (lue = liikaa) miltä näytän nykyisessä muodossani miehen silmissä. Halusin olla edelleen nainen, en muumimamma. Kuuntelin ihmisten kommentteja. "No nyt se jo näkyy!", "onpa se kasvanut!", "onpa se tosi pieni!", "oi miten iso!" ja mitä näitä perinteisiä on. Kaikilla on oma näkemyksensä mahan koosta. Aloin pikkuhiljaa muotoutua mahan vuoksi odottavaksi äidiksi, en enää täysin oman kehoni omistajaksi. Olin samaan aikaan ylpeä ja toisaalta välillä hieman huvittunut, miten ihmisten ensikommentit koskivat raskaushabitustani. Samalla muistin / muistan koko ajan sen, että tein itse samaa. Ihastellen ja ihmetellen, koska raskaana olevat naiset hohtivat aina sitä jännää, maagista...erityisyyttä. Nyt mä yhtäkkiä olin se tapaus!
Viisi vaille vika kolmannes. Maha on jo tiettyjen liikeratojen tiellä, mikä on hassua. Ihmiset uskaltavat kysyä, että millä kuulla olen vs. onkohan toi just syönyt buffetlounaan -epäilys. Takki päällä ei selvästikään näy mitään, saan seistä käytävillä täysissä ruuhkabusseissa :D
Jossain vaiheessa, vikaa kolmatta lähetessä, jotain muuttui. Joku aamu katsoin peiliin ja koin itseni tosi kauniiksi ja, hassua kyllä, hoikaksi. Ihailin kompaktia ja pinkeää mahaa. Tajusin, että oma keho on toiminut ihan hurjan hienosti, keräten itseensä sopivan määrän muotoa ja pehmeyttä ja silti oikeastaan vain tuon mahan. Joka on muuten klassinen "poikamaha", kasvaa suoraan eteenpäin. Olin ihan taivaissa, eikä se olo ole mennyt ohi. Pieni pehmeys ylävartalossa tarkoittaa sitä, että on toivottavasti, mistä imettää. En ole koskaan tuntenut itseä niin vahvaksi ja naiselliseksi, kun juuri nyt.
Raskauden jälkeinen palautuminen on toki mielessä, mutta ei ulkonäöllisesti, vaan funktionaalisesti. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä, että pääsen taas käyttämään sitä OMAA kehoa. En halua enää olla niin laiha, mitä ennen raskautta, erityisesti muutama vuosi sitten. Haluan itseasiassa olla parhaassa kunnossa, mitä koskaan aikaisemmin. Tämä tarkoittaa muotoja ja lihaksia. Jaksamista. Haluan pitää huolta, ettei imetys vie kaikkia kiloja edes veks, vaan voisin jäädä siihen pre-raskaus + 2-3kg painoon. Se tuntuu tosi hyvältä. En rupea lähtö ja nykyisiä painoja rustailemaan tänne, ne ovat niin yksilöllisiä, enkä halua kenenkään ottavan mallia. Sen voin kertoa, että tähän mennessä painoa on tullut lisää 8,5 kg, tosin viimeiseen kahteen viikkoon mittari ei ole heilahtanut ollenkaan.
Samikset <3 Tää ei varsinaisesti liity juttuun mitenkään. Yksi mun lempikuva meistä sellaiselta päivältä, kun lähdettiin aamupäivällä mukamas vaan nopealle lounaalle ja palattiinkin vasta iltamyöhään kotiin. Huomattavasti kuplajuomia nauttineina. Ei noi vielä tienneet, että vuosi 2017 tuo uuden perheenjäsenen tätä elämää fiilistelemään.
Tällaista settiä tänään! Olen oppinut antautumista omalle keholle. Kunnioitusta omaa kehoa ja kaikkia naisia kohtaan. Empatiaa. Sallimista ja hyväksyntää. Myös sen hyväksyntää, että muutos saa tuntua välillä hurjalta tai jopa pahalta. Sen huomaamista, että kanssaihmiset ovat ihan fiiliksissä elämässä tätä muutosta mun kanssani. Hyviä juttuja, siis :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!