12.3.2013

Asu ja ohoh....kilometripostaus, vahingossa.


Asua eiliseltä. Aika mulle epätyypillinen asu, mutta tämä on nyt tällainen työ -look. Vähän siistimpi ja naisellisempi. Tykkäsin tosi paljon tummansininen-teal -väriyhdistelmästä. 

Ystävä kysyi eilen, että olenko mä perfektionisti. Mistä lie keksi moisen. Mä olen nimittäin se pahin ihmistyyppi mitä löytyy, eli laiska ylisuorittaja. Mulla oli ihana vapaaviikonloppu, aurinko paistoi ja aikaa oli vaikka kuinka. Silti mä kärvistelin joka hetki sitä, kuinka paljon mulla olis kaikkea aikuistenjärkevää tekemistä mitä voisi tehdä. Esseetä, no ihan tota pääsykoelukua, hiton veroilmoituksen tekemistä (lue: lähettämistä kirjanpitäjälle viimetipassa, kuten viime vuonnakin...). Kaikesta siitä stressaamisesta huolimatta mä kirjoitin vain yhden sivun. Lazy ass kärvistelyä sekin.

Ei pysty nauttimaan hetkestä, kun taustalla painaa tekemättömät työt. Jotka on kaikenlisäksi vapaaehtoisesti itselleen haalinut. Kukaan ei pakottanut mua alkamaan uudelleen opiskelemaan esimerkiksi tota erikoistumisopintoa. Saati tavoittelemaan tuplatutkintoa. Älkää käsittäkö väärin, ihania juttuja kaikki, ja sellaisia, mitä haluan tehdä. Mä huomaan vaan, että on jäänyt päälle sellainen moodi, jossa kaiken ytimenä on tekeminen tekeminen tekeminen. Jatkuva liikkeessä oleminen ja tietty hektisyys. Viime ja edellisvuonna mä olin koko ajan joko työreissussa, lähdössä sellaiselle tai tulossa sellaiselta. Jos en ollut, kirjoitin gradua. Mä tiedän, mä toistan tätä samaa joka viidennessä postauksessa :D mutta tää on tällaista retrospektiivistä prosessointia. Enää en oo uupunut, päinvastoin, mutta mä uppoan edelleen sellaiseen suorittajamoodiin ellen jatkuvasti tarkkaile itseäni. Mä tarvitsen itse jokaikistä metodia, mitä muille ohjaan ja opetan. Mm. tietoisuustaitoja. Rentoutumistekniikoita. Kehomieliyhteyden mahdollisimman hyvänä pitämistä.

Kieltämättä näitä blogejakin lukiessa tulee välillä sellainen fiilis, että monella muullakin nuorella naisella on se sama moodi päällä. On työt, opiskelut, salilla käyminen 7x viikossa, karppaaminen, parisuhde/sen etsintä/sen päättäminen, sisustamisprojekti, koira ja Balin reissu tulossa :D Vähän nyt ivaan, mutta ihan vaan rakkaudella. Tää on tää meidän outo yhteiskunta. Menestys on sitä, että on kaikki palikat kunnossa. Ja sen päälle treenataan vielä, kuin kilpaurheilija. Okei, monella tosiaan voi olla näin, ihan automaattisesti. Mutta kuinka moni kokee, että et riitä tässä nuorten naisten kulttuurissa jos ei ole sikspäkkiä ja Mulberrya? Ja sitten siitä huippuelämästä kirjoitetaan tietenkin blogiin ja siitä tulee yleinen normi. Lumipalloefekti. 

Mä olen tietyllä lailla elänyt tätä samanlaista elämää jo kauan ennen blogiaikaa. Luonteeni ja tyylini kanssa. Tai siis, että samat asiat on olleet mulle tärkeitä: terveelliset elämäntavat ja opiskelu. Tulevaisuudensuunnitelmat. Työelämä. Ne on  toki myös niitä teemoja, joista kirjoittelee blogeissakin. Kuitenkin on niin kovin helppo tarjota omasta elämästään jonkin sortin superkuva todellisuuden ollessa paljon monisyisempää ja värikkäämpää :) Mä voin rehellisesti myöntää, että tekisi monesti mieli kirjoitella täällä paljon vapaammin. Hehkuttaa asioita enemmän päiväkirjamaisesti. Puhua vaikka pojista ja deittailusta ;) Puhua siitä kasvuympäristöstä mistä tähän elämään on ponnahdettu. Puhua paljon syvemmistä intresseistä. Samaan aikaan nautin siitä, että tämän homman saa pitää pinnallisena läpänheittona. Bloggaaminen taitaa olla kaikille meille sellainen arjenpakenemispaikka? Silti tämä on aikamoinen kupla. Bloggaajat varjelevat yksityisyyttään, mutta jokainen lukija tajuaa kuitenkin, että samojen ongelmien ja haasteiden kanssa kaikki painii. Ehkä se on vähän ristiriitaista, että jengi haluaa lukea blogeja siksi, että paetaan omaa arkea kiiltokuvaelämään, mutta samalla kaivataan sitä "todellista" ihmistä siellä taustalla? Tai kukin nyt kai valitsee lukemansa blogit eri syistä. Mä itse luen sekä että -syistä. Esim. Pupulandian Jenni oli mun mielestä tosi suloisen koskettava ja aito, kun kertoi aika raastavasti erostaan tuossa taannoin. Nostan kyllä hattua. Varsinkin, kun lukijoita on tsiljoona ja on jo sitä tunnettavuutta. Seuraava postaus voi sitten ihan hyvin olla jostain uutuuskengistä tai huulipunista :) Sehän just on sitä elämää. Mulla ainakin. Sellaista tykkään lukeakin. 

Samaa pohdintaa aina ja ikuisesti. Wautsi, jos jaksoit mukana loppuun asti! Tää oli tällainen ajatuksenvirta. Ei ollut tarkoitus kirjoittaa mitään syvällisempää settiä, mutta näin tässä nyt kävi. 

Kommentoikaa! Kuulostaako tutulta?

9 kommenttia:

  1. Kuulostaa kyllä tutulta, mutta oon oppinut pois suorittamisesta, pikku hiljaa. Hyviä ajatuksia bloggaamisesta. Joskus on kiva kirjoitaa syvällistäkin juttua blogiin, mutta pintaliito on vain helpompaa ja nopeempaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. My words exactly! :) Pitääkin tulla tutustumaan sun blogiin ajan kanssa.

      Poista
  2. Tunnustan ja tunnistan. Ja iha oikeesti yritän oppia pois suorituskeskeisyydestä.
    Sanoo hän joka tavoittelee sikspäkkiä puolivakavasti ja omistaa sen Mulberryn. Auts, osui ja upposi!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tunnistan! Vähenevissä määrin onneksi nykyään. Kallonkutistaja on välillä vähän haastava kumppaniratkaisu, mutta tuli sieltäkin välillä validoivaa kommenttia, että voisi M vetää elämää vähän iisimminkin ;) Tärkeintä on, että TIEDOSTAA. Ja tunnistaa sen, että mikä lähtee aidosti itsestä ja mitä "pitää" olla

      Poista
  3. Mulla taas ei oo tosta kokemusta, koska oon jo joskus about 17v "lannistunu" ja hyväksyny sen, että kehityn suoraan kehdosta tantaks. En oo tainnu kuuna elää sitä huipulla olevien nuorten naisten elämänvaihetta, joten en sitten oo ressannu sen säilyttämisestäkään. Ressi ei kyllä ylipäätään sovi mulle, joskus tosin harmittaa ettei oo aikaansaavempi ja osaa potea kroonista huonoa omaatuntoa/intohimoa joka piiskaisi suorittavaan elämäntyyliin koska se on kuitenkin yhteiskunnallisesti/sosiaalisesti niin paljon siistimpää ku tällanen möllötys. Mä vaan oon lihava ja lepponen ja teen mitä teen, sit oon ku ellun kanat, itselleni sovin aika hyvin näin vaikka ulkoisesti kyse saattaisi olla myös epäonnistumisesta ihmisenä ja naisena. Luultavasti blogit pysyy pääosin pinnalla myös siks, että siinä avautuu kuitenkin tuntemattomille, ei näe lukijoiden kasvoja tai voi olla vastavuoroisessa kanssakäymisessä (paitsi ehkä pienesti kommenttiboksissa osan kanssa). Ainakin livenä on tärkeää se, että avautuu jotenkin vastavuoroisesti, sitä lukee toisia ja se vaikuttaa oman avautumisen määrään, mikä on hyvä taito jota ilman ihminen on pulassakin.. Siis että ei sitä kukaan herkimpiä sisimpänsä asioita paljasta tilanteessa jossa muut katsoo kädet puuskassa ivalinen hymy huulillaan, vaan tilanteissa, jossa myös ihmisten kehonkieli viestii luottamuksellisuudesta ja empatiakykyisestä ajatustavasta ja toisaalta jakaminen on vastavuoroista ja omasta puheesta saa myös ajatuspalautetta. Sit kun nää mahdollisuudet blogissa puuttuu, niin kai se on aika luonnollista tahi hyvä, ettei kaikkein sisimpiään jaa ainakaan hlökoht. asioistaan. (Paitsi jos on joku vähän suljetumpi tai vastavuoroinen blogimalli.) Tällaista tulis mieleen kiintoisasta postauksestasi :) t.UL

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hooooh, miellyn, jälleen, kommentiin. Enemmän ellun kana meininkiä jokaiselle! Nähkäämme sisarpäivillä.

      Poista
  4. Hei kiitos kaikille kommenteista!

    VastaaPoista
  5. Tosi hyvä postaus.. oikeestaan niin hyvä, etten osaa siihen mitään edes vastata :D Mutta tunnistan kyllä.. Olen vähän ihmetellyt mistä se moodi on tullut omaan elämääni, että kokoajan on kiire ja stressaa tekemättömät työt ja to do listat senkun kasvaa.. Vaikka samaan aikaan haaveilen rentoutumisesta "vain olemisesta", ja sitten jos sille jää hetki aikaa, en osaakaan olla vain..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä helpottavaa kuulla, että muilla on samoja kokemuksia ja ajatuksia! Vaikkei niitä kenellekään soisi :)

      Poista

Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!