Kuinka luoda paras mahdollinen arki

ARKI. 

Jotenkin arkinen sana. Pyykkivuoria ja aamupuuroa, selviytymistä ja loman odotusta? Mä uskon vahvasti siihen, että arjesta tulee tehdä, jos ei joka päivä juhlaa, niin vähintään mielekästä ja odottamisen arvoista. Joo! Nyt löysin sen termin. Mä haluan mun arkeni olevan niin kivaa, että lomalta palaaminen ei ärsytä. Onnekseni oon löytänyt vierelle puolison, joka toteuttaa kanssani tätä hyvää arkea. Kyllä meilläkin pyykätään ja liukastellaan paskavaippoihin. Koti on suoraan sanoen aikamoinen hävitys näinä päivinä. Työpäivät usein pitkiä, ruokakauppaan ja koiranulkoilutukseen koitetaan välillä raivata tilaa. Tunnelma on kuitenkin sen tärkein osa arkea. Meillä sen ylläpitäminen on kaikista tärkeintä. Arki on siis mitä tärkeintä! Tämänhetkinen arki on vauvaperheen elämää, mutta tosi ihanaa sellaista. Tämä vaihe on mitä lyhyin ja koitan nauttia joka päivästä eli myös siitä pitkäveteisyydestä ja pysähtyneisyydestä, mitä tää välillä väkisinkin on. Tulee dynaamisempia vuosia, tulee väsymystä erilaisen arjenpyörityksen vuoksi. Nyt on kuitenkin aika vain olla ja paijata tulokasta. Se on aika spesiaalia.  

Uuteen kotiin muuttaminen herätti vakavampia pohdintoja hyvästä arjesta. Uusi koti on joo sivummalla, mutta tarjoaa tähän elämäntilanteeseen sellaisia elementtejä, joilla on enemmän merkitystä kuin Stockan sijaitseminen 10min kävelymatkan päässä. Harrastusmahdollisuudet tuplaantuvat asuintilan lisäksi, seinänaapureina on rakas sukulaisperhe, tukiverkosto on muutenkin lähempänä. Mikä tärkeintä, saadaan luonto aidosti lähelle. Mm. kyseiset asiat painoivat vaakakupissa loppujen lopuksi enemmän kuin työmatkan piteneminen. 

Kivoinkaan koti ei kuitenkaan merkkaa mitään, jos ihmiset sen sisällä voivat huonosti. 

Mä koen, että tuleva koti tarjoaa mulle kaikkia sellaisia nuoren aikuisen salaunelmia, joita en olisi ikinä uskonut saavani. Ja tuossa ne nyt manifestoituvat. Kuinkahan monta vuotta haaveilin koti spasta ja sadetinsuihkusta? Pinnailin kuvia kaksikerroksisista olkkaritiloista? Nyt saan ne ja paljon muutakin. Nyt, kun tiedän, mitä aidosti haluan - onnellisuuden, mikä ei riipu mistään ulkoisesta olosuhteesta. Olen elänyt aika monta vuotta elämästäni erilaisissa kulisseissa. Ulkoapäin on voinut varmasti ihailla kaikenlaisia puitteita, joiden sisällä ihmiset ovat kuitenkin voineet tosi pahoin.  

Ja silti sitä saa ilman muuta unelmoida kodeista, puitteista ja asioista, joita arkeensa kaipaa. Ei täällä tarvitse pyydellä anteeksi! Ajattelen kuitenkin, että on tärkeä tietää, mitkä asiat tekevät aidosti onnelliseksi. Mikä on prioriteettia omassa elämässä, mikä taas kivaa bonusta ja lahjaa maailmankaikkeudelta tai mistä kukin nyt kokee hyvät asiat saavansa. Mä uskon, että me jokainen luodaan omat jumalat ja demonit, oma taivas ja helvetti. Vedetään magneetin lailla puoleemme asioita sen mukaan, miten oman mielen ja asenteen suuntaa. Mun suurimpia uskomuksia on nykyään se, että elämä muuttuu koko ajan paremmaksi. Se on kombinaatio kokemusta (= näin on käynyt) plus tahdonalaista asennoitumista. Ja tiedättekö, näin se sitten menee. Homma menee koko ajan mahtavammaksi, syvemmäksi ja rakkaudellisemmaksi. On tärkeä tunnistaa omat elämänvalintoja ja yleistä asennetta säätelevät uskomukset ja muuntaa niitä toimivimmiksi mikäli tarvetta on. En ole varsinaisesti menestysteologian kannattaja, mutta olen kokenut joka solulla miten elämä muuttuu silloin, kun itse muuttuu. Ei ole muita rajoituksia kuin me itse. 

Ja hei, elämä tapahtuu jokatapauksessa. Tellus -niminen simulaattori on välillä armotonta koettelemuksiensa kanssa. Tulee isoja suruja, haasteita ja menetyksiä. Konflikteja ja epäonnistumisia. Mä elän tietoisesti siten, että oon sitoutunut näkemään jokaisessa negatiivisessa asiassa jonkun kultareunuksen. Opetuksen, lempeän varoituksen tai kehoituksen muuttaa suuntaa taas kohti sitä parempaa, toimivampaa ja valoisampaa arkea. Ja parempia uskomuksia. Uskokaa pois, se asenne ei tule helpolla, mutta muuttaa oikeasti sen, miten hankaluuksiin suhtautuu. Ja miten ne myös ratkeavat. 

Tällaista tänään. Ei ilman draamaa ja yhtäkkisiä tilanteita, mutta luottavaisena suhteessa kokonaiskuvaan. Alla muuten kuva mun uudesta lemppari sisustuslehdestä ja kannessa sattui olemaan sellainen tyyli, jota uuden kodin olohuoneeseen himoaisin. Luonnollista, modernia, ajatonta ja rauhallista tunnelmaa. En malta enää odottaa muuttoa! Tai maltanpas. Helsinki on ihana paikka, täällä on hyvä leikkiä lattemammaa vielä kesään asti. 

Kivaa viikonloppua, tyypit! Kiitos, kun vierailit tässä blogissa, toivottavasti tuut uudelleenkin!     

Matka äidiksi on täynnä luopumista ja uuden vastaanottamista

Täysin randomi kuva Carcassonnen reissulta vuosi takaperin. Jotenkin toi pohtiva naama sopi tähän tekstiin.

Aamuyön valvotut tunnit on oikeastaan ihan inspiroivia. 

Hormoniunettoman arki on vähän tylsää, kun on hereillä sen 21 tuntia vuorokaudessa. Mä olen lueskellut torstain tenttiin, katsonut dokumentteja ja sarjoja, lukenut, kirjoitellut, hengannut netissä. Äsken tuli käytyä läpi kuva-arkistoja muutamalta viime vuodelta. Kuvat jakautuu selkeästi kolmeen kategoriaan: kuvakaappaukset jostain instaquotesta, söpöstä eläimestä tai jonkun böönan hauskasta tyylistä. Kuvat puolisosta ja koirasta. Matkakuvat. 

Viimeinen kategoria on se tärkein. Mä olen yhtäaikaa kiitollisella ja haikealla mielellä katsellessa meidän lukuisia reissukuvia yhdessäolon ajalta. Kiitollinen siitä, että ollaan saatu mennä ja kokea niin paljon, vaikka yhteisiä kilometreja on takana vasta pari. Haikea, koska kuka tietää milloin päästään seuraavan kerran kaksin reissuun. Ollaanko me enää ikinä nuoria ja villejä vai ainoastaan iskä ja äiskä? Nämä on niitä ajatuksia, jotka pörräävät sopusoinnussa odotuksen, innon ja kärsimättömyyden kanssa. On jännittävää muuntua äidiksi, vanhemmiksi. On samaan aikaan haikeaa ja ahdistavaa astua täysin uuteen rooliin, myös pariskuntana. Ihminen on ahne, mä olen ahne. Vapautta ja riippumattomuutta voisi jatkaa täysin loputtomiin. Uskon kyllä siihen, että kannattaa elää ja tehdä ennen perheentymistä. Uskon kuitenkin yhtä vahvasti siihen, että vanhemmuus korostaa ihmisessä jo olemassaolevia vahvuuksia ja heikkouksia. Meidän vahvuuksia on Eläminen isolla eellä, asioista nauttiminen, elämyksellisyys, matkustaminen. Ne ovat arvoja, joita sovelletaan myös perheenä. Haluan uskoa siihen, että nämä pienet sielut kyllä tietävät, että minkälaiseen perheeseen tulevat. Niin paljon, kun lapsen temperamenttia ja luontaisia taipumuksia haluaa ymmärtää ja kunnioittaa, haluan pitää meidän aikuisten arvomaailman ja ilon kohteet myös lapsen tulon jälkeen. Joustaa voi  ja täytyy monessa asiassa. Moni asia on kuitenkin asennoitumiskysymys. 

Niin kiva, kun kaksin onkin matkustaa enkä siitä yhtään vähemmän tärkeän syyn vuoksi luopuisi, niin kivaa tulee myös siitä, että kohta meillä on uusi tyyppi matkaseurueessa. Ja elämässä ylipäätään! Elämä on jatkuvaa uuden vastaanottamisen ja luopumisen tanssia, jos näin voisi kuvailla. Mun asenne on se, että haluan vastaanottaa aina ja kaikessa sen mahdollisuuden, että maailma voi yllättää todella positiivisesti. Mitä enemmän odotan hyvää, sen enemmän sitä saan. Tätä maailma on opettanut jo vuosikausien ajan. Toisaalta haluan antaa itselleni luvan myös tarvittavaan "surutyöhön" erilaisten luopumisten kanssa. Moni asia tulee pysymään samana ja yhtä moni asia tulee muuttumaan. Jätän kuitenkin mieluummin määrittelemättä etukäteen sen onko muutokset hyviä vai huonoja. Avoimuus on paras asenne muutoksen edessä. 

Toivon, että meidän lapsesta muokkautuu suvaitsevainen ja utelias tyyppi kiitos sen, että hänellä on pienestä asti mahdollisuus matkustaa erilaisiin paikkoihin, tavata paljon erilaisia ihmisiä ja kunnioittaa maapalloa sen asukkeineen ja olioineen. Haluan tarjota lapselle sen kokemuksen mikä itsellä on, että maisemat ja lokaatiot voivat vaihtua paljonkin, mutta koti on aina siellä, missä perhe ja rakkaimmat ovat. Jännä nähdä, että mikä hänen ensimmäinen kohteensa tulee olemaan! Kunhan nyt eka saataisiin toinen turvallisesti tälle puolelle mahaa - sitten voidaan iskeä se ensimmäinen passi pieneen kouraan ja lähteä ihmettelemään maailmaa perheenä. 

Tämä on mun huvipuisto

Edit: tässä tuli ikään kuin Live life with passion part II. Liittyen yleiseen fiilistelyyn elämästä :) 

Ensimmäiset pari, kolme työviikkoa on alkaneet yllättävän tehokkaasti. Onhan sekä koiralla että emännällä pieni totutteleminen aikuisrytmiin ja syksyn uusiin haasteisiin, mutta edelleen, mä olen alkavasta syksystä innoissani ja sillä energialla jaksaa vääntää melko pitkälle. Kiitos lämpöjen, kesä tuntuu vasta kuitenkin alkaneen. Ja mikäs tässä ollessa, kun huomenna starttaa oman elämäni ihka eka Flow viikonloppu!! Kyllä, koko viikonloppu, ja juuri hakemieni skumppapullojen perusteella sen verran kupliva, että maanantaina kello ei taida soida ihan vielä 7.30.  

Tässä on luvassa kaikkea muutakin kivaa. Oon äärimmäisen onnekkaassa asemassa sen suhteen, että mulla on puoliso, joka on yhtä valmis repäisemään ja seikkailemaan arjen keskellä. Joskus se seikkailu on 11 tuntiseksi venähtäneet lounastreffit, hästäg yrittäjyys, joskus reissu tai arki-iltapala jossain paremmassa raflassa. Yhtä kaikki, en kyllä voi toivoa hauskempaa arkea kuin tämä meidän! Kuukauden päästä lähtee lentokone put put put kohti eteläistä Ranskaa, ajetaan Nizzasta rannikkoa pitkin Carcassonneen TÄLLAISIIN bileisiin. En ehkä kestä. Samalla reissulla on tarkoitus kuvailla kansallispuistossa, käydä syömässä parissa hienommassa raflassa ja ehkäpä tutustua johonkin viinitilaan (allekirjoittaneen haave, en ole koskaan moisessa vieraillut), mutta eiköhän toi itse festarikin ole jo aikamoinen...siis en kestä, edelleenkään <3

Arki on muuttunut suht paljon vuoden takaisesta maalaiselämään keskittymisestä, mutta hitto mä rakastan kumpaakin moodia! Metsässä samoaminen suppilovahveroiden perässä tai shampanjanhuuruinen ilta parhaassa seurassa. Ei väliä, laittakaa mut minne vaan, niin viihdyn. Erityisesti hovikuvaajani vierellä. 

Kuuntelin Graham Hancockin London Real puhetta (löytyy Tubesta) ja tyyppi sanoi erinomaisen hyvin, että eiköhän tämä maailma tule elettyä parhaiten siten, että ottaa vaan rohkeasti vastaan kaikki ne kokemukset, mitä tarjolla on. Jos menee huvipuistoon, saa rahoilleen parhaimman vastineen, jos vierailee jokaisessa laitteessa! Oma elämä on ainakin tuntunut tarjoavan parastaan just kokemusmielessä. Osa on ollut karmaisevia, enkä haluaisi niihin maisemiin enää ikinä palata, mutta ne ovat muovanneet omaa olemusta ja sielua takuuvarmemmin värikkääksi, joustavammaksi ja elämäniloisemmaksi versus se, että olisin elänyt "tasaisemman" elämän. 

Yhdestä asiasta olen kaikista kiitollisin. Lähtemistä, uusiin paikkoihin tutustumista, tuntemattomien uusien kokemusten kartuttamista ja kaikkea vastaavaa ei enää tarvitse jännittää. Nuorempana jouduin jännittämään tosi, tosi paljon, kärsin elämää huomattavasti rajoittavista paniikkikohtauksista ja vähintään niiden pelosta. Menetin aika monta vuotta elämästäni ja kaikista potentiaalisista kokemuksista siihen, että seiftailin sen vuoksi. Ja hirveän stressimahani. No, ne olikin vähän naimisissa keskenään. On vaikea ymmärtää, miten vammauttavaa jokin tollainen voi olla, jos ei ole vastaavaa itse kokenut. Siksi jokainen ravintolaillallinen, pienikin matka, Norjan vuorilla haikkaaminen ja pilkkuun asti tanssittu ilta saa mut äärimmäisen kiitolliseksi. Mikään ei ole itsestäänselvyys! 

Uskon, että moni saattaa seurata munkin elämää silleen, että jahas, Konkistadori se vaan toteuttaa mitä erikoisempia juttuja. Asuu mummolassaan pimeän metsän keskellä. Asuu kommuunissa vuohien ja heppojen kanssa! Ei tunnu hirveästi asettuvan aloilleen, ainakaan pitkäksi aikaa. Tekee montaa erilaista duuniakin, vielä. Salamarakastuu "parisuhde ei tod ole mulle" t-paita vielä päällään, perustaa pienen kolmen hengen jengin maailman ihanimpaan kaupunkikämppään. Maailman onnellisimpana avovaimona. 

Nimenomaan tästä kaikesta mä olen nauttinut ihan äärimmäisen paljon. Siitä, että olen voinut TEHDÄ. Vapaus on mulle kaikki kaikessa, sisäinen vapaus ainakin. Oon ollut lapsesta asti villihevonen, mutta vaikeat vuodet vahvisti vapaudenkaipuuta ja seikkailuhenkeä vielä enemmän. Voin ihan rehellisesti myöntää internetkansankin edessä, että nautin tästä elämästä ja esim. omasta työstäni (ja siihen liittyvistä tulevaisuudenkuvista) niin paljon, että en pysty kuvittelemaan perheen perustamista minään kaikista todennäköisimpänä tulevaisuuden vaihtoehtona. Kaipaan kuitenkin ennen kaikkea nyt ja tässä elämänvaiheessa sen, että saan vapaasti tuon seikkailijani kanssa elää spontaanisti ja vähän villistikin. Ainakin sen aikaa, kun se oikealta tuntuu. Kuka näistä tietää! 

Ihanaa, kun ei tiedä huomisesta. Vielä ihanampaa, kun tietää, että kenen kanssa tai millä moodilla sen kuitenkin mieluiten viettäisi. Elämä on hirveän hauskaa just nyt ja se jos mikä on hienoa! Mitä ikinä eteen vielä tuleekin. On jokapäiväinen päätös olla pelkäämättä. Joka päivä affirmoin itselleni sitä, että tulevaisuus tuo aina vaan parempaa ja parempaa koska nyt mä voin ja uskallan ottaa vastaan. Uskallan olla vuosi vuodelta enemmän rehellinen omissa toiveissani, unelmissani ja haaveissani. Niiden ei tarvitse olla samoja kuin muiden. On ok elää juuri omannäköistä ja rohkeaa elämää. Sellaista, mikä tuntuu hyvältä joka solussa. 

Live life with passion vol 1

Ah niin trendikkään mutta hauskan Snapchatin (@konkistadori FYI) innoittamana rupesin miettimään, että miksipä en toisi arkisuutta, rehellisyyttä ja ehkäpä jotain rosoakin tänne bogin puolelle. On niin vaikea vetää rajoja. Olenko viiden vuoden päästä tyytskäri, jos valotankin täällä elämää vähän enemmän? Häiritseekö blogi, insta tai snäppi kenties omaa työtä tavalla, joka kaduttaa sitten myöhemmin? Omassa elämässä on uutena kutsuna olla ylipäätään avoimempi ja rehellisempi tästä omasta polusta. Voin aloittaa tämän rehellisemmän otteen paljastamalla interwebissä ja sen seurakunnan läsnäollessa, että mietin tosi paljon sitä, että mitä itsestä ajatellaan. Vaikea ehkä kuvailla, että missä määrin...no sanotaanko näin, että haluan miellyttää ja olla yleisesti ottaen helposti lähestyttävä. Mun pään sisällä tämä tarkoittaa (tai ehkä voisi sanoa, että tarkoitti...) sitä, että kaikki mahdolliset oman elämän ristiriidat olisi kiva siloitella menemään niin, että kenenkään ei tarvitsisi kummemmin ihmetellä. 

Mitävittua. 

Mähän olen ristiriitainen ihminen! Me kaikki ollaan. 

Enää en koe termiäkään oikeaksi. Mulla on monia intohimoja elämässä, ja tottakai jonkun mielestä ne voi jopa riidellä keskenään. Tein nyt kuitenkin itse sellaisen päänsisäisen havainnon, että minä elän omista intohimoistani ja aion jatkossakin elää. Jokaisen tulisi tehdä niin. Jos voin jotakuta rohkaista siihen, että ei tarvitse olla pinkastavedetyn helpostisulateltava, muiden mielipiteitä tai arvostelua pelkäävä, jatkuvan miellyttämisenhaluinen tahi muulla tavoin oman elämänsä näyttelijä, niin loistavaa. Aika kärkkäästi muotoiltuja esimerkkejä, mutta menköön.  

Mutta nyt, back to da passion. Bloggaamisen ja muutenkin elämän tärkeitä suuntaviivaintohimoja miettiessä päädyin seuraaviin juttuihin, joista vol 1 koskee sitä yhtä itselle olennaisinta eli työelämää ja kiinnostusta jengin päänsisäistä maailmaa kohtaan. Olen varmaankin siinä elämänvaiheessa, että tykkään tosi paljon lukea muilta bloggaajilta just työelämään, opiskeluun ja alavalintoihin liittyviä juttuja. Siksi jaan mielellään omiakin. Eiköhän se inspiroituminen ole blogien parasta antia. Ja tirkistely! Sitä kautta se inspiraatiokin monesti herää. Ai tuo ajattelee noin / tekee tuollaisia ratkaisuja...! Ehkä mäkin voisin. Jatketaan intohimoteemalla myös seuraavien blogijuttujen parissa, mutta nyt...ajatuksia ja kuulumisia aiheesta -->

IHMISMIELI / TYÖELÄMÄ 

Psykologia on mun intohimo. Ihmisten auttaminen, rohkaiseminen, valmentaminen ja mielen tutkiminen on mun suuri kiinnostuksen kohteeni, on ollut jo yli kymmenen vuotta. En saa tarpeekseni tästä teemasta, ja vaikka pidinkin 1,5 vuotta sapattivapaata kyseisestä alasta (tai sanotaanko tehden kyseistä työtä ihan minimaalisesti) tulee se olemaan tästä syksystä eteenpäin taas isompi osa omaa työelämää, sillä aloitan psykoterapiaopinnot ja kyseiset työt. Hurjaa. Nuorta yrittäjää kutsuu tämän lisäksi täysin uusi oman alan duuni (taas!), mikä samaan aikaan tietty kiehtoo ja jännittää. Onneksi kuitenkin positiivisesti. Isoja muutoksia ja uusia juttuja luvassa, mutta intuitio kertoo, että tästä on tulossa Konkistadorin elämän syksy. Joku ehkä muistaakin, että hain muutama vuosi sitten ulkomaille psykan maisteriopintoihin (onneksi siinä silloin onnistumatta). Olisi varmasti ollut väärä aika ja kaikkea, mutta nyt homma onnistui niinkin hyvin, että pystyn tekemään varsinaisten terapiaopintojen ohella alan maisteritutkintoa tosi hyvään ulkomaiseen yliopistoon. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Näin se elämä vie, just oikeat ja parhaat jutut oikeaan ja parhaaseen aikaan. 

Kertokaapa muuten, mikäli opiskelu ja työjutut kiinnostaa! Kirjoitan niistä mielelläni jatkossa. Paljon voi kuitenkin kertoa ja jakaa omia kokemuksia ja ajatuksia vaarantamatta kenenkään yksityisyyttä. Haluan muutenkin olla tulevaisuudessa sellainen alani ammattilainen, joka puhuu hyvien asioiden ja oman elämänfilosofiansa puolesta. Tai siis puhunhan mä jokatapauksessa vaikkei jengiä kiinnostaisikaan ;) Btw Sport-lehdessä tulee syyskuussa juttu, jossa allekirjoittanut jakelee parhaita vinkkejänsä hyvinvointiasioihin liittyen. Vinkkaan tästä kyllä myöhemminkin. Odotan itsekin jännityksellä!!

Sapattivapaan toinen duuni, eli the mallimaailma, pysynee rinnalla vielä hetken. Vaikka olen mielellään tällainen syvien vesien tulkki sydämeltäni, on mulla tosi, tosi, tosi hyvä bookerin silmä. Ristiriitaista? Mulle itseleni ainakin luovaa työtä! Tästäkin löytyy ajatuksia ja kokemuksia, jos jollekulle moinen resonoi. Mitä bookerin homma tai castingin tekeminen on? Ei taida olla ihan tutuin mahdollinen työsarka. Olisi hauska tehdä vaikka joku Päivä kanssani -juttu niin kauan, kun tuo työ vielä on olemassa. 

Aijai mä todella uskon, että nyt jaksan lähteä ihan uudella innolla uimaan syvempiin vesiin ja henkisesti rankkaan työhön, kun olen saanut hetken aikaa saanut vierailla ihan muissa maailmoissa mallien ja perhebisneksien kanssa. Mitä balansoituneempi ja vapaampi oma elämä ja oma sydän, sitä paremmin voi olla tukena muille. Uskoisin. 

// Just a short summary in English. I was thinking about my own passions and how they sometimes seem contradictory. But hey, isn´t that what life is always about anyway? Contradictions and different kinds of passions. One of my greatest passion in life, studying and understanding the human psyche and what makes us tick, is taking a huge leap forwards as I´m starting my psychotherapy studies. For year and a half I worked among totally different themes, as a booker and also with our family company, this start-up business, and I really loved these more "shallow"worlds. Now I feel ready for this new chance and going back to the whole wellbeing and mental care areas. I´m more than happy to share my thoughts and experiences with you if you´re interested. Maybe it´s because of this certain point in life but I just love to read other bloggers´ thoughts about work, studying, life changes or thoughts about the future so do tell me if there´s anything you wanna hear more of! // 

The skin you´re in

Tykkäsin tosi paljon ylläolevasta kuvasta. Aika herkkä, aivan kuten mallin ihokin!

Miten kuvailisi omaa ihoa? Hankala. Heti lähtee siis negatiivisille vesille ajatukset! Se kuivuu, reagoi, se muistaa jokaisen kolhun ja teini-iän pikanaisistumiset. Toisaalta se kiittää minuuteissa, jos sille antaa kosteutusrakkautta. Se pitää kosketuksesta. Tosi paljon. Se on jaksanut sinnitellä läpi erilaiset elämänvaiheet.

Mä tiedän oikein hyvin, miten herkästi syyllistyn itse negatiiviseen kehopuheeseen oman pään sisällä. Ja kuinka helposti saatan kommentoida toisillekin, että voikun tämä ja tämä asia olisi paremmin itsessä. Asioihin toki voi ja saa vaikuttaa. Treeni ja hyvä ihonhoitorutiini on tärkeää.  Mitä jos alkaisi kuitenkin kiittämään kropan isointa elintä kaikesta siitä, mitä se kestää mun kanssa. Katsoisi peiliin tietoisesti rakastavin silmin, eikä bongaten heti niitä osioita tai ilmiöitä itsessä, jotka voisivat olla paremminkin. Ajatuksen mahti käyttöön? 

Eilen illalla meikkejä putsatessa tajusin myös, että jokailtainen putsaus/rasvaus -ruljanssi voi olla kunnon positive thinking -tuokio. Samalla, kun läträän voiteilla, voin tietoisesti ajatella hyvää itsestäni. Kuunnella sitä ihoa ihan rauhassa ja valkata tuotteita illan ihofiiliksen mukaan, eikä vaan toimia automaatiolla. Mulla on kehittynyt parin viikon sisällä sellainen rutiini (ehkä juuri tämän takia), että entinen kuivankarhea ja samea kasvojeniho hohkaa terveyttä ja elinvoimaa eikä kuivuusnäppyjä ole juuri lainkaan! Omat speshölvinkit tulee varmasti seuraavassa postauksessa, jos jotakuta kanssakärsijää kiinnostaa. Mä ainakin rakastan blogimaailman purnukkapostauksia! Edellinen löytyy täältä.

Otan haasteen vastaan, iho, ja ajattelen susta enemmän hyvää!

Koska jokainen on kauniimpi kuin itse uskoo 

Katsokaapas allaoleva video! Aika herkkä sekin. 

// I´ve recently discovered that a) I CAN still love my skin despite of all the sensitivities and tiny annoyances I have and b) my nightly skincare routine CAN be a time when I can think good thoughts about my skin and listen carefully what it wants at each moment. ´Cause after all we´ve been through together...it´s a pretty damn good skin. Coming up - my skincare routine which has given me a new, healthy glow! Check out Dove´s beautiful video. We´re all way more beautiful than we think. //

photo by Kalle Kirjalainen Photography

why walk when you can dance

Va-cay time!

Pakkasin itseni ja Siiselin autoon, jättäen miehen ja Jääkarhun pärjäilemään koto-Espooseen ja ajoin landen kautta synnyinkaupunkiini viikonloppulomalle. Oon kulkenut huoneesta toiseen suurinpiirtein käsiä taputtaen ja hihkuen. Täällä ei ole vielä toistaiseksi ketään, mutta tänään porukat palaa ulkomaankomennukselta takaisin Suomeen ja veli lapsineen tulee myöskin viettämään viikonloppua tänne. Vielä hetken aikaa saadaan ihmetellä rauhaa ja hiljaisuutta Naku-koiran kanssa. 

Olo on varmaan samanlainen kuin useamman lapsen äidillä, kun lähtee vain yhden kanssa jonnekin....oliko se muka näin helppoa joskus?! F on monessa mielessä superhelppo ja "valmis pakkaus", mutta yksinjäämisen kanssa on vielä ongelmia ja se rassaa arkea aika paljon. Ei muuten, mutta himassa laitetaan aika ranttaliksi, ja vaikka suuria tuhoja ei sinänsä ole tapahtunut, niin arkinen siivoaminen vie näinä päivinä yllättävän paljon aikaa...No, siitä huolimatta, kaksi koiraa arjessa vaikuttaisi olevan tietyllä tapaa myös helpottava tekijä, ainakin Nakun kannalta. Koirilla on tosi paljon seuraa toisistaan, ja huomiohoro Naku tuntuu ihan sikahelpolta tapaukselta ;) Jahka päästään tästä pentuvaiheesta ohi, niin noi on aikas kätevä ja kivasti toisiaan täydentävä parivaljakko. Iso vasikka ja minipossu. 

EDIT koomisuusmomentti edelliselle lauseelle: sitä kirjoittaessa Naku yrjösi koko aamupalansa mun jalan viereen lattialle. Ehh...Mä en edes tiedä kuinka mones yrjö/kusi/paska siivous toi oli tällä viikolla? Paras oli kissan karvapalloyrjö SÄNGYN alle, tasan siihen keskikohtaan, josta on ihan mahdoton siivota yhtään mitään.

Sanomattakin selvää, että elämä on ollut tosi hektistä viime aikoina. Mä olen yrittänyt olla hyvä työntekijä joka suuntaan, hyvä puoliso, hyvä mami, ja enemmän tai vähemmän kaikki mun roolit on tuntuneet suoraan sanoen kusevan. Eniten on kussut hyvän ystävän rooli. Mä en ole viime aikoina juuri edes ehtinyt ajattelemaan, että olisko voimia lähteä jonnekin ja nähdä ihmisiä. Töiden puolesta sosiaalisuutta tulee, mutta omiin, tärkeisiin ystäviin oon jaksanut pitää ihan hälyyttävän vähän yhteyttä. Jos siis tätä luette, niin sori rakkaat, en ole teitä unohtanut!! 

Kun arki on selviytymistä, ekana karisee leikki ja luovuus. Eli juuri ne ilmiöt, jotka olisivat arjessa omia voimavaroja! Joskus on turha jäädä odottelemaan jumalaista inspiraatiota, vaan kertakaikkiaan otettava aikaa ja kehitettävä jotain uutta kivaa. Mäkin rupesin miettimään, että pitäiskö alkaa käymään taas tanssitunneilla... 

En halua, että tää postaus kuulostaa nillittämiseltä ja valittamiselta. Ennemminkin mä haluan nyt huomata itse tän oman tilanteen ja kehittää ratkaisuja. Tai kai mä niin jo teinkin - lähdin viikonloppulomalle Mansesteriin, näen ihmisiä, varasin maanantaille sekä hieronnan ETTÄ vyöhyketerapian ja rupesin taas kehittelemään yhtä luovuusproggista. Kukaan ei hitto pidä ihmisestä huolta paitsi ihminen itse! Koitan siis olla parempi ihminen itselleni - taas - ja ottaa aikaa palautumiselle, ilolle ja luovuudelle. Ja ihan vaan omalle itselleni. Myönnän, että oli ihan kauhea syyllisyys päällä jättäessä muun porukan himaan. Kunnon äitisyndrooma. Äideistä ei vaan oo paljon hyötyä missään jos ne eivät pidä huolta itsestään. 

Paljon on tällä hetkellä myös kiitollisuutta ilmassa! Tämä vuosi tuo tullessaan ihan älyttömän mielenkiintoisia työproggiksia, ja oon muutenkin saanut itsevarmuutta omaan alaan liittyen. Lokakuulle sain sellaisen puhujatilauksen, josta oon salaa haaveillut vuosikausia <3 Tuli taas sellainen vahvistus itselle siitä, että kunhan vaan tekee sydämestään asioita, niin menestys seuraa. Ei pakottaen, ei stressaten, vaan ihan vaan tehden. Sama varmaankin pätee tähän mun arkeenkin. Ei sielläkään tarvi suorittaa. Miehellekin näyttäisi riittävän se, että oon vaan oma itseni (outoa....;)). 

Toisaalta haluan kiittää viime aikoja, olette olleet loistava opettaja. Vuosi 2014 alkoi välittömästi ihan uudenlaisella itsetutkiskelulla ja muutoksella suhteessa siihen kuinka selkeästi näen asiat itsessäni ja ympärillä. Ei ole ollut kauhean nättiä katsottavaa ihan joka hetki. Totuus on kuitenkin loppupeleissä se ainoa, joka ihmisen vapauttaa. Totuutta on mm. se, että mä liu´un edelleen herkästi stressiin ja suorittamiseen. Ihanankamalaa, että saan taas huomata tämän asian! Dammit. Nyt voin taas tehdä asialle jotain. 

Kuvat kesältä 2012

Stars hide your fires / these here are my desires

Pari viimeistä päivää on olleet aika poikkeuksellisen omituisia. Hyvällä ja huonolla tavalla. Elämä on tarjoillut sattumuksia, jotka eivät kyllä tunnu olevan mitään muuta kuin etukäteen räätälöityjä roadmappeja - hullua! Työhön, asumiseen ja muihin konkreettisiin juttuihin liittyen. Jos kaiken ottaisi sellaisenaa, tilanne saattaisi näyttää huonolta. Joskus kuitenkin asioita tapahtuu rytinällä, koska maailma tekee tilaa uudelle aikakaudelle. Jotenkin kaikki on kuitenkin rauhan ja rakkauden peitossa tällä hetkellä! Mikään näennäisen paskamainen uutinenkaan ei tunnu rangaistukselta tai elämää tahallaan horjuttavalta myrskyltä vaan siltä, että hei...näinhän tässä just pitikin käydä. 

muuttopuuhat on jatkuneet luvattoman pitkään, nyt on vihdoinkin avaimet uuden asukkaan kourassa...

Kaiken keskellä mä jättäydyin lomalle. Onnistuin ajamaan itseni tilanteeseen, jossa en oikein enää tiennyt, että minne päin edetä. Sydän sanoo toista, pää sanoo toista, sielu puhuu ihan omiaan. Jumitilannehan siitä tulee. Mies ehdotti, että nyt mama - kone ja sähköposti ja aivot kiinni viikoks. Ole, lue, treenaa, syö, meditoi, keskity tekemään sisimpään tilaa niille oikeille äänille. Mä en ollut edes tullut ajatelleeksi moista vaihtoehtoa, mutta sisäinen rauha valui heti syränalaan - just näin. Uskaltaa jumitilanteessa päästää vähän irti = asiat alkaa sovittautumaan niille kohdille, mille pitääkin. 

Kaikki uusi alkaa aina mielikuvasta, mitä kohti mennä. Mun sisimmässäni looppaa lyhytelokuva siitä, mitä tällä hetkellä eniten haluaisin. Mihin päin sydän vie. Kun purin räkäitkien ja hammasta purren työjuttuja ja niihin liittyviä sekavia tunteita miehelle, tuli ensimmäisenä kysymys, että onko noi niitä asioita joita mä aidosti haluan, vai onko mun sydän sittenkin jossain muualla? Vastasin, että ehkä, ja seuraavana päivänä kuvailin seminolona päässä pyörivän lyhytelokuvani hänelle. Reaktio oli ihana. Yhdessä myös todettiin, että asia ei ole pelkästään täysin toteutettavissa, vaan sellainen, jossa toinenkin haluaa olla mukana. Osa omaan työelämään ja lähinnä ehkä julkiseen työnkuvaan liittyvä kysymysmerkki on sitä luokkaa, että enpä haluaisi olla päättämässä ihan näin isoja juttuja. Jotain siimaa maailmalle on kuitenkin pakko antaa, muuten jää pyörimään paikalleen. Mikään ei oikeastaan muutu, painotusalueet täytyy vaan räätälöidä sisältäkäsin uudelleen. Tähän asti on ollut aika helppo olla puhumatta jostain, mitä kuitenkin teen, ja puhua siitä, mikä ihmisten on helppo sulattaa ja ymmärtää. Mutta aina tällainen mukavuusvyöhyke ei ole se paras ratkaisu kaiken kannalta. En jaksa enää edes välittää siitä, että välillä pelottaa! Mietin, mitä ihmiset ajattelevat. Miten mun tekemisiin suhtaudutaan. Aiemmin oon mieluummin taistellut moisia ajatuksia vastaan, ja ollut ikään kuin fuck what the others think moodissa. Se on kuitenkin pousaamista. Kyllä mä usein mietin sitä, paljonkin. Mutta joskus pitää toimia siitä huolimatta, että pelottaa, ei häätäen puoliväkisin omia pelkoja pois. 

Joku taisi joskus kuvata rohkeutta juuri siten - rohkeus ei ole pelon puutetta, rohkeus on toimimista pelosta huolimatta. 

Nyt jäädään odottamaan. Mä en tiedä, mitä tässä käy! Mä en edes tiedä, mitä tällä lomallani teen. Kroppa reagoi suorastaan oppikirjamaisesti irtipäästämiseen, ja superterveenä ollut energiatyttö sai ensin eilen aamuyöstä jonkin sortin mahakohtauksen ja iltapäivällä alkoi flunssa iskemään päälle. Mies lähti taas ulkomaille. Mulla on auto pihassa, puoli metriä kirjoja edessä, useampi sata kovalevyllä, kaksi lemmikkieläintä ja vapaat kädet. Jäätelöä. 

Koska vetovoiman laki etc etc muut vastaavat jutut ovat sellaisia, joista puhun ihan työnkin puolesta, en yleensä enää lue näin yksinkertaisia, aiheen ääreen johdattelevia kirjoja. Joskus se on kuitenkin aivolepoa ja muistuttaa itselle siitä, mistä asiassa on kysymys - yksinkertaisuudesta. Maailman isot totuudet ovat aika yksioikoisen helppoja, mutta juuri siksi niin vaikeita. Secret on oikein mainio kirja, joka on tuonut tärkeän aiheen kansantajuisesti isolle yleisölle. Suosittelen!! :)

Nenä vuotaa ja kädet tärisee pikkuisen, koska juhlittiin uuden alkua shampanjalla. Tyhjään vatsaan, whoops. Mutta mieli on tyyni. 

huikeaa ajatusvirtaa sanamuodossa

Se tunne, kun älyttömän tahdin jälkeen voi antaa itsellensä luvan ottaa chillisti. Edes puolen päivän ajan! Mihinkään ei tarvitse lähteä sykkimään = pieni ihme. Yhteinen aamupalahetki on harvinaisen söde, kaikki jutut naurattaa kahta väsynyttä. Mä pääsin töistä kotiin puoli kymmenen maissa, siipalla oli edustusilta ja taksi heitti hyvinruokitun pukumiehen himan pihaan vasta keskiyöllä. Ei ihme, että kierrosten laskemiseen meni useampi tunti. 

Mami on nyt vähän väsynyt...

...ynnä flirttailukoulun tarpeessa?

Mami on kuitenkin sangen tyytyväinen. KarmaisevanKeskiviikon jälkeen eilinen oli ihan...no, ei löydy sanoja. Oli ehkä elämäni jännittävin ja tärkein työjuttu. Ei ehkä muiden silmissä, mutta jotain sellaista, jota olin lapsesta lähtien pyytänyt elämääni. Kaikki peliin -energioiden jälkeen kotiin palasi täysin positiivisesti kuiviinimetty nuori yrittäjänainen. Silmät ristissä, kalorivajeessa. En ikinä nukahda sohvalle, mutta Gossip Girlin vanhat jaksot taustalla Netflixistä pyörien ja piski tiukasti kainalossa päädyin kuolaamaan sohvatyynylle miehen jättihuppari väsyneen torsoni yllä. Joten mikäs sen parempaa kuin tämä aamu. Aikaa blogien lukemiselle ja kirjoittamiselle. Aikaa kotihommille, jotka jostain syystä kaikessa aivottomuudessaan tuntuvat nyt sangen ihanilta. Aikaa tälle mun pienelle perheelleni, joka kasvaa viikonlopuksi taas kahdella jäsenellä. 

Onko läppärini pieni vaiko kuppini suuri?

Maljani on ollut viime aikoina ylitsevuotavainen kahvin suhteen.

Oon jo etukäteen ollut paineissani siitä, että kuinkas tässä väsyneenä, sateen keskellä jaksaa kehitellä skideille virikettä. Nyt ei ole virikettätuottavin olo ikinä, nimittäin. Mutta sitten taas...eihän noi lapset oikeasti edes tarvi virikettä sen enempää, mitä normaali yhdessäolo tuo. Voitais vaikka leipoa. Ja lukea. Ja leikkiä taas kampaajaa. Mä menen instant koomaan sillä hetkellä, kun mun päätä tai hiuksia edes hipaisee. Joten kiitos Juniversumi tästä lainatyttärestäni, joka viimeksikin teki mulle kampauksia ja harjasi mun hiuksia tangleteezerillä öbaut tunnin! Sydän. Voi olla, että me haetaan hermeettinen määrä pinnejä ja ponnuja ja tuo lapsi saa harjoitella frisyyrienvärkkäämistä koko viikonlopun. Therapy much?

Tatti ei paljoa stressaa. Tällainen näky odotti gallerialta palatessa. Hän on apinain sukua. 

Lepo olisi toivottavaa, sillä ensi viikko on vielä kiireisempi kuin tämä edeltäjänsä, vaikka senkin ajattelin olevan jooa vähän liikaa. Eräs puhelinsoitto teki nimittäin uuden juonteen jo sangen buukattuun viikkoon, ja maanantai selvittää sen, että näkyvätkö Konkkiksen kasvot jällehen televisiovastaanottimissanne. Ette pääse eroon vaikka haluaisitte. En tiedä oonko ihan hoopo, mutta tällaiset luovat työt on kyllä tosi hauskoja kaiken henkevän ja diipin vastapainona. Kiire ei ehkä vähene, mutta nuorena jaksaa. Ja jos ei jaksa, niin aina voi mennä sellaiseen viiskymmentäluvun keuhkoparantolaan, istua merenrannalla viltti polvien päällä, kanarialintu vieressä. Se yhdistelmä ilmeisesti virkistää ja parantaa, ei kai mulla muuten tällaista mielikuvaa olisi. 

Perheyhteisömme arjen tämänhetkisestä tahdista kertoo sekin, että ensimmäistä kertaa on alettu neuvottelemaan harrastusaikatauluista. Istuttiin tunti pöydän ääressä, syötiin juustoja ja juotiin viiniä, ja sovittiin reunaehdot sille, että molemmat ehtivät/pääsevät omiin treeneihinsä nyt ja tulevaisuudessa, aamen, ja tätä pidetään yllä. Syteen tai saveen. Muistan hämärästi aikakauden, kun vain tuli ja meni oman päänsä mukaan. Ihanaa aikaa, onneksi sellaista on saanut elää...jopa niin paljon, että täysi vapaus alkoi kyllästyttämään :) Vapaus ei koskaan häviä, sen muoto vaan muuttuu. Vapautta on se, että saa valita sitoutuneemman elämän vaikkei kukaan siihen pakota tahi edes kehota. Vapaus on myös sitä, että ei tarvi mennä normien mukaan. 

Parisuhde, lastenkasvatus ja vaikka isommat elämänvalinnat on NIIN tupaten täynnä kaikenlaisia totuttuja malleja, ehdollistumia ja uskomuksia. "Näin asiat kuuluu tehdä". Jotkut voi olla ihan hyviä ja turvallisia joissain tilanteessa, mutta pitää olla aika herkkänä itsensä kanssa, että ei sokeudu sille, kuinka herkästi sitä lähtee kuolleena kalana virran mukana ajelehtimaan. Vastavirtaan meneminen ei ole itsetarkoitus. Se, että elämästä vääntää väkisin tosi coolia ja huippumalliuden sijaan on oman elämänsä anarkisti on vähän...blaah? Mutta jos vaan on anteeksipyytelemättä sinut oman elämänsä kanssa? Yllättävän vaikeaa! Mä huomaan päivittäin miettiväni sitä, että jos teen näin ja näin, mitä ihmiset ajattelevat? Yleensä ei ole sellaista epämääräistä massaa, kun "muut", vaan tarkemmin ajateltuna sitä näkee tietyt kasvot, tietyt ihmiset. Mitä tuo TIETTY henkilö/oma perhe/naapuri ajattelee. 

Vaatii aikamoista rohkeutta elää omannäköistä, aitoa elämää. Monen monta kertaa en ole aikaisemmin pystynyt siihen. Nuorempana mun suurin toive oli upota massaan ja olla mahdollisimman "normaali". Verrattuna mihin? Mikä on niin tärkeää siinä, että tavallisuus ja normaalius olisi hyvä? Tällaisia voi itseltään kysyä. Vastaukset voi yllättää. Ps. jos joku blogia seuraava on joskus miettinyt, että mitäköhän mä oikein teen työkseni, niin mm. esitän ihmisille tuollaisia kysymyksiä. Kyllä. 

Huih, kun pitkä teksti! Iih, kuinka ihanaa kirjoitella rauhassa, ilman aikataulupaineita. 

Päivän ohjelma voisi jatkua siten, että siirryn Aino-jäätelön kera sohvalle. Chillaxin. Salaa toivon, että kukaan vavvoista ei kaipais mua pariin tuntiin. 

Hauskaa viikonloppua!

ylevää horinaa ja 10 vastausta

Mietiskelin eilen monia vakavia asioita. Myös tätä bloggaamista. Tämä ei ole itsessään vakavaa, mutta vakavoiduin ajatellessa sitä, että postaukset tulee tehtyä aika juostenkustusti. Samoin monet kuvailut. Mähän en todellakaan tee tätä muuten, kuin omaksi ilokseni. Homma on vaan siinä, että olen tehnyt tätä omaksi ilokseni jo vuodesta 2010 eli herranen aika, ensi vuonna niitä vuosia TODELLAKIN on jo plakkarissa! Haluaisinkin siis luvata itselleni ja satunnaisille lukijoille tuottaa vähän laadukkaampaa sisältöä. Zen-buddhismi asennetta kehiin - valitse ne asiat, mitä teet, ja tee ne täydellisesti. Täydellinen on pelottava ja mahdoton sana, mutta sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä ennemminkin sitä, että tee niin hyvin kuin pystyt. Ja loppujen lopuksi mä olen joka tapauksessa sellainen luonne, että teen ennemmin itselleni enkä muille. Ithe pithää olla ylypeä. Ja jos äitin ei tartte hävetä ihan kauheasti, niin vielä parempi. 

Mutta niin. Juosten kustu blogi - juosten kustu elämä? Ei kai ihan. 

Voi ja pitääkin olla vähän boheemi, tämä on tällainen mun pikkuinen rento henkireikäni. Mä kuitenkin uskon myös vetovoiman lakiin ja siihen, että lukija todellakin näkee, että kuka panostaa kätöstensä tuotoksiin ja kuka ei. Sen huomaa muittenkin blogeista. Monen elämä on mielenkiintoista, stalkkaamisen arvoista, täynnä kauniita juttuja ja hyviä pohdintoja. Blogeja on Suomessa vähintään miljoonia. Ne, joita mä aktiivisesti luen, kuuluu joihinkin seuraavista kategorioista:

1) Hauska kirjoittaja, raikasta tekstiä, kynä hallussa (Britannika, Made in Lakeus ja Uskollinen Lukija sekä uusin blogilöytö Julia LK ovat hyviä esimerkkejä tästä)

2) Esteettisesti vertaansa vailla olevat blogit, kuten Coco Sweet Dreams ja muotipuolelta vaikkapa Strictly Style ja Kristina´s - ei paljoa voi neitojen kanssa kilpailla kukaan tässä kategoriassa, ei! 

3) Stalkkausblogit. Tähän kategoriaan kuuluu muutaman ystiksen-pystiksen hengentuotos ynnä muutama daami, kenen elämää on hauska stalkata seurata. On myös äärimmäisen hupaisaa kuulla säännöllisen epäsäännöllisesti, että joku random tuttu seuraa blogin kautta Konkistadorin elämää! Oih, tämä vallan hämmentää ja sydäntälämmittää samanaikaisesti. Ps. Terkkui stalkkiksille, että tämä on edelleen fragmentti elämästäni, ja ne asiat, joista olis oikeasti kiva kirjoittaa, jää monasti veks, eli ei kande edelleenkään liian tosissaan ottaa ;)

Olisi ehkä väärin sanoa, että kirjoitan tätä vain itselleni, koska ei se ihan niinkään ole. Ennemmin se menee niin päin, että sensuroin, sensuroin, sensuroin. Välillä mietin, että miksi. En osaa rajata blogin teemaa pelkästään pinnalliseen, vaikka se olisi ehkä helpoin keino. Mut miksi sensuroida. Mä olen tiettyine juttuineni jo astunut kaapista "julkisuuteen", joten ehkä nekin teemat saa valtaa alaa enemmän ja enemmän. Oman pään sisäinen perustelu on ollut joskus se, että ihmiset hämmentyvät, jos blogissa vaihtelee vuoronperään henkevät postaukset ja kynsilakkajutut. Hienosti otan taas vastuuta ihmisten hämmentämisestä! Ehkä voisin lopettaa ja kirjoittaa mitä kirjoitan ja luottaa siihen, että eri jutut resonoi eri ihmisiin.

Miksi mä profiloisin blogini kun en profiloi itseänikään? Pieni esimerkki: kävelin eilen kotiin kaupungista. Siippalassa, täällä maaseudun syrämessä, on parinkymmenen minsan kävelymatka junalta kämpälle. Tähtitaivas oli avoinna, mieli korkealla, ja tulipa taas luovuttua henkisesti eräästä tägistä, mitä olen varmaan jo viitisen vuotta tiukasti mukana kantanut. Aina, kun lähdetään sellaiseen "olen tällainen, en ole tällainen", ollaan vähän...no, turvallisilla vesillä. Ihminen rakastaa kategorisoimista. Mun ego tykkäisi välillä kovasti kategorisoida itsensä vaikka vain puhtaasti henkeväksi ihmiseksi. Mutta persele, kun täällä elämässä ollaan nauttimassa myös siitä pinnallisesta sonnasta x) joka on AIVAN ihanaa! Eli siis ainakin niin kauan, kun mä en istu 24/7 Goalla elefantin vieressä, turbaani päässä, laulan om mani padme humia. 

Miehestä en kerro detskuja ammattinsa ja muun elämänsä takia, ihan turvallisuusjuttu täällä internaatissa. Mutta omalla vastuulla ja sopivalla varovaisuudella voin toki omassa blogissani kertoa itsestäni ja ajatuksistani niin paljon, kun sielu sietää. Tämä siis hyväksi loppuaffirmaatioksi tähän. Ugh, olen puhunut!

MUTTA HEI, olihan tässä postauksessa ihan funktiokin. Nimittäin Julia LK:n blogissa ollut haaste, johon kaikki halukkaat saivat osallistua. Kiitos Julia ja kiitos kivasta blogista! Kymmenen kysymystä ja näihin vastaukset, var så goda. 

1. Mitä odotat erityisesti tulevana syksynä?

Töitä! Suurella innolla, pienellä jännityksellä ja ainaisella uteliaisuudella. Odotan myös pimeneviä iltoja täällä maalla. Paria silmissähäämöttävää reissua. Musiikkijuttuja. Yhteistä aikaa näiden mun läheisten kanssa. Odotan myös innolla mitä hevosteema voi mukanaan tuoda. Perusarkea ja sitten sitä ainaista yllättävyyttä, mitä tämä mun maailmani mulle suo. Vaikka näitä vastauksia kirjoittaessa (eilen, toim.huom.) on vähän blue ja epävarma päivä, odotan suurella rakkaudella ja suurella innolla tätä syksyä, wuhuu!

2. Viimeisin hankintasi?

Taisi olla tuo häämekko. Odotan myös suurella innolla mun H&M pakettia, how teenager of me ;)

3. Bravuurisi keittiössä?

Salaatit. Ylläri. 

4. Lempikirjasi?

Stephen Kingin Tukikohta, Anthony de Mellon Awareness ja romaani nimeltä Empress Orchid.

5. Minne haluaisit matkustaa seuraavaksi?

Jenkkeihin. Siippa ravailee vuosittain siellä työmatkalla ja mukana saa kuulemma lokkeilla, jes!. Vegasiin sain kutsun jo pari vuotta sitten, mutten ääliö osannut hyödyntää mahdollisuutta silloin. Venetsian-koti on tietenkin aina lähellä sydäntä. Sinne olisi kiva päästä syksymmällä, tällä kertaa oivan seuralaisen kanssa. Tallinna-neitsyenä (!!!!) haluaisin käydä pienellä tutustumismatkalla siellä. Tämä olisi kiva toteuttaa äidin kanssa. Onhan noita! Toki tässä on myös talvesta-selviytymis-suunnitelmana joku thaikkureissu tai vastaava. Pitää tehrä rahaa niin saa nämä kaikki toteutettuakin. Hyvä motivaattori. 

6. Suosikkipaikkasi asuinkaupungissasi?

Mä en oikein enää tiedä, mikä mun asuinkaupunkini on, mutta jos se on Helsinki, niin pakko sanoa Hietsun alue ja Eira, ja nimenomaan lenkkeily kummassakin. Espoossa luonnollisesti meidän kesäasunto. Metsä <3

7. Mikä laukku kuvastaa sinua eniten?

Ai joku merkkilaukku? En vastaa niin, vaan sanon heti, että Rimowan hopeinen matkalaukku :p T: ikuinen nomadi. 

8. Kolme suosikkibiisiä?

Rinneradion Kuvala (ikisuosikki), Eddie Vedderin Long Nights ja Björkin Isobel. 

9. Sinulle merkittävä henkilö, kenet haluaisit tavata?

Henkinen oppi-isä Israel Regardie. Googlatkaa ja yllättykää vastauksesta. 

10. Onnea on...

Mielenrauha, itsenäisyys ja sielun vapaus. Se, että joku rapsuttaa tai hieroo niskaa ja selkää. Aamukahvi. Kainalossa kuorsaava elukka. Laulaminen. Perhe. Ystävät. Blogin kirjoittaminen, blogien lukeminen. 

Enemmän hyvää.

Elin aivan loistoelämää viime talven. Koko kirjon sitä, mitä voi sitten myöhemmin kauhistella keinutuolissa, että herramunjee...oliko se arki joskus sellaista? Tein kaiken täysillä tietäen intuitiivisesti, että se vaihe ei kestä loputtomasti.

Hengasin yömyöhään kavereiden luona parantamassa maailmaa. Heräsin kuudelta lukemaan psykkaa. Lauloin tuntitolkulla, sain kolmelta keskiviikkoyönä pianistiltani "tuu laulaan karaokee!" -tekstareita. Hengasin ystäväni baarissa tutustuen kaiken maailman muusikkohampuuseihin. Lauloin stemmassa Finlandiaa Annankadulla. Deittailin jonkin verran etsimättä ketään sen kummemmin. Tutustuin varmaan kymmeniin uuteen ihmiseen, sain ihania uusia ystäviä. Treenasin bootcampia vielä tyhjähkön olohuoneeni lattialla kuin pieni hirvi. Matkustin Venetsiaan porukoiden luo, join kärvistellen Spritzereitä aamupäivällä. Työskentelin ihan muissa kuviossa parin kuukauden ajan, parantelin auttamistyössä muodostunutta miniuupumusta. Odotin tietoa siitä, että kutsuuko ulkomaat pariksi vuodeksi. Petyin aika monta kertaa erinäisiin juttuihin, karvaasti pariin ihmiseen. Suutuin ja sovin. Lähennyin erään rakkaan ystäväni kanssa, enkä voinut kuvitella elämää ilman häntä. Pari ystävyyttä lopahti tai muutti radikaalisti muotoaan. Koin ystäviltä sekä todellista hyväksyntää että suoranaisen kiroamisen. Pelkäsin pikkuisen tulevaisuutta, sillä kaikki näytti yhtäkkiä kovin epävarmalta. Uuvuin opiskeluun, istuin maalla pienen kallion päällä ja epäilin hetken ajan kaikkea. Itkin useaan otteeseen silkasta väsymyksestä. Kohtasin sellaisia asioita silmästä silmään etten jälkeenpäin enää ollut sama ihminen - hyvässä mielessä. Silti nautin, nautin, nautin. 

Aika aikaansa kutakin. Nykyään mun mielestä ainoa tapa elää on elää sitä vaihetta täysillä, mikä päällä on. Onhan se haasteellista mikäli mielessä siintää jo joku tuleva asia, tuleva haave, kaiken maailman tavoitteet. Niitä on nytkin mieli täynnä. Mutta en mä enää osaa ajatella, että mitään pitäis enää saavuttaa. Oon jo saanut kaiken <3 Pitkälti siksi, että oon aina uskaltanut haaveilla lisää. 

Alkukesästä olin yksin mökillä, vietin kesän ensimmäistä rantasaunahetkeä. Kaikki oli hyvin, kevään kiire ja kaikenmaailman päsmäröinti onnellisesti takana. Siitä illasta alkoi oikeastaan taas ihan uusi luku omassa elämässä....näin, kun jälkeenpäin ajattelen. 

Tähän teemaan ne uusimmat haaveetkin liittyvät. Omat ja yhteiset, mutta joka päivä täytyy kuitenkin muistuttaa itseään siitä, että TÄMÄ HETKI ON HYVÄ (paras) TÄLLAISENÄÄN. Moni haave on toteutunut, jopa ne jotkut lapsuudenunelmat. Tai eilen oli ainakin ihan hillittömän hassua huomata, miten mun lapsuuden/nuoruudenvisiot on toteutuneet jo lähes kuvasta kuvaan. Mä varmaan leikin just jotain seuraavanlaista skenaariota ;)

Klo 16.30. Takana koulutustyöt, joiden jälkeen seison ratsastussaappaissa tallin aitaukseen nojaillen. Hoidetaan karvaiset ajopelit kuntoon, laukataan pellolla. Koska mä olen viimeksi laukannut?! Pellolla en ikinä. Freedom 5.0. Moikataan kuutta uutta pollea. Tyypit on niin nuoria, ettei niillä vielä edes ratsasteta. Uteliaina tulevat moikkaamaan meitä ja vanhempia hevosia. Mietitään frendin kanssa, että mikä valittaisiin jos voitaisiin. Ollaan kuitenkin suurin osa illasta ihan vaan hiljaa ja keskitytään maisemiin ja alla löntystelevään elukkaan. Jotta oltaisiin kunnon heppatyttöjä niin pikkuisen puhutaan pojistakin, mut ihan vähän. Autetaan erään toipilaspollen omistajaa viemällä kaveri riimukävelylle. Mun hoitorutiinit on semisti kadoksissa. Laitan pojan kuntoon, vien takaisin tarhaan, mutta heebo jää roikkumaan porttiin kiinni, pää kenossa aidan välissä. Läpsin toista kankulle, mutta tyyppi ei liikahdakaan. Olin unohtanut syöttää reppanan, jolla oli aika selkeänä mielessä tuo elämän marssijärjestys, toisin kuin mulla. Sori <3 

Klo 21.15. Auton lattia näyttää juuri niin siistiltä kuin pitääkin, smoothiepurkkeineen ja paskasine saappaineen. Ajan sateessa kotiin ihan totaaliväsyneenä, mutta onnellisena, tulee jo ikävöiviä tekstareita. Äkkiä aamumaitoa ABC:lta.

22.00 Kissa nuuhkii ihmeissään hevoselta tuoksuvaa naista. Toinen kolli haaveilee jo omista hevosteluista. Yksi jakso teini-iän lempisarjaa, Roswellia. Muistaako kukaan muu sitä enää?! Liz ja Max <3 Pianisti lähettää uuden sävellyksensä, mä mietin pienen hetken sanoja ja sovituksia ennen kuin sänky kutsuu. Aamulla ei ole herätystä. Heppaleikit vaihtuu kotileikkeihin. "Tää olis nyt tällainen espoolaismutsi..."

Tällä hetkellä toivon ja haluan, että homma jatkuu juuri tällaisena. 

Enemmän elämistä. Enemmän hyvää. Enemmän musiikkia, enemmän eläimiä, enemmän penskoja.

Enemmän sellaista työtä joka ei tunnu työltä. Enemmän ihmisiä ja enemmän rakkautta. 

Enemmän tatuointeja! Enemmän ulkonaoloa. Enemmän kaikkea sitä, mistä sielu diggaa.

Vähemmän sitä, mitä "pitäisi" olla/tehdä/ajatella.

enemmän vapautta <3

saat sen mistä olet valmis luopumaan

En oikein osaa blogata. Avaan kirjoitussivun, tuijotan tyhjää ruutua. Ei ideoita. Kamerassa on muutamia kuvia, joita olen muistanut viime aikoina näpsiä. Salaattiannoksesta, hienoista punaisista korkkareista, SUP-lautailusta. Lähinnä kuitenkin maailman parhaasta kissasta, maailman kultaisimmasta miehestä, naperoista. Ei kuitenkaan mitään, mitä viitsisi tänne iskeä. Tai toki voisin, mutta tuntuisi keinotekoiselta postailla kynsilakkajuttuja vasemmalla kädellä silloin, kun mieli ja sielu on positiivisella tavalla syvemmissä vesissä. Elämän pinnallisia iloja ehtii onneksi läpikäymään vielä moooonen moneen kertaan!

On muuten todettava jälleen kerran, että viime kevät oli kertakaikkiaan upea ja ainutkertainen. Olen tosi iloinen, että elin sen, vaikka välillä menikin tosi lujaa ja energiaa riitti pienelle kylälle. Elämä on kovin syklimäinen, mulla ehkä rajummin kuin monella muulla. Jonkun toisen silmiin tai omaan tyyliin nähden homma voi vaikuttaa aika irralliselta. Välillä toki tulee hetkiä, että itsekin kyseenalaistaa elämänsä, ja niin toki haluan jatkossakin tehdä, ei pidä tuudittautua siihen, että aina on tiedostaminen läsnä. Oon alkanut kuitenkin uudella tavalla hyväksymään sen, että elämän syklisyys on tarkoittanut omalla kohdalla juuri tätä. Ihan kuin mut olisi alusta pitäen ohjelmoitu tekemään homma vähän eri lailla, läpikäymään asioita erilaisessa järjestyksessä :) Muodostamaan kaiken maailman rakennelmia, jotka omassa keinotekoisuudessaan ovat sittemmin romahtaneet. Se kaikki, mikä on loppunut, on ollut alunperinkin joko vääränlaista tai palvellut juuri sen ajan, mitä on sille tarvittukin. Jos jotain on oppinut niin sen, että uskollisuus ja rehellisyys itseä kohtaan on kaikista tärkeintä. Itsekkyyttä, kyllä, mutta omasta mielestä tervettä sellaista. 

Nykyään koen jo, että on ihan ok....

....olla välillä hauska, välillä vakava.
....olla yksin jos siltä tuntuu.
....muuttaa mielensä huomatessaan, että joku toinen juttu toimiikin paremmin.
....tehdä enemmän niitä asioita, jotka tuntuvat hyvälle.
....lopettaa mielellään kokonaan sellaisten asioiden tekeminen, jotka eivät enää resonoi.
....elää ylipäätään omannäköisesti.
....antaa ihmisten olla sellaisia kuin he ovat, vaikka se tarkoittaisi sitä, että suhde muuttuu. 
....uskaltaa mennä eteenpäin, päästää tarvittaessa irti, kokea suruakin oman aikansa.
....uskaltaa olla todella helsvatan onnellinen ja näyttää se jos siltä tuntuu, saakeli :) :) :)
....olla luokittelematta itseään tai toisia. 
....rakastaa niin paljon omaa elämää, ettei enää jaksa pohtia mitä muut siitä ajattelevat.

HAHAA! Tuossa olikin mun alkuperäinen ajatus, luokittelu. Myönnän, mä olen ihan itse halunnut luokitella itseni. Luoda itselle ikään kuin oman mielensisäisen brändin, jonka kautta oma elämä voisi olla mahdollisimman siisti, pikku paketti, mahdollisimman "järkeenkäypä". Enemmän ehkä helpottaakseen sitä miten muut näkevät mut. Miellyttämisenhalustakin ehkä...Ammatillisesti tämä tarkoitti vaikkapa nättiä pikku titteliä, kuten "valmentaja", "kouluttaja" tai vaikka se "psykologi" - sekin mielellään jollain etuliitteellä. Tähän vielä lisäksi laulaja, joogi...ylipäätään helppoja vastauksia kysymykseen kuka sä olet, mitä sä teet. Eilen ja tänään mietin muutaman ison muutoksen jälkeen, että mä en voi enää sanoa yhdellä lauseella sitä, mitä mä olen. Mä en enää halua jotain tiettyä ammattinimikettä, koska se ei kuitenkaan kertoisi omien tekemisteni laajuudesta juuri mitään. Mä en ylipäätään enää halua tehdä tiettyjä juttuja tässä elämässä, vaan ennemminkin tehdä sitä, mikä tarpeen on ja mistä on hyötyä ja iloa. Olisi niin kovin helppoa ja kätevää olla jotain tiettyä asiaa tai tehdä vahvasti jotain tiettyä asiaa. Identifioitua vaikka omaan ammattiin. Äitiyteen? Harrastukseen? Porukkaan? Mä en osaa enkä pysty enkä halua, en enää! 

Ensi viikolla on tv-sarjan kuvaukset, jossa teen ammattijuttujen puolesta erästä hyvin tiettyä asiaa...uuu, mystistä, ja vähän mystistä se tekeminenkin on ;) Mulle kerrottiin, että saan kuitenkin määritellä katsojille itse, että mitä kaikkea muutakin teen, että tämä pätkä on vain yksi osa kokonaisuutta. Luulenpa, että kerron siinä vähän saman kuin tässä, että teen vähän kaikkea jossa voin olla oman osaamiseni ja lahjojen kautta hyödyksi ihmisille. Sen mä koen eniten mun "ammatikseni" vaikka ehkä pitäisi jo alkaa puhumaan elämäntavasta josta saa joskus jopa palkkaa. Olen kiitollinen, että saan toteuttaa itseäni ja moninaisia kiinnostuksenkohteita. Myös moninaisia lahjoja! Lahjat on aina yhteiseksi hyväksi, mutta toki niistä ennen kaikkea nauttii itse. Olen myös kiitollinen siitä, että sain käydä omat kamppailuni sen kanssa, että olisi ehkä ollut helpompi kategorisoida itsensä. Mun luonteelle, mun tyylille ja sielulle kategoriat olisi kuitenkin tällä hetkellä kahle. Mutta tosiaankin vain tällä hetkellä! Voi tulla aika, jolloin teenkin selkeämmin jotain tiettyä työmuotoa, elän tietyllä lailla, pysyn paikallani pidempään ja näytän elämineni ehkä asiallisemmalta. Tai sitten tämä vaan pahenee, ja nomadiluonne kutsuu valloittamaan taas uusia polkuja. Molemmat on oikein hyviä vaihtoehtoja. Muutokset, kuten parisuhde, tietty työ, vaikkapa se potentiaalinen äitiys tai asunnon hankkiminen ovat luonnollisesti sellaisia juttuja, jotka sitovat kiinni itseensä. Nämäkin voi tehdä kuitenkin vapauden filosofian kautta, tehdä asiat omannäköisesti. Tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi siitä, että vierellä on kumppani, joka on jo pitkään kompannut niitä juttuja, jotka mun elämässä on kaikista tärkeimpiä. Voi kun osaisi itse samalla tavalla tukea ja kannustaa toista tämän omissa jutuissa. 

Kaikkein parasta on se, että nuo kaksi juttua, muutos ja pysähtyneisyys, tuppaavat vuorottelemaan. Ei voi muuta kuin elää täysillä sitä ainutlaatuista hetkeä. Wau. Good life. Mielipiteet ja ajatukset enemmän kuin sallittuja" Sade loppui, taidan lähteä lenkille. 

kävelyä ympäriinsä

edit: teksti kirjoitettu 14.6. Lilyn puolella

Pari päivää on mennyt niin, etten juurikaan ole suunnitellut tekemisiä. Varsinkin tänään annoin tälle päivälle vapaat kädet mun suhteen, ja oli ihan mielenkiintoinen lopputulos. Olen tehnyt työjuttuja, mutta sellaisella asenteella, etten yritä väkisin vääntää mitään, vaan oikeat ajatukset saa ennemmin vaan nousta mieleen. Aika iso osa aikuisiästä on mennyt melkein joka hetki sen ajattelemiseen, mitä kuuluisi tai pitäisi tehdä. Mitä on ne jutut, joiden suorittamisen jälkeen voin taputtaa itseä selkään ja mennä nukkumaan antisyyllisissä fiiliksissä :) työt, treenaaminen, sosiaalinen elämä. Ihania juttuja, tärkeitä juttuja, mutta intuitiivisella elämisellä ei ole paljon ollut siinä sijaa. No okei, mä olen ehkä pyhittänyt aikaa meditoimiselle. Mutta siinäkin on ollut se henki läsnä, että nyt, plomps, katkaistaan tästä kiireisestä elämästä tämä puolen tunnin pätkä siihen, että voi keskittyä vaan olemiseen. Okei, suoritettu, takaisin tekemiseen! Nyt mä vaan kävelin, menin, päädyin itselleni tärkeisiin paikkoihin ja törmäsin jopa lounaspaikassa ystävään, jonka kanssa oli ollut muutenkin tarkoitus nähdä. Tällainen asenne joka aamuun, kiitos!

Tänään ei ollut sovittuja menemisiä ennen iltaa, joten tein kokeilun. Mennä päivä intuitiolla ja luottaa siihen, että kun kuuntelee jalkojaan, niin ne vie oikeisiin paikkoihin. Luonnollisesti kahdekasta neljään -duuni rajoittaa hieman tämänkaltaista toimintaa. Mutta silti sitä voi kokeilla niiden raamien sisälläkin. Kuunnella pienten valintojen äärellä, että teenkö tuon vai tuon, vai jotain ihan muuta. Aika usein elämää mennään autopilotilla. Voi sen välillä sulkeakin ja koittaa, että miltä tuntuu. Mun jalat johti ulos kävelylle koska ilma oli hetken aikaa niin hyvä. Mä olen tottunut pohtimaan työjuttuja pöydän äärellä, mutta muutamana päivänä oon kokeillut, miltä tuntuu vain kävellä ympäriinsä ja miettiä. Hah, yrittäjyyden parhaita puolia! Mun kollegoiden avulla tajusin myös vihdoin sen, että tällaisessa tilanteessa on mahdollista pitää aamu omaa aikaa ja tehdä työhommia iltaan asti. Tai sekottaa sopivalla tavalla viikonlopun ja arjen raja. 

Perustin oman toiminimen kolme vuotta sitten. Täysin perse edellä puuhun tyylillä! Mulla ei ollut muuta, kuin halu kokeilla, halu tehdä omaa juttua, halu luoda pikkuhiljaa oma ura. Kävin saamassa ohjausta ja koulutusta, kävin naisyrittäjien koulutuspäivässä, koitin itseopiskella. Ja silti - voi miten vähäisellä ymmärryksellä ja tiedolla mä lähdin liikkeelle!! Mutta niin se taitaa monella mennä. Eka on se into ja uskallus, ja sitten opitaan kantapään kautta maksamaan alveja ja pyörittämään paperisotaa. Mutta nyt mä puhun negatiivisia. Yrittäjyyden aloittamiseen liittyy edelleen valtavasti uskomuksia ja hyvin skeptistä asennoitumista, myös yrittäjiltä itseltään. Miksi? Onko parempi etukäteen vähätellä, voivotella ja pelätä vaikka "epäonnistumista"? On näköjään, koska ihmiset sitä tekevät. Mä olen itse käynyt tuhat kertaa kyseisiä ajatuksia läpi. Okei, mä en edes päässyt alkuun ennen kuin mut vedettiin vakitöihin. Ehdin olla "täysipäiväinen yrittäjä" kolmen kuukauden ajan, eli en juuri yhtään...Oman toiminimen toiminta on kulkenut mukana hyvin pienimuotoisena siitä lähtien, mutta nyt voisi olla taas aika muutokselle. Muutama päivä ja tiedän, että alanko taas hetkeksi aikaa opiskelemaan täysipäiväisesti. Kesän ajan mulla on kuitenkin mahdollisuus tehdä asioita yrittäjänä, sekä taide- että oman alan puolella. 

Mä tunnistan itsessäni niitä häivähdyksiä huoliajatuksista ja esimerkiksi taloudellisesta stressistä. Normaalia, ja omalla tavallaan ihan aikuistakin, että miettii näitä arkisia realiteetteja :) MUTTA mä olen siinä rinnalla tehnyt päätöksen ns. värähdellä oikeita energioita tuonne maailmaan päin, myös taloudellisessa mielessä. LUOTTAA siihen, että mä saan juuri sen tarvittavan määrän valuuttaa mun tarpeitani ajatellen. Toisaalta myös päästää terveellä tavalla irti rahasta. Okei, toi on se vaikein. Päästää irti. Päästää irti siitä mielikuvasta, että mikä luo itselle TURVAA. Yhtälailla se voi olla vaikka joku päivittäinen rutiini. Mulle on tällä hetkellä tärkeää luoda aktiivisesti uusi suhde rahaan. En tarkoita sitä, että mä olen ollut tähän asti ahne rahan suhteen. Ehkä jopa päinvastoin. Mutta, mä olen antanut rahalle vallan pitää mut sellaisessa turvasatamassa, joka on yhtä lopunkaiken tyhjä ja epävarma kuin mikä tahansa muu turvasatama. Ei ole sellaista asiaa, kuin turva :) yhtälailla ei ole sellaista asiaa, kuin vaara. On, näennäisesti, ne rakenteet, mitkä me mielellä rakennetaan. Mieli haluaa luoda asioille turvallisia jatkumoita vaikka yhtä lailla tiedostetaan se tosiasia, että kaikki meidän ympärillä on hyvin häviäväistä. Rakkaus. Me halutaan luoda rakkauden TUNNE, joka pysyy ainiaan ja luo meille turvaa. Aika illuusio. Mä kirjoitan ehkä vähän provosoivasti käyttäen esimerkkejä, jotka on aika äärimmäisiä. Raha ja rakkaus :) Pyhiä asioita eikä niiden häviäväisyydestä nyt oikein viitsisi muistuttaa...Joo, mutta ääriesimerkit on joskus niitä, joiden kautta mieli rupeaa pohtimaan muitakin teemojansa ja niitä asioita, mihin se niin kovin mielellään haluaisi kiinnittyä.  

Mieli on hauska. Mulle olis luontevaa alkaa selittelemään tässä kirjoituksen loppuun, että sorisori, tuli vähän vakavampaa asiaa ja olikohan tässä edes konsensusta..? Mutta selittely on monesti vähän hassua. Varsinkin, kun tää on mun blogi ;)