"Meille tulee vauva"

Melkein tasan vuosi sitten. Olin ollut tosi kovassa flunssassa ja ihmettelin, että miksi oireet eivät muutaman viikon jälkeenkään meinanneet helpottaa. Olo oli niin hemmetin vetämätön ja puolikuollut, että epäilin ihan rehellisesti keuhkokuumetta. Yhtenä päivänä makasin sohvanpohjalla ihan vailla energiaa. Osallistuin tosi mielenkiintoisiin koulutuspäiviin terapiakoulutuksen tiimoilta enkä kertakaikkiaan jaksanut keskittyä. Olo oli outo, vähän kipeä, mutta ei silti oikeastaan.

Toukokuisena aamuna mökillä heräsin tosi, tosi aikaisin kauheaan näläntunteeseen. Seuraavana iltana sain nälkäkiukkukohtauksen, mikä ei ei ole ollut mulle tyypillistä enää vuosiin. Odottelin kuukautisia alkaviksi muutamien päivien sisällä, mutta jostain syystä päätin, että teen seuraavana aamuna raskaustestin. Eihän siellä mitään viivoja olisi, mutta sulkisin ne ei-olemassa-olevat epäilykset mielestäni. Kun rinnatkin tuntuivat aika jomottavilta. Mutta niinhän ne välillä ennen menkkoja, right?

Aamulla tein tämän lakonisen poissulkuharjoitteen ja hämmästys oli vähintään Himalayan koko vuoristorivistön kokoinen vahvojen viivojen ilmestyessä pikku liuskoihin. Epäilin, että olinko ottanut vahingossa ovulaatiotestin liuskat. En. Tein kolme uutta testiä. Vahvoja olivat. Kuvasin tärisevin käsin liuskat kännykkäkameralla, ravasin ympäri olohuonetta, mietin, miten edetä. Jätin miehelle tekstarin, että soita heti ku pystyt ja soiton tullessa (ruokikselta!!) pystyin vaan toteamaan, että MEILLE TULEE VAUVA.

"Nooooniiiin", tokaisi kuumissa tilanteissa icemanina pysyvä siippa, jonka rinnalla Räikkönen näyttää kiihkoilijalta. Tiiättekö vähän sellaisella äänellä, jolla ope vastaisi ruotsinkirjat unohtaneelle oppilaalle. Halaus oli kuitenkin kotiintullessa pitkä ja hellä. Sellainen merkityksellinen, jota ei koskaan unohda.

Pari seuraavaa päivää meni ihan sumussa ja häkeltyneenä, onnellisena ja paniikissa, turtana ja ylivirittyneenä. Liuska toisensa jälkeen vahvisti sitä tosiasiaa, että Kippari teki tuloansa meidän perheenjäseneksi. Bruno vahvisti asian pari viikkoa myöhemmin ekassa ultrassa, jossa olikin peloista huolimatta vahva pieni kuusiviikkoisen alkion sydän - ja vain yksi sellainen! Kaksosepäily kun kummitteli mielessä voimakkaana.

En tiedä, että koenko elämäni aikana kyseistä tilannetta enää uudelleen. Olen kuitenkin superkiitollinen, että sain kokea koko matkan edes kerran. En vaihtaisi kokemusta pois, en miltään osin, en edes niitä hankalia hetkiä. Ne kokemukset teki musta sen ihmisen, joka tänään olen, ja toi ton minityypin meille. Aikamoista tää elämä! Tykkään.

Synnytys osa 1

Noniiiin! Vihdoin pääsen sukeltamaan sen aiheen äärelle, joka varmasti kiinnostaa monia. Oma synnytystarina (meinasin eka kirjoittaa "tärinä") tuntuu intiimiltä kirjoittaa, mutta uskon näistä kuitenkin olevan apua ja hyötyä monelle...tähän väliin suurkiitos omansa jakaneille, ekana tulee mieleen Marissa, Monna ja Iines <3 

vikoja mahakuvia - OMG SE OLI ISO!!!!!

Sanottakoon alkuun, että W:n syntymä oli piiitkä ja raskas kokemus, kaikille osapuolille. En koe, että mun kuitenkaan tarvisi alkaa pelottelemaan vaikkapa käynnistysjutuilla tai liiallisilla yksityiskohdilla ketään lukijaa. En myöskään halua dramatisoida kokemusta turhaan. Siksi koin hyväksi luoda pientä hajurakoa tapahtuman ja siitä julkisesti kirjoittamisen väliin. Jos olisin kirjoittanut tätä tekstiä vielä kaksi viikkoa sitten, olisi kieltämättä ollut paljon negatiivisempaa settiä luvassa. 

Viikko sitten koin nimittäin ensimmäistä kertaa sen fiiliksen, että joo - tän jätkän takia olisin valmis tekemään koko homman uudelleen.  Synnytyksestä on nyt siis reilu kuukausi, enkä aiemmin todellakaan voinut sanoa näin. Mikä sitten muuttui? No rakkaus. Rakkaus tätä pientä, niin tutuksi tullutta ötökkää kohtaan. Että speaking of rakkauden parantava voima, taas kerran!

Noin, ja sitten itse asiaan. Tässä vaiheessa kannattaa btw lopettaa lukeminen jos yksityiskohtaiset kuvaukset homman etenemisestä eivät kiinnosta. Kunnon supistukset alkoivat sunnuntai iltapäivällä. Tajusin jo oikeastaan ekasta kouraisusta, että nyt tuntuu ja syvällä. Että nämä tuskin enää lopahtavat kuten aiemmat tosi turhauttavat väärät hälyytykset. Jotka nekin oli aika kipeitä...

^ vielä hymyilyttää

Homma eteni melko nopeasti ja me lähdettiin sairaalaan parin tunnin päästä. Tässä vaiheessa kivut oli sen verran kovat, että voimakkaimpien kohdalla jopa itketti vähän. Koen, että mulla on aika hyvä kipukynnys, mutta kieltämättä tässä vaiheessa alkoi mietityttämään, että herramunjee, mitenköhän sitä kovinta vaihetta tulee kestämään!? Pettymys oli todella suuri kun tarkastuksessa huomattiin, että kohdunkaulan tilanne ei ollut kypsynyt juuri ollenkaan. Siinä vaiheessa viimeistään tuli itku! Koska olin sen verran kovissa supistuskivuissa, otettiin mut otettiin sisään odottelemaan homman etenemistä. Ideana oli, että saisin yöksi kipu- ja unilääkkeet, jotta saisin kerättyä voimia seuraavan päivän koitosta varten. 

Päästiin venailemaan synnytyksen etenemistä päivystyksen puolelle ja mut heitettiin itseasiassa saman tien ammeeseen! Ah sitä autuutta!! Pääsin siis yllättävän nopeasti kokeilemaan vettä eli sitä kivunlievityskeinoa, mitä hypnoilun lisäksi eniten odotin ja toivoin. Oltiin allashuoneessa melkein kolme tuntia, katseltiin sarjoja ja mä koitin nesteyttää ja syödä pikkuisen, jotta voimat pysyisivät yllä. Supistusten aikana mölisin matalaa a:ta ja koitin hengitellä hyvin. Lämmin vesi antoi lihaksille vapautta rentoutua ja tätä kyllä suosittelen todella paljon jokaiselle. Jorvin allashuone oli sitäpaitsi superkodikas ja tunnelmallinen. 

Miltä se kipu sitten tuntui tässä vaiheessa??

Nyt tulee kliseinen lause - en oikein enää muista. Niinpä, se mitä kaikki sanovat, on totta. Mieli unohtaa synnytyskivun, mikä on täysin loogista ja _vittumaisen_ hyvää suunnittelua :D Kukaan tuskin tekisi sitä muuten uudelleen tahi suosittelisi kaverille kokemusta. Referenssinä pidän kuitenkin sitä, että välillä itketti ja että kipupiikki persiiseen ei auttanut yhtään (!), vaikka siinä on jo kyse voimakkaista morfiinijohdannaisista. Mulla tuntui kipu aika laajalla alueella jo siinä vaiheessa. Polttava, kouristava, pakottava tunne on varmaan se, miten nyt kuvailisin. Tuntuu niin oudolta, että tällaisen voi unohtaa!! No, osa 2:n kuvaus taitaa olla vähän tarkempi. 

Mitä tulee mielikuvaharjoitteluun, niin siitä oli kyllä runsaasti apua. Supistuksen alkaessa kuvittelin klassisesti meneväni suuren ja vähän pelottavan aallon mukana. Koitin pitää kehon mahdollisimman rentona, erityisesti ylävartalon. Oli ihan mahtava kokea se, miten kovankin kivun jälkeen tuli täysin kivuton ja ihana väliaika. Valmennuksessa sain ohjeen nauttia siitä välistä ihan täysin rinnoin. Seuraavaa supistusta ei kannata edes vielä ajatella, pysyy vain siinä hetkessä ja tunteessa niin kauan kuin se kestää. Oli se sitten kipu tai laaksonpohja. Kunnon mindfulness meininkiä siis, mutta tepsi! Luotin myös siihen, että jokainen kipuaalto tuo vauvaa lähemmäksi syliä. Tämä ajatus tsemppasi myös valtavan paljon. Mun kokemuksen mukaan mielikuvat kannattaa pitää hyvin, hyvin yksinkertaisina ja vahvoina. Kokeilla, mikä toimii, ja pysyä parissa hyvässä - ainakin niin kauan aikaa kuin ne todella auttavat. 

Huoneessa hyödynsin myöhemmin liikettä, hengittelyä, keinutuolia, lämpöpusseja...kaikkia perinteisiä "pehmeitä" menetelmiä. Isoin apu tässä vaiheessa tuli puolisolta, jonka kanssa juteltiin ja heitettiin hermostunutta läppää. Ja katsottiin paljon sarjoja. Yö meni täysin valvoessa kipulääkkeistä (täysin pointless, tuli vaan paha ja sekava olo) ja muista keinoista huolimatta. Ei auttanut kuin hengitellä ja käyttää ääntä läpi koko pitkän yön ja toivoa, että aamutarkastuksessa paikat olisi avautuneet jo reippaasti ja pääsisi pian tositoimiin. 

Or so I thought...

Lääkärintarkastuksessa kävi ilmi, että tilanne ei ollut edennyt YHTÄÄN. Mitä hemmettiä, kaikki ne supistukset eikä mitään?? Totesin, että lähden mieluummin himaan odottamaan proggiksen etenemistä. Joo se on parempi, tässä voi kestää vielä päiviä. Voi ei...!! Kaiken lisäksi supparitkin alkoivat laantumaan ja harvenemaan. Ultraäänessä kuitenkin bongattiin, että lapsivettä ei ollut juuri ollenkaan. Pari hassua lätäkköä, sanoi lääkäritäti, ja ette te mihinkään enää lähde. Aletaan käynnistelemään. Jessss!!!!! Vaikka käynnistys oli ihan vika toive sektion lisäksi mun mielessä, niin ajatus ballongista ei ollutkaan enää paha, olin kuullut siitä pelkkää hyvää. Asennus oli simppeli ja ei kun käytäville kävelemään ja odottelemaan avautumista. Siippa tuli takaisin sairaalalle hyvinnukutun kotiyön jälkeen ja me lähdettiin taapertaen treffeille kanttiiniin. Olisin kuulemma halutessani päässyt laitatuttamaan fledaa kuntoon sairaalan kampaajalle, mutta en kokenut banaaninutturan tuovan lisäarvoa synnytykseen. Oiskohan kuitenkin pitänyt testata? 

Fiilis oli seesteinen, ilma täydellinen pakkaspäivä ja olo ihan mahdollinen. 

Jatketaampa tästä seuraavassa osassa! Kysykää ja kommentoikaa ihmeessä jos tulee jotain mieleen.

Taikauskoisia ajatuksia - yliaika edition

Tässä "yliajalla", tai miten se nyt määritelläänkään, yhtä häilyvä keksintö kuin laskettu aika, alkaa mieleen nousemaan enemmän tai vähemmän vainoharhaisia ajatuksia siitä, että miksi me ei olla jo synnytetty. Huom - me. Mustakin on tullut me -puhuja kuten miehestäkin, salakavalasti. "Meidän laskettu aika", "meidän raskaus". Noniin. ajattelin, että viihdytän teitä muutamilla todellisilla ajatuksilla. Tai ainakin ne on pelottavan todellisia tässä vaiheessa, kun beibe pitelee kaksin käsin kiinni kohdunseinämästä, vaikka mä söisin saunassa srirachaa pomppien samalla kuntopallon päällä (post coitum, toki). Edellinen virke oli viittaus siihen, että kaikki muut keinot paitsi risiiniöljy NIIN on kokeiltu, tusinasti. Myös akupunktio, vyöhyketerapia ja yleinen chillaaminen. Mun keho on vaan niin hyvä paikka asua. 

Btw jos joskus jaksan ja koen tarpeelliseksi muiden äityleiden hyväksi, niin kirjoitan meidän viime viikonloppuisesta väärästä hälytyksestä ja sen aiheuttamasta sairaalareissusta. True story - seuraavana päivänä oli niiiiin pettynyt ja ahdistunut olo, että pystyin vain itkemään. Kunnes kokosin itseni ja lähdin kävelylle. Action on paras vastaus masennuksen alhoon. 

Mutta nyt niihin taikauskoajatuksiin. Tunnistaako/tunnustaako kukaan muu tällaisia?

1. Lapsi odottaa syntymää, koska miehellä oli töitä viime viikolla.

Oletettiin, että tämä on merkki kahden yrittäjän geeneillä varustetusta tulokkaasta. Altruismia pukkaa. Laps ei sittenkään niin yrittäjähenkinen, kun luultiin?

2. Lapsi odottaa syntymää, koska haluaa, että mä vietän vielä sen vika oman päivän. 

Ihan muutama pidetty. Ovat olleet kivoja, toki. Samaa uskoin kampaajakäynnistä. Ilmeisesti juurikasvukaan ei häirinnyt määräänsä enempää. 

3. Lapsi odottaa syntymää, koska tekee mieli tiettyä ruokaa, jolloin voinkin sitten jälkeenpäin todeta, että tätä se synnytyksen alkaminen vaati! = hauska tarina kerrottavaksi mammakahveilla. 

Kolme päivää himottanut bataattikeitto ei startannut supistuksia. Kauheat paineet yhdelle keitolle. 

4. Lapsi odottaa syntymää, koska 2016 kirjanpito kesken.

Sovin itseni kanssa, että se piti tehdä joulukuussa pois kuleksimasta. No teinköhän. Oon edelleen hieman skeptinen, etteikö tässä muka olisi se syy....

5. Lapsi odottaa syntymää, koska täytyy tapahtua vielä joku totaaliantautuminen äitiyden voimalle.

Mene ja tiedä. Antautuminen harvoin onnistuu antautumispaineiden alaisuudessa. 

6. Lapsi odottaa syntymää, koska arvostaa meidän välistä rakkautta ja haluaa tarjota "vielä kerran" lemmenhetken, jota muistellaan kiiluvin silmin vielä parinkymmenen vuoden päästä. 

No onhan tässä pantu menemään. Prostaglandiini + oksitosiini, aivan liian hypetettyjä kemioita. Että "sillä se lähtee pois millä tulikin" ei päde täällä. Vai tehäänkö me sekin väärin? #uusivainoharha

7.  Lapsi odottaa syntymää, koska LIPASTO. 

Syksyllä makkari/työhuoneessa romahti lipasto, joka edelleen on tuhannenp****npalasena tuolla, vaikka kuinka piti hankkia uus jo hyvissä ajoin. Onko jokin amerikkalainen yliopisto tehnyt tutkimuksen kohdunkaulan avautumisen ja säilytysratkaisujen korrelaatiosta? Haluaisin tietää. 

Näitä olis varmaan vielä about kymmenen, mutta en muista. Mutta jos joku vielä kerran sanoo mulle, että "se syntyy kun syntyy", niin teen viisi blogipostausta kaikista niistä lakonisista lausahduksista, jota kukaan ei tässä vaiheessa enää halua kuulla :D teen ehkä muutenkin. Ihmiset tarkoittaa hyvää, bless them, ja kaikille meille tulee aina se tarve lohduttaa verbaalisesti jollain korulausahduksella. Sorrun siihen itsekin, jopa terapeuttina. Totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä lohduttaa parhaiten se, että joku uskaltaa sanoa, että "toi on varmaan ihan perseestä". Sillä saa multa vähintään halauksen. 

Kiitosmoi.  

Viikon 40 kuulumisia ja paras raskausajan vinkkini

anoppi tajuaa <3 Kakkukeisarin leivokset jaettiin sentään kolmeen pekkaan

Rehellisyyden nimissä, viime päivät on kuluneet aikalailla syöden ja leväten. Mutta sellaistahan elämän viikolla 40 kuuluukin olla! Hirveästi ei ole mikään muu asia stressaillut kuin se, että milloin homma varsinaisesti starttaa. Vääriä hälytyksiä on ollut, sekin on aika normaalia. Itseasiassa saatan vedellä yhtä sellaista parhaillaan tätä tekstiä kirjoittaessa. Taas kerran passitin miehen nukkumaan luvaten, että tulen kyllä herättämään heti, kun siltä vaikuttaa. Toistaiseksi ei ole tarvinnut näin tehdä ja olen heräillyt yksin uuvuttavan supisteluyön jäljiltä sohvannurkasta. Mutta tää on pientä. Nyt ainakin alkaa tuntua siltä! Niin lyhyt vaihe raskautta, puhumattakaan koko elämän mittakaavasta.

Viimeiset kolme päivää on mennyt kuvassa näkyvässä pregnancy stationissa voimia keräillen ja moninaisia oloja ihmetellen. Jos jotain vinkkiä voi antaa teille muille vikoja raskaushetkiä kokeville, niin säästäkää jollekin tilille rahaa muutama huntti ja käykää kaikenmaailman hemmottelevissa ja omaa hyvää oloa tukevissa hoidoissa niin paljon kuin sielu (ja lompakko) sietää!! Kävin toissapäivänä jo toistamiseen Organic Spiritin* raskaushieronnassa maailman ihanimmalla Tuirella ja voi herranen aika miten hyvä olo ihmisellä voi olla 1,5 h hemmottelun jälkeen! Säästää voi sitten jossain muussa asiassa. Keho ja mieli kyllä kiittää kosketushoidoista. Tänään olin akupainanta / vyöhyketerapia hoidossa ja mikäli homma ei starttaa tässä vuorokauden sisään, niin torstaiksi pääsen vielä varsinaiseen neulahoitoon. Tänään sitä ei kokeiltukaan, hoitajan mielestä keho vaikutti jo niin kypsältä. Sama tunne mulla!

Eilen vein itseni vikan varsinaisen neuvolakäynnin jälkeen puuroaamupalalle lähellä olevaan Sis.deliin. Parinkymmenen minuutin aikatauluton hengaaminen ilman vauvaa tai työjuttuja tuntui luksukselta. Don´t get me wrong, vauva on tervetullut seuralainen, mutta edelleen - nyt on mahdollisuus keskittyä vain itseen ja sen mä olen kyllä tehnyt. Jopa osannut nauttia siitä! Ei tällaista tilannetta ole ollut ennen omassa elämässä. Saa olla, ihan luvan kanssa, ja fiilistellä maagisia viimeisiä aikoja ilman tägiä "äiti". Tai "yrittäjä"! 

Okei, ihan vailla työajatuksia mä en ole osannut enkä halunnut olla, jos mitään ei ala tapahtumaan tänä yönä, niin koitan järkätä tälle viikolle vielä yhden pikku paltsun... :) mutta se on ihan eri asia energeettisesti kuin esim. terapian tekeminen!

Vietin muuten viikonlopun täysihoidossa porukoiden luona maalla, pieni maisemanvaihdos oli nimittäin ihan tarpeen. Nappasin massusta paskan peiliselfien, mutta tossa se nyt on, ehkä vika mahakuva! Virallinen potretti otettiinkin tossa pari viikkoa sitten. Ihan kuulkaa alastonkuva. Hyvin tyylikäs, mutta ei kuitenkaan Internet-sovelias. Oltiin sentään ylpeitä, että saatiin edes pari kunnollista raskauskuvaa koko ajalta. Tää on just tätä valokuvaajaperheessä, että suutarin lapsella ei ole kenkiä! Otetaankohan me vauvasta sentään se pari kuvaa?

Siinä se on. Noin 3,5 kiloa vauvaa ja yhdeksän muuta siihen päälle. Aika muhkea daami. Kovasti olis kiva todeta tähän loppuun, että suattaapi olla viimeinen päivitys ennen beibiä. Mutta faktuaalisesti tässä voi mennä vielä se vajaa pari viikkoa jos yliaikaiseksi meinataan mennä. Mä oon jotenkin tyytynyt siihenkin ajatukseen. Sitten on niin! Harmi vaan, että muut aikataulut alkaa sitten jo puskea päälle. 

Kuules pieni poika, nyt olis tosi oivallinen aika syntyä tähän perheeseen!

* kyseinen hoitola kuuluu omaan työhöni myös, mutta tämän suosituksen teen maksavana asiakkaana ja tulevana äitinä, en yhteistyökumppanina!

Se kuuluisa lopputurhautuminen

kuva: Pinterest

Kello 4.20 tuntuu siltä, että koko muu maailma nukkuu. Aika on pysähtynyt ja toisaalta rientää. Tulee Päiväni Murmelina -fiilis katsoessa tuhannetta tuntia saman vanhan koneen näyttöä pyörittäen mielessä samaa vanhaa ajatusta: koska tää lapsi meinaa syntyä. Väittää itsellensä, että ei tarkkaile jokaikistä pientä vihlaisua tai kouristusta. Syö niitä ei-niin-hyviä ruokia selittäen itselleen, että sokerista saa energiaa jos nyt vaikka alkaisi synnyttämään. Eikä ala, ei tänäkään yönä. Eikä ainakaan viime yönä, vaikka supisti kipeästi ja säännöllisesti, vain loppuakseen viiden tunnin jälkeen täydellisesti. Taas. 

Olen nimennyt tämän vaiheen kiinalaiseksi vesikidutukseksi. 

Valvotaan sentään alkuyötä yhdessä miehen kanssa, mietitään lapsen nimeä. Olisinko ikinä uskonut, että sitä ei ole vielä lyöty tässä vaiheessa lukkoon! Mies ehdottaa, että saisi tahtonsa läpi, mikäli hänen syntymäpäiväennusteensa, se yksi ainoa, toteutuu. Muuten mä saan päättää. Kova lupaus, mutta en siltikään uskalla lähteä moiseen betsiin messiin. Viisi minuuttia myöhemmin totean, että ok, pidetään ehdotus validina vaihtoehtona. Mies on iloinen. 

Yritän päivittäin selittää itselleni, että a) kyse on enää max päivistä, kuka tahansa jaksaa näin lyhyen ajan vaikka päällään seisten ja b) voin luottaa kehon ja vauvan viisauteen. 

Joojoo, koska rehellisyyden nimissä jaksan luottaa tämänhetkisellä  minimikärsivällisyydelläni kehon viisauteen ehkä sen 70% päivästä. Kunnes turhaudun ja koitan pomppia lasta ulos. En kuitenkaan koita edesauttaa synnytyksen alkamista, en! En edes silloin, kun saunon, siivoan ja syön chiliä suurinpiirtein samaan aikaan. Ketä tässä huijataan, lähes kaikenmaailman kikkoja on kokeiltu. Niiden tepsiminen perustuu sitäpaitsi ainoastaan siihen, että synnytys alkaa aktin x jälkeen koska se olisi muutenkin alkanut, uskoisin. Mutta kivahan se on myöhemmin selittää, että joojoo, synnytys alkaa mandariineja syömällä.  

Alan tyytyä siihen, että tämä loppuraskaus ja sen vikat metrit tekee musta aivan yhtä turhautuneen, malttamattoman ja yli-innokkaan kuin jokaisesta muustakin tulevasta äidistä. Googlaan ne samat "miten synnytys alkoi" ja "synnytyksen ekat merkit" joita jokaikinen muukin imee netistä tässä vaiheessa. Tekee naisen nöyräksi - samaan naisporukkaan me kaikki tässä kuulutaan. Ja miksei kuulisi, kyseessä on kuitenkin elämän isoin jännitys ja megashow. 

Muutamia omia pohdintoja: 

Ennakoiko Stockalle oksentaminen synnytyksen alkamista? Kyllä, näin tapahtui. 

Onko voimakas nivuskipu merkki alkavasta synnytyksestä? Varsinkin, jos se menee yhtä nopeasti pois? Finni leuassa ekaa kertaa ehkä kahteen vuoteen, onko synnytys nyt lähellä?? Olen 15% normaalia pirteämpi ja aikaansaavempi, alkaako synnytys 12h sisällä? Oliko toi lapsivettä??

Faktahan on se, että SYNNYTYS ON LÄHELLÄ, ei tarvitse kuin vilkaista kalenteriin! Ei ole enää mahdollisuuttakaan siihen, että kestäisi pitkään. Nyt on kyse siitä maailman luonnollisimmasta ja toimivimmasta synnytyspelon hoidosta eli lopputurhautumisesta. Että ihan sama millä kivulla ja mitä reittiä, kunhan tää skidi tulisi ulos. Täydellistä ja nerokasta suunnittelua luontoäidiltä. Laskettu aikakaan ei ole vielä mennyt eli teknisesti tässä mennään ihan täysin normiaikataulussa. Ja vaikka mä nyt hieman mollaan tätä omaa meininkiä, niin kyllähän mä oikeasti luotan. Just sen verran, kun hyvä on. 

Tänään sain onneksi aivoja muualle terapiakoulutuksen seminaarissa. Huomenna olisi sama setti. On tärkeää viedä huomiota muualle, ihan normaaleihin juttuihin. Täyttää päivää kaikella mahdollisella mutta muistaa myöskin lepo. Nauttia yksinolosta vaikka kuinka jo haluaisi siirtyä siihen ei-enää-niin-yksin -moodiin. 

Pian. Ehkä huomenna, ehkä puolentoista viikon päästä. Mutta pian jokatapauksessa!

Viimeisillään raskaana oleminen ja treenaaminen

Viime viikkoina oon huomannut jälleen kerran yhden oleellisen jutun omasta keho-mieli -suhteesta. Liikunta, jopa se vähän kovempikin treeni, on tullut elämään jäädäkseen. Nyt voin ekaa kertaa todeta, että mä ihan tosissani tarvitsen ja kaipaan sitä oman hyvinvoinnin ylläpitämiseksi! Jos ekat treenivuodet meni tietynlaista kropanmuotoa tavoitellen, niin nyt painopiste on ennemmin tuolla korvien välissä ja yleisfiiliksessä. Sixpackit ja vastaavat on enää ihan ok sivutuotteita.   

Kuten oon tainnut useasti mainitakin, meni oma raskaus hieman eri lailla kuin odotin. Oletin nimittäin, että kroppa menisi ihan siinä sivussa ja jos jossain olisi haasteita, niin enemmän henkisellä puolella. Miksiköhän näin edes ajattelin? Ehkä oli vaan se oletusarvo, että hormonit tulee tuntumaan ja saatan olla jotain ihan muuta kuin se iloinen, positiivinen itseni. Varauduin ehkä pahimpaan? No, toisinpäin kävi ja oikeastaan mä olen tähän vaihtoehtoon tosi tyytyväinen (ja niin varmaan siippakin). Kroppa ei sallinutkaan neljä kertaa viikossa treenaamista, hyvä kun normielämää koiranulkoilutuksineen ja kevyine kehonpainojumppineen. Mieliala taas on ollut tosi korkealla eikä kummempia hormonihepuleita ole tullut. Päinvastoin. Vaikka kroppa on ollut yllättävän kovilla, oon pysynyt ihmeen tyytyväisenä. 

Treeninpuutteen vaikutukset oon tästä huolimatta huomannut juurikin mielialassa, tai pitäisikö ennemminkin sanoa, että eron huomaa erityisesti viime aikojen treenien jälkeisessä fiiliksessä. Mikä mielihyvähormoniryöpsähdys tänäänkin posahti päälle suht rankan metsäretken päätteeksi!!! Supistusten ja mojovien liitoskipujen vuoksi jouduin rajoittelemaan treenejä moooonta viikkoa ja nyt, kun sitä ei enää tarvitse tehdä, niin ai että...vaikka olo on raskas ja tukala enkä todellakaan jaksa tehdä paljoa, niin vaikuttaa nämä pienetkin reippailut ihan älyttömän paljon mun mielialaan! Oon tosi kiitollinen, että voin vielä liikkua. Todettakoon, että tämänpäiväiseen 4km metsärämpimiseen meni se 1,5 tuntia, mutta aivan sama - kroppa sai sen, mitä kaipasi, minä metsäterapiaa ja raitista ilmaa. Kävin outoa kyllä ekaa kertaa Nuuksion Haltiassa, vaikka meidän kesäasunto on siinä ihan vieressä. Ei vaan tule poikettua "omasta metsästä" järven toiselle puolelle. Valmiit reitit on kuitenkin kivaa vaihtelua ja tällä kertaa valittiin lyhyin eli Haukkalammen reitti. No, sitäkään ei ihan kokonaan, seitsemän kilsaa lumihangessa olis varmaan vienyt multa hengen, hah. Jälkeenpäin oli samanlainen fiilis kuin lapsena pulkkamäkipäivän jälkeen. Nälkä, väsy ja ihan mieletön, hehkuva hyvä olo. Join take away kuuman kaakaoni hymy huulilla ja nukahdin autoon varmaan viisi minsaa parkkipaikalta starttaamisen jälkeen. 

Toinen laji, joka on ollut mulle todellinen ilo ja autuus, on vesijuoksu. Vesi luonnollisesti ottaa painetta ja painoa pois kropalta ja hitto mä suorastaan liidän eteenpäin siellä altaassa! Mun juoksulenkkien ikävöinti on siis saanut ihan hyvää korviketta. En silti malta odottaa sitä fiilistä, kun suurin osa tästä kehosta jää sairaalaan ja mä pääsen taas pikkuhiljaa tutuille poluilleni - toivon mukaan alastoman koiran ja juoksuvaunujen siivittämänä.

(Pieni kasku niihin liittyen. Ostin Zero2Run kolmipyörärattaat Tori.fi:stä jo kesällä, kun löyty niin edullisesti ja oli kivan oloiset. Eilen osoittelin meidän pyörävarastoon, että koskas mä oikein ostin noi vaunut, olinko edes raskaana silloin?! Mies totesi että et, tulit raskaaksi kiitos vaunujen ostamisen. Mahdollisesti totta.) 

Loppurohkaisuksi kaikille tiineille naaraille, jotka huohottavat kieli vyön alla pienimmässäkin rasituksessa, että jahka beibi laskeutuu, niin olo on IHAN eri ja hengitys kulkee lähes normaalisti! Tosin sitten alkaa 30min välein pissaaminen ja keilapallo vaginassa -olo, mutta älkää sitä murehtiko. Hengittäminen on oleellisempaa. 

Paremmalla puolella!

No tottakai mun kaikista marmattavin blogitekstini oli se kuukauden luetuin! Varmasti kaikki ymmärtää, että tässä vaiheessa, semivaivaisna ja jännittyneenä, turhautuminen nostaa päätään. Thank god tunteita voi purkaa tännekin. En yritäkään esittää, että olisin urhea ja rauhallinen 24/7. Ei sellainen ole inhimillistä, ainakaan mun näkökulmasta. 

Viimeiset päivät on kuitenkin ollut huomattavasti enemmän zen olo. Tein nimittäin ihan tietoisen asennemuutoksen olojen suhteen. Okei, on kipuja, on vääriä hälytyksiä ja pettymyksiä, on vaikea olla ajoittain oman kropan kanssa, on jännitystä ja epätietoisuutta, unettomuutta...MUTTA, nyt on ennen kaikkea aikaa levätä, syödä, nauttia yksinolosta ja puolisosta sekä pörräillä jaksamisen mukaan ympäriinsä ilman beibiä. Itseasiassa ilman koiraakin, toinen on tämän viikon mummolassa kylässä. Koti tuntuu ihmeen hiljaiselta, mutta samalla on pikkuisen helpottunut olo koiranhoidollisesti - vaikka tänään alkaisi tapahtumaan, niin toinen on parhaassa hoidossa eikä mun tartte stressata asiaa ollenkaan.

Tein myös toisen tietoisen päätöksen. Harmittelun, kiroilun ja muun ärsytysenergian ylläpitämisen sijaan lähetän monta kertaa päivässä sekä kropalle että vauvalle kiitosta ja tsemppisanoja. Toisin sanoen rakkautta. Kerron, että luotan kehon toimintaan ja vauvan aikatauluun. Pyydän itselle kärsivällisyyttä ja viisautta näille vikoille metreille, tarvittiin sitä sitten kahdelle tunnille tai kahdelle viikolle. Kun kipeitä supistuksia tulee, teen jo valmiiksi mielikuvaharjoittelua ja hengitystreeniä. Tähän mennessä parhaalta on tuntunut se, että napakankin supistuksen keskellä ajattelee kehon pysyvän "auki", ikään kuin kanavana, jota pitkin toisen on mahdollisimman helppo alkaa laskeutumaan. Mitä kovempi kipu, sitä helpommin lopettaa hengittämästä ja jännittää kaikki lihakset ihan sumppuun. Otankin siksi nämä supistusharjoittelut kiitollisena vastaan. Nyt tiedän jo vähän, mitä edessäpäin on. Ja jos nyt joku jo synnyttänyt siellä miettii, että mä mitään mistään kivusta tiedä, niin voin kertoa, että ajoittain nämä saavat haukkomaan henkeä, mölisemään ja miettimään, että mites ton luonnonmukaisen synnytyksen ja hypnobirthinghommien kanssa, oliko sittenkään hyvä päätös...! Asteikolla 0-10 pahin supistuskipu on ollut tähän mennessä jopa ysin hujakoilla, normaalisti mennään max 5-6 kuitenkin eli vielä oikein siedettävää. Silloin meinasi iskeä epätoivo, että mihin oon ryhtynyt ja voiko vielä perua!!

Vauva on kuulemma laskeutunut jo tosi alas. Muitakin synnytystä edeltäviä merkkejä on ilmassa, mutta eiköhän sitä vasta jälkikäteen tiedä, että mikä nyt sitten on oikeasti enteillyt homman starttaamista ja mikä ei. Palaan kyllä näihin juttuihin myöhemmin! Nyt voin kuitenkin kertoa, että: 

- Turvottaa, ekaa kertaa näkyvästi. Lähinnä nilkoissa, mutta kyllä mun naamastakin sen näkee

- Painonnousu pysähtyi pari, kolme viikkoa sitten

- Vessassa saa juosta 24/7 kiitos babyn laskeutumisen

- Oon aivan totaalisessa synnytyskuplassa, aivot ovat menneet luolanainen -moodiin

- Lihanhimo palasi! Saattanee johtua tippuneista rauta-arvoista

- Näen tosi levottomia ja outoja unia

- Jännittää. Tunteet on välillä tosi pinnassa

ikävä tota mininorsupyllyä <3

Kyllä, nyt alkaa toden teolla jännittämään. Ihan hyvällä tavalla toki, vaikka kyllä mä ajattelisin, että noi ajoittaiset paniikkikohtauksetkin kuuluu asiaan. Elämä on kuitenkin muuttumassa ihan totaalisesti forhgaadsseik! Viikko 39 starttaa huomenna ja kaikki on valmiina pientä varten, henkisesti ja fyysisesti. Nyt vaan ihmetellään, että mikä hänen oma aikataulutuksensa on. Olishan tää vähän tylsää jos sen tietäisi :) 

Viikon 38 kuulumisia ja asiaa pitkittyneestä latenssivaiheesta

Noniin. Nyt mä hengitän syvään ja varmistan, että tästä tekstistä ei tule silkkaa valitusvirttä. Totuus on kuitenkin se, että olo on kaikesta huolimatta rauhallinen ja odottava. Kohta pääsee tutustumaan uuteen perheenjäseneen, eikä nämä loppuviikkojen pikkuvaivat enää ehkä pyöri mielessä silloin. 

Nyt mä elän kuitenkin aika ihmeellistä jaksoa. Joulu meni tosi hyvin, vaikkakin aika väsyneesti, mutta aaton alla ja kieppeillä alkoi tuntumaan napakampia supisteluja jotka siirtyi heti joulun jälkeen ristiselkään. Mistään isoista kivuista ei voinut puhua, mutta tuntemukset herättivät ja pitivät valveilla erityisesti pitkin öitä. Vähän nihkeää, muut uniongelmat alkoivat nimittäin selkeästi helpottamaan. 

Tuntemukset alkoivat voimistua päivä päivältä enemmän niin, että jännitettiin jo uudenvuoden bileiden kanssa...että joutuuko tässä perumaan hipat vai pääseekö vielä viimeisiin kosteisiin juhliin about ainoana selvänä. Pääsi, helposti, parilla välikuolemalla, mutta pääsi kuitenkin.

Nyt tilanne on se, että varsinkin yöllä tulevat supistukset ovat nätin säännöllisiä, oikeasti kipeitä ja monipuolisesti mahaa, selkää ja lantionpohjaa muljuttavia. Ja sitten ne loppuvat. Viime yö meni esimerkiksi supistellessa 21-08 siten, että sain nukahdettua joskus neljän maissa ja silti heräsin jokaiseen kipeään supistukseen. Needless to say, että tämä päivä meni täysin torkkuessa. Kättärin ohje on klassinen "suihkuun ja Panadolia" ja sitä oon noudattanut. Kieltämättä on kuitenkin huoli siitä, että miten tällainen pitkittynyt latenssivaihe babyyn vaikuttaa, voiko hän varmasti hyvin ja ehditäänhän me varmasti sairaalaan jos yhtäkkiä alkaa tapahtua nopsaan. Olen toki lukenut kaikki netin lukuisat kauhukertomukset (virhe! mutta ei pysty välttelemään, hiton google...) kaikista mahdollisista skenaarioista tässä tilanteessa. Kuinka päädytään sektioon, kun keho ei vaan toimi. Miten noudatetaan suihku+panadol ohjeistuksia tai "kyl sä sitten tiedät" neuvoja ja sitten vauva syntyykin keittiön lattialle. 

Koitan pitää mielen rauhallisena ja luottaa siihen, että jotenkin mun keho nyt tietää, että mitä se tekee. Välillä tää on todella vaikeaa, voin sanoa. Toki haluaisi tavata jo vauvan, mutta haluaisi myös eroon tästä jatkuvasta epävarmuudesta - ja juilivista kivuista! Tai mäpäs korjaan edellisen lauseen. Haluaisin, että ne kivut olisi niin voimakkaat, että tää tyyppi varmasti alkaisi tulla ulos!

Tällainen nopea välikommentointi tänne, kun ei musta ole kuulunut joulun jälkeen mitään...edelleen siis yhtenä palasena vaikkakin vähän turhautuneena sellaisena :/ 

LÖYTYYKÖ KOHTALOTOVEREITA?! 

kokemukseni kemiallisesta raskaudesta

Tuntuu hassulta kirjoittaa tai sanoa ääneen termi kemiallinen raskaus. Teknislääketieteellisesti, joo, siitähän on kysymys. Mitä kuitenkin tapahtuu mielessä silloin, kun ehtii muutaman viikon ajan funtsia mahdollista raskautta, vauvaa, äitiyttä, elämän muuttumista...voin kertoa, että siinä ajassa ehtii ajattelemaan ja tuntemaan paljon. Niin paljon, että haluan kirjoittaa omasta kokemuksestani tämän "ollakko vaiko eikö olla" -kokemukseni kanssa. 

Kun selvisi, että tätä nykyistä edeltänyt raskaus ei tule jatkumaan, kaipasin ihan valtavasti vertaistukea omille tunteille. Paikka, mistä sitä parhaiten sain, oli blogit ja Youtube. Tuntuu vähän hassulta sanoa, että mulle täysin vieraiden ihmisten kokemukset ja surut oli lohduttavampia kuin asiasta tietävien läheisten sanat. Hetkellisesti oli nimittäin sellainen olo, että ei kukaan, kukaan voi ymmärtää tätä mun surua jostain vauvasta, jota käytännössä ei edes ehtinyt olemaan. Että onko mulla edes oikeutta kokea surua tai ajatella asiaa keskenmenona, kun lähipiirissä on ollut sata kertaa traagisempia menetyksiä. Voin myöntää, että häpesin omia tunteita. Olen sen verran tiedenainen ja realisti, että tiesin kyseessä olevan parin hassun solun kimppu ja oman kropan harmillisen voimakas kemiallinen reaktio siihen. Mutta silti, mulle tämä oli täysin todellinen, potentiaalinen vauva, johon ehdin rakastua. Kyllä, rakastua. 

Mutta ennen, kun mennään tämän syvemmälle tunteisiin, niin vähän detaljeja hommasta. Meillä kävi nimittäin niin, että puoliso rupesi kevättalvella varovaisesti kyselemään, että oisko mitään mahdollisuutta, että olisin raskaana. Oireet oli kovat, mutta mä en jostain syystä vielä osannut (halunnut? uskaltanut?) ajatella moista vaihtoehtoa. Olin tosi ärtynyt, tosi tunteellinen, tosi nälkäinen. Sain omituisia ruokahimoja ja itkukohtauksia. Väitin useamman päivän ajan, että ei suinkaan, tää nyt on vaan jotain. Kunnes meinasin liukastua meidän kotipihalla ja sillä samaisella mikrosekuntilla, kun hain tasapainoa, mun jokainen solu huusi, että "suojele vauvaa!". Mä siis vaan tiesin. Se oli mun elämäni vahvimpia "tietämisiä". Kävin seuraavana päivänä akupunktiossa ja kerroin tästä potentiaalisesta raskaudesta. Tehtiin tosi varovainen ja hellä hoito ja saman tien hoitopöydältä noustessa mä tiesin, että mun kehossani tapahtuu jotain erilaista. "Onko jo huono olo?" kysyi mun akupunktionoita. Ei. Paitsi että seuraavana aamuna oli, raastava. 

Hoidon jälkeen tämä mun viisas ja osaava hoitajani kuitenkin sanoi varovasti, että saattaa olla, että tää on jonkin sortin testiraskaus mulle, että eihän tässä vielä tiedä, että onko tämä "se" vauva. Huomasin kuitenkin, että aloin kovasti toivomaan pienen saapumista meidän elämään. Varsinkin, kun tunsin tämän uuden energian niin kovin voimakkaasti. Tunsin, että siellä on potentiaalinen pieni tyttö. Tunsin niin paljon kaikenlaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kehossani tuolla tasolla tuntenut. Homma oli kuitenkin niin alussa, että testiä ei vielä kantsinut tehdä, tuskin se kuitenkaan näyttäisi mitään. Puoliso oli lähdössä viikon työreissuun ulkomaille juuri niihin aikoihin, kun testin pitäisi kertoa tilanne...tai kuukautisten alkaa. Päivää ennen hänen lähtöänsä oltiin kävelyllä yhdessä ja juteltiin, että eihän se keskenmeno tässä vaiheessa ole edes keskenmeno, kyllä kroppa tietää, että onko solukimpussa potentiaalia vai ei. Että ei se niin paha olisi ja tulispahan testattua omat todelliset fiilikset asian suhteen. 

Mutta mennään vielä hetkeksi noihin oireisiin! Osa on jo sekoittunut tämän raskauden alkuoireisiin, mutta tietyllä tavalla tässä ei-startanneessa oli jopa voimakkaammat merkit ilmoilla. Rinnat oli valtavan kipeät. Keho kasvatti yhdessä yössä isot, siniset verisuonet kaikkialle - tää oli selkeästi se yllättävin oire. Ruokahimot ja ällötykset iski ihan puun takaa. Teki mieli raakaa sipulia enemmän kuin mitään muuta ruokaa koskaan sitä ennen. Pahoinvointi oli aika voimakasta. Mulla oli koulupäivä ja kävin yökkimässä salaa ja vähemmän salaa jotain ehkä kahdeksan kertaa sen päivän aikana. Huomasin, miten mun naisopettajani seurasivat tilannetta empaattisen näköisenä. En kuitenkaan halunnut sanoa vielä mitään, tietenkään. Joku päivä, ehkä jotain nelisen päivää ennen potentiaalista menkkojen alkamista, tein keskellä päivää raskaustestin, mikä ei näyttänyt mitään kummempaa. Taisin tosin heittää sen roskiin 15 sekunnin päästä tajuamatta vielä silloin mitään haamuviivajuttuja. Sitten mies lähtikin matkalle. Naureskeltiin hermostuneena, että seuraavan kerran kun nähdään me saatetaan olla tulevia vanhempia. Että rentoa työreissua nyt sitten sulle. 

Oliskohan ollut seuraava ilta, kun nukkumaanmennessä oli taas valtavan vahva kokemus tämän potentiaalisen babyn kanssa. Yhtäkkiä kuitenkin jonnekin aivokuoren erikoistasolle tuli viesti, että älä säikähdä, hän menee nukkumaan muutamaksi....

Ja sitten lause ei jatkunutkaan. 

Nukkumaan?! Tarkoittaako se radiohiljaisuutta tässä meidän mystisessä kontaktissa, keskenmenoa, mitä?! Miksi mua tarvitsi varoittaa? Sanavalinnasta huolimatta säikähdin ja huolestuin. Seuraavana aamuna ei ollut juurikaan huono olo, muista aamuista poiketen. Tein heti aamusta raskaustestin, ei mitään, testi roskiin saman tien. Vartti myöhemmin heitin jotain muuta roskiin ja satuin katsahtamaan testiä. Haalean haalea vaaleanpunainen viiva. Sain slaagin ja lähetin ystävälleni the äitiys- ja raskausekspertille kuvan testistä - tarkoittaako tää jotain? Kuulemma ihan selkeä haamuviiva eli jotain se nyt näyttää. Toivo heräsi. Kuvaa miehelle. Ei hitsi, oisko tää...no katotaan miten homma etenee. Lähdettiin illalla käymään yksissä perheenjäsenen kanssa yhdessä tilaisuudessa. Kotiin päästessä tunsin housuissa lämpimän huljahduksen ja tiesin samalla sekunnilla, että mitä alkoi tapahtumaan. Suru iski ensimmäistä kertaa. 

Vuoto starttasi pari päivää ennen potentiaalisia menkkoja ja oli tosi outo, voimakas parin tunnin ajan ja sen jälkeen ihan silkkaa tiputtelua monta päivää. Kaikin puolin ihan erilainen setti kun mun normimenkat. Pääsin neuvolan kautta verikokeisiin, jossa tsekattaisiin kuitenkin istukkahormonin tilanne varmuuden vuoksi. Oli vielä pieni toivo, että jos kyseessä olisikin kiinnittymisvuoto. Toivoin hartaasti, että näin olisi, mutta samalla olin skeptinen. Varsinkin, kun en enää kuullut sitä pientä, rakkaaksi muodostunutta ääntä, joka oli jo ehtinyt tulla tosi tutuksi. Hiljaisuus vallitsi. Pari päivää myöhemmin tein aamulla kotona raskaustestin missä ei enää näkynyt haamun haamua. Soitto neuvolaan vahvisti tilanteen - ei enää mitään tsäänssiä olla raskaana. Toinen oli siis ehtinyt raapaisemaan kohdun pintaa, aiheutti kemiallisen reaktion, jonka satuin aistimaan tosi voimakkaasti. Suurin osa tällaisista miniraskauksista menee täysin ohi naisilta. Miksi mä sitten koin ja oireilin tämän niin vahvasti ja niin monella tasolla? En tiedä. Ehkä mun piti käydä kuivaharjoittelu tämän tyypin kanssa. 

Mutta voi sitä menetyksen tuskaista surua. Yhden päivän makasin sohvan pohjalla pystyen ainoastaan itkemään. En käsittänyt, että miten muka koin menettäneeni vauvan...ei ollut mitään vauvaa! Ja silti oli, niin todellinen. Puoliso tuli kotiin muutaman päivän päästä ja se hieman helpotti omaa oloa. Toisaalta olen sen verran tsemppaaja muutenkin, että kiskoin itseni ylös pahimmasta surukuopasta tuon yhden päivän jälkeen. Musta huumori oli ainoa selviytymiskeino. Vitsi me ei osata tehdä vauvoja! Huono versio, ens kerralla ehkä parempi. Lisää treeniä. Seuraava iso haaste olikin se kokemus, että kukaan ei ymmärrä tätä mun surua. Puhuin läheisimpien ystävien ja äidin kanssa asiasta. Yritin selittää puolisolle omaa kokemusta ja tunteita, mutta hän ei kyennyt samaistumaan mun menetykseen yhtään. Tämä oli järjellä tosi ymmärrettävää, mutta tunnemielessä hirmu vaikeaa. Puhuin silti, itkin ja tuskailin. Toinen oli onneksi läsnä ja halusi lohduttaa ja kuunnella vaikkei itse samoja tunteita kokenutkaan.

Mikä sitten auttoi? Mulla meni useampi viikko toipumiseen. Huonovointisuus ja muut oireet kestivät vielä ehkä viikon verran, mikä oli kieltämättä aika raastavaa. Sitten keho alkoi palautumaan. Kuten sanottu, muitten vastaavien kokemusten lukeminen ja kuuleminen (vlogien kautta) oli hirmu tärkeää. En oo koskaan aikaisemmin saanut samanlaista vertaistukikokemusta ja siksi halusin kirjoittaa itsekin tämän tekstin, vaikka se onkin intiimi kokemus ja melko vaikeakin kuvailla. Toivon, että se voisi parhaimmillaan tarjota samoja asioita kokevalle tunteen siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja, tärkeitä käydä läpi, ja menetys on aivan yhtä todellinen, vaikka raskaus ei olisi edennyt sen pidemmälle. Mun suruni helpottui kuitenkin vasta sitten, kun sain vahvan kokemuksen siitä, että tämä kokemus ei ollut turha. Sillä oli joku tarkoitus, vaikken sitä vielä nähnytkään. Kokemus tarkoituksellisuudesta oli kuitenkin niin vahva, että surun tilalle tuli valoa, empatiaa kaikkia maailman äitejä kohtaan, empatiaa omaan työhöni vanhemmuuden teemojen ja suurten menetysten äärellä sekä ajatus siitä, että ehkä sitten joku päivä, paremmalla ajalla. 

Kelataanpa siis takaisin siihen viestiin, että hän "menee nukkumaan muutamaksi...". Tämä muutama kuulosti hieman epämääräiseltä, enkä keskittynyt siihen sen enempää. Menetetty mikä menetetty. Siksi yllätys ja häkellys olikin valtava, kun TASAN kolme kuukautta myöhemmin raskaustesti näytti yllättäen vahvaa viivaa. Että siinä se muutama nyt oli. Tarkka viesti, vaikka kesken jäikin, mutta toinen tiesi kyllä mitä tuleman pitää ja sekin lohdutti jälkeenpäin suuresti. Mä luulen, että palaan noihin hetkiin tulevassa postauksessa. Oli sen verran jännät ja huvittavat hetket, että ehkä nekin voisi tänne kertoa :)

Loppuun vielä iso halaus ja kaikki myötätunto jokaiselle, joka on vaiheessa jos toisessa, syystä jos toisesta ja tavalla jos toisella joutunut kokemaan raskauden keskeytymisen. Se on valtavan yleistä, mutta harva siitä haluaa puhua. Mulla ei ole mitään ongelmaa puhua omasta kokemuksesta. Pääasiassa siksi, että en halua, että kenenkään tarvii kokea, että tällaisesta pitäisi olla hiljaa. Jos tuntuu siltä, että ei halua puhua kellekään, on asia tietenkin ihan eri. Silloin sitä tunnetta tulee kunnioittaa. Jos kuitenkin puhututtaa, niin PUHU: samoja kokeneille, ammattilaiselle, puolisolle, kelle tahansa, kellä on halu tarjota empatiaa ja tukea. Anna itsen kokea kaikki tunteet, ui niiden läpi, vastaranta on kyllä olemassa. Suru ei muserra vaikka se siltä ajoittain tuntuu. Jos haluat vaikka anonyymisti kertoa omasta kokemuksestasi, niin kommenttiboksissa on myös tilaa. 

Ps. Voin silti kertoa, että tästä ihanasta tulevasta perheenjäsenestä huolimatta ikävöin varmaan loppuelämäni sitä pientä hauskaa persoonaa, joka ei tänne asti saapunut. Mutta hän kuuluu nyt siihen laajaan, verhon takana olevaan jengiin, jolla on mulle suuri merkitys tässä elämässä. Ja kuka tietää, että tavataanko me jollain tasoa vielä joku päivä.