Yksi elämän onnellisimmista päivistä

Halusin jakaa teille hetkiä tältä päivältä. Upea, keväinen Kaivopuisto viihdytti meitä lähes 1,5 tuntia. Välillä vaan fiikkaamaan Cafe Ursulaan ja matka jatkui. Oli sellainen olo, että tässä muuten oli yksi elämäni onnellisin päivä. Mistä syystä? Facebookista voi lukea yhden osan onnellisuuden (ja häkellyksen) aiheuttajasta, mutta tärkeintä oli se tietty sisäinen rauha, jota olen välillä vähän ikävöinytkin. 

Tässä on ollut muutoksia vaikka millä mitalla eikä niitä elämän onnellisimpia muutoksia suotta kutsuta myös isoiksi kriiseiksi. Naimisiinmeno, lasten saaminen, muutot...yleensä odotettuja ja iloisia asioita, mutta vaativat ainakin meiltä snadisti herkemmiltä omat adaptoitumisensa. Muutos tarkoittaa aina stressiä. Stressissä itsessään ei toki ole mitään vikaa, sehän on neutraali asia, reaktio ulkoiseen ja sisäiseen ärsykkeeseen. 

Kun elämä muuttuu radikaalisti tarvitaan aina pieni sopeutumisaika. Musta tuntuu, että nyt mä alan aidosti nauttimaan äitiyslomasta ja pienen kanssa hengaamisesta. Pitkäksi venyneistä aamuista ja jopa niistä ajoittaisista kalsaripäivistä. Silloin, kun elämä on intensiivistä, tarvitaan olemisen sietämätöntä keveyttä. Sitä löytyi keväisestä puistosta, koiran riemusta kavereita nähdessään ja myöhemmin harvinaisesta omasta ajasta. Ehdin siivoamaan, kirjoittelemaan tätä, katsomaan pari vlogia...vain olemaan. Ilon kautta.    

Sisäinen fiilis. Rauha, pulppuava ilo for no bigger reason, läsnäolo ja mielellään joku luontohetki. Siitä on mun onneni rakennettu. Nyt rupean laittamaan illallista mulle ja miehelle. Sekin tekee onnelliseksi. 

Sinä särjit sydämeni

Äitiys on tuonut mukanaan sellaisia tunteita ja kokemuksia, jotka raastavat. Vuoronperään raastaa rakkaus ja turhautuminen, onni ja ilo sekä syyllisyys.

Sydän on särkynyt monen monituista kertaa. Tavalla, joka on ihan uutta.

Se hetki, jolloin säikähdit kohdussa jotain kovaa ääntä tai yhtäkkistä liikettä.

Se synnytyksen jälkeinen hetki, jolloin sinut vietiin yhtäkkiä ja kiireellä pois luotani enkä tiennyt, koska nähdään seuraavan kerran vai nähdäänkö.

Silloin, kun itkit nälkää eikä uusi maito ollut vielä noussut kunnolla rintoihin.

Se hetki, kun nukahdit rinnalle, huulipieli maitoa valuen, ja olit täydellisen, ehdottoman rakastettava ja tajusin, että tulen tekemään loppuelämäni kaikkeni puolestasi

Mun sydän ei koskaan tule enää olemaan entisensä. Ei sen jälkeen, kun tuo isäsi lähetti sen yhden tekstarin ensitapaamisen jälkeen. Eikä sen jälkeen, kun sinä manifestoiduit meidän perheen uusimmaksi jäseneksi. Mun oma pieni poika.

Tulevaisuuden haaveita

Aika monessa blogissa on puhuttu viime aikoina unelmista, liekkö alkuvuoden fiilistelyä? Laitan korteni kekoon, koska onhan kyseinen akti hirveän kivaa ja toisaalta saan tässä ajatuksia pois tulevien päivien (kyllä, nyt puhutaan päivistä!!) jännityksestä.

Joo, raskaana ollaan edelleen :) Henkisesti olo on useimmiten yllättävän mainio, jaksan paljon paremmin venailla pojan saapumista vs. vaikka viime viikolla. Fyysisesti alkaa olemaan tosi tukala ja kipuileva olo. Mutta ei tässä enää kauaa mene. Mutta nyt pois babyjutuista ja niihin unelmiin!

Mun unelmat koskee niitä aika perusjuttuja elämässä. Asumista, työtä, matkustamista ja erilaisia mahdollisuuksia, joita elämä toivon mukaan saisi tuoda. Jos muuten kiinnostaa tsekata muutamien vuosien takaisia unelmia, niin täältä  2015 vuodelta ja hitsi kun en löytänyt vuoden 2013 versiota.

Mä olen vannoutunut unelmien ylöskirjaaja ihan jo siksi, että jälkeenpäin on mahtava aina tsekata, että tuokin toteutui, vautsi. Koska moni, moni asia toteutuu. Osa tahdonvoimalla, osa kuin itsestään. Tärkeimmät jutut tuntuvat vain tapahtuvan. Oikean ihmisen löytäminen. Kodilta tuntuva asunto. Mahdollisuudet, joista ei olisi osannut uneksiakaan. Juuri oikea aika tulla äidiksi. Puhumattakaan niistä jutuista joista on haaveillut, paljon, joiden eteen on tehnyt töitä ja silti mikään ei ole edistynyt. Kunnes tajuaa jälkikäteen, että ajoitus tai jopa itse unelma ei ollut se oikea. Jokin toinen ja parempi oli tuloillaan. 

Mä en usko sattumaan, mutta en myöskään siihen, että me hallittaisiin ihan kaikkea. Uskon kuitenkin unelmoinnin ja itselle rehellisenä pysymisen voimaan. Mitä ihan oikeasti haluan elämältä? Erityisen tarkasti kysyn nykyään itseltäni, että miltä haluan asioiden tuntuvan? Haluan ennen kaikkea olla onnellinen ja jos se tarkoittaa, että joistain toimimattomista jutuista ja entisistä unelmista on tarpeen luopua, niin so be it. 

Tämänhetkiset isommat haaveet liittyvät kahteen asiaan, työhön ja asumiseen. 

Töiden ja äitiyden yhdistämisestä tulevaisuudessa siten, että kaikki osapuolet voisivat mahdollisimman hyvin. Vauvavuosi on suunnattoman pyhä ja tärkeä asia mulle ja toivonkin, että osaan ottaa mahdollisimman iisisti vailla työpaineita tai liian suuria hinkuja palata hommiin. Ehdin kyllä. Jotain pientä haluaisin kuitenkin tehdä, ihan oman henkisen jaksamisen vuoksi. 

Toinen unelma koskee asumista, mutta se saa yhtälailla tapahtua oikeaan aikaan sitten, kun on tapahtuakseen. Haave on asua luonnonläheisemmin. Tykätään tästä kämpästä, mutta rakastetaan metsää, järviä ja niiden tuomaa rauhaa. Olen kuitenkin kiitollinen, että beben ekat kuukaudet saa mennä keskustassa missä meidän on helppo liikkua ja nähdä ihmisiä. Ehditään kyllä peltojen laitaan myöhemminkin. 

Työunelmia mulla on vaikka muille jakaa ja "ongelma" koskeekin enemmän aina sitä, että miten osaan ja uskallan rajata! Yksi ihminen ei pysty kaikkeen ja 2017 tavoitteena onkin opetella rajaamaan ja fokusoimaan elämässä enemmän. Projektit on ihania, mutta kovin montaa ei kannata pitää päällä samanaikaisesti. Tällä hetkellä haluaisin yhdistää työelämässäni sen, että voisin tehdä ns. perus terapiatyötä kaikessa rauhassa ja sen rinnalla olla mukana myös rakastamissani startup-meiningeissä. Koulutus- ja valmennuspuoli saa olla mukana jos on ollakseen, mutta en usko, että laitan niihin enää niin paljon efforttia tässä vaiheessa. Teen jos kysyntää on. Uskon, että tällainen combo on tulevaisuudessa mahdollinen, onhan siitä ollut tähänkin asti viitteitä, mutta en enää halua puskea mitään asiaa väkisin toimivaksi jos se ei siltä vaikuta. Sinnikäs ja päämäärätietoinen meno on eri asia kuin pään puskeminen seinään. Kaikessa! 

Jään innolla seuraamaan, että miten seuraavat pari vuotta alkaa muotoutumaan!

Huono hetki, ei huono elämä

fiilis tänään kuin ilmeeni tuolta parin vuoden takaiselta telttareissulta

Mietin tänään valittamista. Ihan rehellisesti sanoen siitä syystä, että teki mieli valittaa. Mä olen ihminen, joka elää positiivisen asenteen kautta - ja voimin. Olen kokenut, että se on ollut mun onnellisuuteni salaisuus. Pelkäämisen ja kaikenlaisen negistelyn sijaan olen treenannut omaa pääkoppaa huomioimaan mieluummin niitä asioita joihin voin vaikuttaa, kiitollisuuden aiheita ja kaikenlaista itseäni tsemppaavaa asennetta muutenkin. 

On kuitenkin realistista, että aina ei ole hyvä fiilis. Ja sekin on hemmetin ok. Vaikka haluan tietoisesti metsästää sisäistä rauhaa, onnellisuutta ja hyvinvointia, kuuluu siihen prosessiin olennaisena osana rehellinen ja inhimillinen asenne, että joskus asiat vähintäänkin tuntuvat olevan täysin perseestä. Kokemus on todellisuuden mitta! Paskat hetket, joskus jopa päivät, on yhtä todellisia kuin ne ihanammat versionsa. Ehkä oleellisinta onkin muistaa, että se fiilis, mikä tällä hetkellä vallitsee, ei ole pysyvä. Koska tunteet ovat vahvoja seuralaisia ne tuntuvat joskus vähintäänkin ikuisilta. Toisaalta jos miettii tarkemmin, niin mikään tunne ei ole elämässä erityisen pysyvä. Tunteet vaihtelevat. Syvempi kokemus on pysyvämpi. Mä olen onnellinen vaikken aina ole iloinen. 

Nälkä, väsy ja stressi vaikuttaa mielialaan ja fiilikseen. Tänään esimerkiksi oli vuoronperään ankea, pahoinvointinen, närästävä, väsynyt, masentunut, hengästynyt ja yksinäinen olo. Ihan noin niinkun pari juttua mainitakseni. Rehellisyyden nimissä tän päivän olisi voinut jättää välistä. Loppuillasta alkoi jo tunteiluttamaan sen verran, että lähes kaikki triggerit itketti. Serla-mainoskin olisi voinut saada mut kyyneliin. Niin todelliselta kuin se hetkittäinen shaiba tuntuu, mä koitan järkeillä itselleni, että kellä tahansa viimeiset kaksi viikkoa muutaman tunnin per yö nukkuneella preggolla olisi samanlainen olo. Ellei jopa pahempi! Että millonka sitten ihmisellä pitäisi olla hieman hankala olo jos ei nyt? Kuten siipan kanssa huvittuneena todettiin, on tilan nimi kait ihan syystäkin raskaus eikä keveys. 

Taputan itseäni olalle, että melko hankalasta raskaudesta huolimatta mieliala on pysynyt ihmeän korkealla. Oon siis onnistunut tekemään paljon oikein! Armollista on sekin, että antaa itsellensä tarvittavaa tunnesiimaa välillä. Hei, tää on aika haastavaa, mut hyvin sä vedät. 

Mun positiivinen asenteeni suojaa valtavasti. Olen siitä tosi kiitollinen. Hyvin koulutetun asenteen jälkeen kiitän läheisiä, jotka jaksavat tsempata ja muistuttaa armollisuudesta mun unohtaessa sen. Siippa ja parhaat ystävät ovat olleet kultaakin kalliimpia. Noniin, loppuun vielä pientä fiiliskertausta.

Päivän paskin hetki: Ulkoilu koiran kanssa synkeässä marraskuisessa illassa, tosi pahoinvointisena, oli yksinäinen olo. Myhyhyhyhyyyy. Huomioitakoon, että tätä kesti sen 10 minuuttia. Selvisin. 

Päivän paras hetki: Fafa´s pyyntöön auliisti myöntynyt siippa, joka omasta väsymyksestään huolimatta jaksoi naurattaa multa pissat housuun ennen nukkumaanmenoa. Mitä mä tekisinkään ilman noita söpöstelyhetkiä. Nauraminen oli ihanaa, mutta vähintään yhtä ihanaa ellei parempaa oli meidän Rebozo -liina kokeilu. Tästä ja siunatusta spinning babies harjoittelusta ehdottomasti lisää myöhemmin!!! En ehkä kestä miten paljon ne oloon vaikuttaa!

Päivän lohduttavimmat sanat: Neuvolan terkkari totesi mun uniongelmia kuunneltuaan, että mä todennäköisesti nukun tosi paljon paremmin vauvan syntymän jälkeen. Noin niinkuin ainoana ihmisenä maailmassa. I wish!!!! 

Päivän huonoin sanavalinta: Siippa kertoi, että oli nukkunut huonosti viime yönä (nukkuu kuin vauva 99% elämästään). Nielin _kipakat_ sanat, kävin salaa itkemässä vessassa silkasta ärsytyksestä (!) ja palasin sitten syömään Fafasia ja katsomaan West Worldia. Kolme falafelpullaa myöhemmin en enää muistanut kommenttia. 

Nyt jos joku haluaa harrastaa kunnon valitusmasturbointia kommenttiboksissa, niin antaa palaa! Hei, me ollaan täällä tosi samoilla linjoilla. Varsinkin, jos oot viimeisilläsi raskaana etkä suinkaan kevyenä, on kaikenlainen kiroilu ja tilanteen solvaaminen sallittua. Kaikenlaiset hormonihuuruväsymysärsytystarinat viihdyttäisi mua myös kovasti jos haluat jakaa. Onhan ne hauskoja. 

^ tbt siihen hetkeen, kun nukahdin mihin tahansa...esim Kiasmaan, lattialle. 

Salakavalan työnarkomaanin tarina

"En muista koska viimeksi olisi ollut NÄIN stressitön ja kiireetön päivä. Tai siis stressitön nimenomaan siksi, että ei ollut mitään aikatauluja. Pitäisi varmaan harrastaa moista useamminkin? Kesä on jo ihmeen kalenteroitu vaikkakin kaikki aikataulutus liittyy tosi kivoihin juttuihin. Huomaan vaan, että kaipaan näköjään tällaisia päiviä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään." 

7.6.2015 ja tällainen kirjoitus multa. Kuulostaa aika tyypilliseltä. Häkeltyminen sen edessä, että välillä on ihan nastaa olla tekemättä mitään, vaikka voi voi onhan tässä näitä aikatauluja kuitenkin (salainen jeejee, koska kiire tarkoittaa, että tekee ehkä jotain tärkeää). Tein tosi ison oman elämän havainnon ihan muutama päivä sitten. Tiedättekö sen tunteen, kun toistaa itselleen "haukionkalahaukionkala" vuosikausia kunnes joku päivä tajuaa, että perhana, hauki tosiaan on kala. Olen toistellut läsnäolon, luottamuksen ja suorittamattomuuden mantraa omassa päässä, no, vuosia. Olen päässyt hetkittäin tilaan, jossa hauki on ollut kala. Ja nainen zen. Jonka jälkeen *pffft* ja saman tien takaisin jonkinasteiseen suoritusmoodiin. Onnellinen, mutta jokseensakin sisäisesti hätäinen tapaus. Näin kuvaisin itseäni. Sitä, kelle pysähtyminen on snadisti pelottavaa, vaikka tietää vallan hyvin sen tärkeyden. Sitä, kelle tekeminen usein todella onkin ihanaa, nautinnollista, inspiroivaa, energiaa tuovaa. Sitä, kelle pelkkä olemiselle antautuminen ei riitä, koska "eihän elämä niin toimi". Sitä, joka kyllä osaa puhua läsnäolosta, jopa hidastamisesta, sallien kaikille muille paitsi itselleen tuon taidon opettelun.

Kaiken pelon (mä olen alitajuisesti pelännyt pysähtymistä) takaa löytyy uskomus. Mun pelkoni on ollut se, että mitäs jos olenkin huono jonkun silmissä. Se on luonut tiukkaa uskomusta, että oma arvo löytyy tekojen kautta, ei vain siitä, että on olemassa, hengittää, on rakastettu sellaisenaan, on riittävä, on ihan sopivan hyvä. Uskomus on maannut mukavasti sillä alustalla, jossa lukee, että ellen tee, ellen ole, ellen suorita, olen huono. Huonompi kuin ne muut, jotka tekevät. Laiska? Saamaton? Mitä oikeastaan? 

Uskomukset on salakavalia, niillä ei välttämättä ole selkeitä nimiä ja sanoja. Ne ovat pitkälti kokemuksia. Ne asuvat syvällä solumuistissa ja ne ovat muokkautuneet osaksi identiteettiä. Onni on kuitenkin se, että uskomusten ei tarvitse eikä monesti kannatakaan olla pysyviä rakenteita meissä itsessämme. Kaikki, siis ihan kaikki, tulee välillä olla lempeästi kriittisen tarkastelun alaisena. Mikä asia vie eteenpäin, nostaa ylös, elävöittää, tuo vapautta ja lisää rakkautta? Mikä painaa alas, lannistaa, vie energiaa, sitoo? 

Oma uskomusmaailmani pääsi uuteen valoon, kun tajusin, että olen työnarkkari. En sellainen, kenen tarvitsisi painaa 15 h päivää. En se, kuka sairastuttaisi sydämensä liialla työnteolla. Ollen kuitenkin se, kenen identiteettiin on kuulunut liian vahvasti se, mitä omaan työelämään ja työminään kuuluu. Kaikki on hyvin siihen asti, kun homma on kontrollissa. Pätee muuten moneen asiaan. Kun asiat skulaavat, tulee mielelle sellainen olo, että jes, mä hallitsen tilanteen eli asioiden täytyy olla hyvin. Muutostilanteet näyttävät kuitenkin asioiden todellisen laidan. Kun kaikki langat eivät yhtäkkiä olekaan kädessä, on olo ahdistunut. Tulee kokemus siitä, että asiat ovat huonosti...vaikka se on pelkkä tulkinta. Mulla tuli kokemus siitä, että en ole työelämässä sellaisessa hallinnassa kuin haluaisin olla. En pääse toteuttamaan sellaista tapaa tehdä, joka olisi ideaali. Mahassa kasvaa kaiken lisäksi joku tyyppi, joka tulee muuntamaan sitä Työminää huikealla tavalla. Mahatyyppi sanoo, että on aika maata sohvalla, eikä suorittaa. Ahdistun. Mitä olen, jos en tee? Olen se sohvalla makaava tyyppi. Löydän siis itseni tuomitsemasta ja halveksimasta tällaista hahmoa. Järkeni sanoo, että tämä on ok, näin pitääkin olla. Paine hartioissani sanoo, että se suorittamisen ja touhuamisen maailma on turvallisempi.

Huomaan, että voisi olla aika päästää irti työnarkomaanin roolista. Löytää se Työminä, joka tekee asioita yhä enemmän ilon ja luottamuksen kautta, ei kelvatakseen. Löydän sisältä sen 15-vuotiaan, joka ei ollut oikein mitään ja tätä hahmoa olen halunnut juosta karkuun näyttämällä kaikille ja erityisesti itselleni, että nyt pärjätään ja menestytään vaikka läpi harmaan kiven. Menestymisessä ei ole mitään väärää ellei se tapahdu siinä energiassa, että sen alle pyritään hautaamaan se hauraampi osa itseä. Se, jonka ääni ärsyttää. Se ääni ei tule koskaan tukahtumaan, sillä sitä ei tarvitse tukahduttaa. Tein tietoisen päätöksen ottaa tuo 15-vuotias Minä mukaan tähän hommaan. Aloittaa oman Työminän rakentaminen vähän niinkuin uudelleen. Auttaa itseä niin, että kaiken innovatiivisuuden, tulevaisuuden visioiden ja luovan energian äärellä saa elää myös se osa minua, joka on hauras, epävarma ja vähän nolo välillä. Se osa, jota en millään ehkä haluaisi ottaa kanssani kouluttamaan. No mitä käy, jos se saa seisoa rinnallani monensadan ihmisen edessä (tai vaikka vaan yhden ihmisen)? Transformaatio. Ihan kaikissa. Armo ja hyväksyntä. Ellei se kehity ensiksi itsessä, se ei tule aidolla tavalla näkyviksi missään. Terapeuttina mun tehtäväni on hyväksyä itsestäni kaikki puolet ja tuulettaa ne päivänvalossa ja vasta silloin asiakkaassa voi tapahtua aito muutos. Se on alkemiaa, joka tapahtuu missä tahansa ihmissuhteessa silloin, kun minkään itsen puolen ei tarvitse olla piilotettuna tai häpeään kahlittuna.

Kaiken tämän pohdinnan ja näin isojen havaintojen jälkeen tulin hyvällä tavalla uteliaaksi, että minkälainen Työminä voi olla, jos mitään osaa itsestä ei tarvitsisi pitää piilossa. Minkälainen puoliso minusta tulee. Kuinka paljon enemmän voin olla ihan jokaisessa roolissani. Kuinka paljon kokonaisempana voin mennä mihin tahansa uuteen tai tuttuun tilanteeseen, vailla minkäänlaista naamiota. Ellei vatsassa kasvaisi tyyppi, jonka yksi tehtävä on laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, ei tällaista havaintoa olisi vielä tullut. Kiitos vauva siis siitä. Vanhemman tärkein tehtävä on tulla tietoiseksi omista varjoistaan jolloin niiden ei enää tarvitse valua painoksi seuraavan sukupolven harteille. Joten nyt me aletaan opettelemaan, minä ja se 15-vuotias Konkistadori, että miten tämä kaikki voisi olla taas vähän enemmän kuin leikkiä, turhan kireyden ja vakavuuden sijaan.

Kuvituksena mökkikesää vuodelta 2015.  Tuonne saa aina mennä harjoittelemaan olemista jos siltä tuntuu. Lopunkaiken loma ja vapaudentunne on jotain, minkä parhaimmillaan saa luoda sisimpään, ei jokin aika kalenterissa tai pläntti kartalla. 

Alkavan talvikauden kuulumisia

Pitkästä aikaa kuulumispostausta!

On jotenkin tosi ihana aloittaa aamu tällaisella kevyellä kirjoittamisella. Blogin ja työkirjoittamisten suhteen iskee aivan liian usein valkoisen sivun kammo. Olisi periaatteessa kiva kirjoitella sopivaa ajatuksenvirtaa, antaa asioiden vaan muodostua paperille, mutta iskeekin paineet yleisön mielipiteestä yms yms turhaa. Otinkin tavoitteen, että oli se sitten tämä blogi tai yksityinen päiväkirja, rupean kirjoittamaan paineettomasti useammin. Aloitetaan siis tällä tekstillä!

TYÖ

Jouduin vähentämään asiakastapaamisia jonkin verran tuossa jo pari viikkoa sitten voimakkaiden supisteluoireiden vuoksi. Kroppa on alkanut enemmän ja enemmän huutelemaan viimeistään iltaisin mikäli en oo tajunnut rauhoittaa menoa. Lepo on ainoa mikä auttaa! Voisin kirjoitella näistä supparihommista jossain vaiheessa vähän enemmänkin, sen verran mielenkiintoinen teema ja monen raskaanaolevan menon hidastaja. Mitään ennenaikaisen synnyttämisen vaaraa tässä ei kuitenkaan onneksi ole. Hommaa seurataan ja syynätään oikein hyvin, eli kiitos taas kerran hienolle terveydenhuoltojärjestelmälle! (Okei ainakin silloin, kun kyseessä akuutimmat fyysiset oireet...)
Varsinaisella äitiyslomalla en kuitenkaan vielä ole ja tuskin täysin jäänkään. Jouluun asti pitäisi kuitenkin ottaa iisisti. Olen todennut, että ehdin olemaan terapiatäti lopun ikääni ja tämä on pienen pieni pätkä sitä polkua, joten uhraus ei ole kovinkaan vaikea tehdä. Onneksi mulla on asiakastyön lisäksi myös valmistelevia töitä koulutuksiin ja ensi vuoteen liittyen. Tykkään edelleen naputella läppäriä kahviloissa ja onneksi ydinkeskustassa asuminen mahdollistaa sen, että kauas ei tarvitse kävellä. Punavuoren BRKLYN Cafe on edelleen mun lemppari toimistoni! Työhyvinvointikoulutuksia ja mm. luentoja on tulossa vielä muutama, niitä odotan innolla. Tulevaisuudentavoitteena on panostaa tähän osioon entistä enemmän. Soveltuu myös työmuotona paremmin tuohon tulevaan vauvavaiheeseen.

KOULU

Osa tietääkin, mutta uusille lukijoille (tervetuloa!!) tiedoksi, että olen parhaillaan kolmivuotisessa psykoterapiakoulutuksessa. Varsinainen oppiminen tapahtuu terapiatyön kautta, mutta joka kuukausi on 1-2 seminaaripäivää erilaisine välitehtävineen ja kirjoitelmineen. Lukemistakin riittää. Rehellisesti voin sanoa, että tämä osio kärsii eniten. Terapeutiksi tullaan nimittäin tekemällä ja lukemalla jatkuvasti. Koulu pitää tällä hetkellä todella kiireisenä. Tähän kuuhun pakkautuu erinäisiä esseiden palautuksia ja jopa ensimmäisen koulutusosiomme lopputentti. Huomaan, että tentti jännittää yllättävän paljon! Onhan edellisestä toki jo vuosia aikaa, mutta silti...luulisi homman olevan selkärangassa. Tämä mun puolisairaslomani ja kouluhommien viimeistelyt osuivat kyllä aikataulullisesti hyvin yhteen, heh. Sohvalla istuskeleminen on mielekkäämpää mikäli on jotain järkevää tekemistä siinä samalla. Joulusta starttaa toinen eli viimeinen koulutusosio, joka kestää 1,5 vuotta ja jonka jälkeen homman pitäisi sitten olla siinä. Älyttömän lyhyt aika. Tämä puolitoistavuotinen on mennyt hujauksessa - ja muuttanut omaa maailmankuvaa ja työotetta ihan valtavasti. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoitella enemmänkin tuosta koulutuksestani ja mitä se tulevaisuudessa tarkoittaa. Pohtimista riittäisi myös teemasta yrittäjyyden ja äitiyden yhdistäminen. Ajatuksia ja suunnitelmia on jo! Mitään ehdotonta en tietenkään voi suunnitelmien suhteen tehdä. Vauva-arki ja puolison työt näyttää sen, miten nopeasti tai hitaasti voin alkaa taas ottamaan asiakkaita vastaan. Jännittääkö tämä kysymys? Rehellisesti, kyllä. Uskon kuitenkin, että kaikki tulee menemään tosi hyvin. Oma mieli täytyy vaan pitää joustavana.  Ai niin ja alotinhan mä uuden koulutuksen tässä rinnalla...! Siitä ehkä lisää myöhemmin, mutta sanotaan tähän väliin, että kyseessä on pitkäaikainen unelma, joka liittyy luonto- ja eläinavusteisuuteen terapia- ja koulutushommissa <3

MUU ELÄMÄ

Musta tuntuu, että mä elän tosi ihanaa vaihetta juuri nyt. Jotain pesänrakennusmeininkirauhoittumista on selvästi tapahtunut, mä nimittäin viihdyn kotona paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Koko ajan ei tarvitse olla menossa, tuhatta juttua ei tarvitse tehdä päällekkäin. Melkeen kaikki on jo valmiina pientä varten ja loput hankitaan jos koetaan tarpeellisiksi. Ollaan varusteminimalisteja selvästi, mies enemmän kuin mä, mutta mäkin luotan siihen, että kyllä ne arjen helpottajat hahmottuu kunnolla sitten vasta, kun on muutama tunti vauvanhoitoharjoittelua takana. Pieni sänky on pedattu, kaapissa on vaatteita, mieli on rauhaisa ja odottava ja synnytysmeiningit on kunnossa (<-- mulle se tärkein osa-alue tässä vaiheessa, kirjoittelua tästä todellakin tulossa!). Henkisesti mulla on välillä ristiriitainen olo loppuajan suhteen. Toisaalta odotan tosi kärsimättömästi tutustumista tohon tyyppiin, joka alkaa päivä päivältä tuntua tutummalta persoonalta liikkeittensä ja omien rytmiensä kautta. Käytän paljon enemmän aikaa ihan vaan mahan paijailuun ja siihen, että tökitään vuoronperään toisiamme. Toisaalta tuntuu haikealta, että enää pari kuukautta kaksinoloa puolison kanssa. Hyvienkin asioiden äärellä voi ja saakin kokea luopumisen surua, luonnollisesti! Niin paljon kuin tulevaa perhemeininkiä odotankin, koen samalla haikeutta. Maailma on onneksi antanut meille valtavasti mahdollisuuksia kokea, matkustaa, kerätä hyvää jengiä ympärille ja viettää laatuaikaa ihan kaksin. Nyt me vaan saadaan uusi tyyppi kokemaan kaikkia näitä hyviä asioita meidän kanssa. Uskon, että toi vauva tietää, että minkälaiseen elämään ja menoon se on tulossa, se on meidät valinnut :)

Tällaisia tällä kertaa, palataan taas seuraavien teemojen kanssa!

    

Tämä on mun huvipuisto

Edit: tässä tuli ikään kuin Live life with passion part II. Liittyen yleiseen fiilistelyyn elämästä :) 

Ensimmäiset pari, kolme työviikkoa on alkaneet yllättävän tehokkaasti. Onhan sekä koiralla että emännällä pieni totutteleminen aikuisrytmiin ja syksyn uusiin haasteisiin, mutta edelleen, mä olen alkavasta syksystä innoissani ja sillä energialla jaksaa vääntää melko pitkälle. Kiitos lämpöjen, kesä tuntuu vasta kuitenkin alkaneen. Ja mikäs tässä ollessa, kun huomenna starttaa oman elämäni ihka eka Flow viikonloppu!! Kyllä, koko viikonloppu, ja juuri hakemieni skumppapullojen perusteella sen verran kupliva, että maanantaina kello ei taida soida ihan vielä 7.30.  

Tässä on luvassa kaikkea muutakin kivaa. Oon äärimmäisen onnekkaassa asemassa sen suhteen, että mulla on puoliso, joka on yhtä valmis repäisemään ja seikkailemaan arjen keskellä. Joskus se seikkailu on 11 tuntiseksi venähtäneet lounastreffit, hästäg yrittäjyys, joskus reissu tai arki-iltapala jossain paremmassa raflassa. Yhtä kaikki, en kyllä voi toivoa hauskempaa arkea kuin tämä meidän! Kuukauden päästä lähtee lentokone put put put kohti eteläistä Ranskaa, ajetaan Nizzasta rannikkoa pitkin Carcassonneen TÄLLAISIIN bileisiin. En ehkä kestä. Samalla reissulla on tarkoitus kuvailla kansallispuistossa, käydä syömässä parissa hienommassa raflassa ja ehkäpä tutustua johonkin viinitilaan (allekirjoittaneen haave, en ole koskaan moisessa vieraillut), mutta eiköhän toi itse festarikin ole jo aikamoinen...siis en kestä, edelleenkään <3

Arki on muuttunut suht paljon vuoden takaisesta maalaiselämään keskittymisestä, mutta hitto mä rakastan kumpaakin moodia! Metsässä samoaminen suppilovahveroiden perässä tai shampanjanhuuruinen ilta parhaassa seurassa. Ei väliä, laittakaa mut minne vaan, niin viihdyn. Erityisesti hovikuvaajani vierellä. 

Kuuntelin Graham Hancockin London Real puhetta (löytyy Tubesta) ja tyyppi sanoi erinomaisen hyvin, että eiköhän tämä maailma tule elettyä parhaiten siten, että ottaa vaan rohkeasti vastaan kaikki ne kokemukset, mitä tarjolla on. Jos menee huvipuistoon, saa rahoilleen parhaimman vastineen, jos vierailee jokaisessa laitteessa! Oma elämä on ainakin tuntunut tarjoavan parastaan just kokemusmielessä. Osa on ollut karmaisevia, enkä haluaisi niihin maisemiin enää ikinä palata, mutta ne ovat muovanneet omaa olemusta ja sielua takuuvarmemmin värikkääksi, joustavammaksi ja elämäniloisemmaksi versus se, että olisin elänyt "tasaisemman" elämän. 

Yhdestä asiasta olen kaikista kiitollisin. Lähtemistä, uusiin paikkoihin tutustumista, tuntemattomien uusien kokemusten kartuttamista ja kaikkea vastaavaa ei enää tarvitse jännittää. Nuorempana jouduin jännittämään tosi, tosi paljon, kärsin elämää huomattavasti rajoittavista paniikkikohtauksista ja vähintään niiden pelosta. Menetin aika monta vuotta elämästäni ja kaikista potentiaalisista kokemuksista siihen, että seiftailin sen vuoksi. Ja hirveän stressimahani. No, ne olikin vähän naimisissa keskenään. On vaikea ymmärtää, miten vammauttavaa jokin tollainen voi olla, jos ei ole vastaavaa itse kokenut. Siksi jokainen ravintolaillallinen, pienikin matka, Norjan vuorilla haikkaaminen ja pilkkuun asti tanssittu ilta saa mut äärimmäisen kiitolliseksi. Mikään ei ole itsestäänselvyys! 

Uskon, että moni saattaa seurata munkin elämää silleen, että jahas, Konkistadori se vaan toteuttaa mitä erikoisempia juttuja. Asuu mummolassaan pimeän metsän keskellä. Asuu kommuunissa vuohien ja heppojen kanssa! Ei tunnu hirveästi asettuvan aloilleen, ainakaan pitkäksi aikaa. Tekee montaa erilaista duuniakin, vielä. Salamarakastuu "parisuhde ei tod ole mulle" t-paita vielä päällään, perustaa pienen kolmen hengen jengin maailman ihanimpaan kaupunkikämppään. Maailman onnellisimpana avovaimona. 

Nimenomaan tästä kaikesta mä olen nauttinut ihan äärimmäisen paljon. Siitä, että olen voinut TEHDÄ. Vapaus on mulle kaikki kaikessa, sisäinen vapaus ainakin. Oon ollut lapsesta asti villihevonen, mutta vaikeat vuodet vahvisti vapaudenkaipuuta ja seikkailuhenkeä vielä enemmän. Voin ihan rehellisesti myöntää internetkansankin edessä, että nautin tästä elämästä ja esim. omasta työstäni (ja siihen liittyvistä tulevaisuudenkuvista) niin paljon, että en pysty kuvittelemaan perheen perustamista minään kaikista todennäköisimpänä tulevaisuuden vaihtoehtona. Kaipaan kuitenkin ennen kaikkea nyt ja tässä elämänvaiheessa sen, että saan vapaasti tuon seikkailijani kanssa elää spontaanisti ja vähän villistikin. Ainakin sen aikaa, kun se oikealta tuntuu. Kuka näistä tietää! 

Ihanaa, kun ei tiedä huomisesta. Vielä ihanampaa, kun tietää, että kenen kanssa tai millä moodilla sen kuitenkin mieluiten viettäisi. Elämä on hirveän hauskaa just nyt ja se jos mikä on hienoa! Mitä ikinä eteen vielä tuleekin. On jokapäiväinen päätös olla pelkäämättä. Joka päivä affirmoin itselleni sitä, että tulevaisuus tuo aina vaan parempaa ja parempaa koska nyt mä voin ja uskallan ottaa vastaan. Uskallan olla vuosi vuodelta enemmän rehellinen omissa toiveissani, unelmissani ja haaveissani. Niiden ei tarvitse olla samoja kuin muiden. On ok elää juuri omannäköistä ja rohkeaa elämää. Sellaista, mikä tuntuu hyvältä joka solussa. 

Live life with passion vol 1

Ah niin trendikkään mutta hauskan Snapchatin (@konkistadori FYI) innoittamana rupesin miettimään, että miksipä en toisi arkisuutta, rehellisyyttä ja ehkäpä jotain rosoakin tänne bogin puolelle. On niin vaikea vetää rajoja. Olenko viiden vuoden päästä tyytskäri, jos valotankin täällä elämää vähän enemmän? Häiritseekö blogi, insta tai snäppi kenties omaa työtä tavalla, joka kaduttaa sitten myöhemmin? Omassa elämässä on uutena kutsuna olla ylipäätään avoimempi ja rehellisempi tästä omasta polusta. Voin aloittaa tämän rehellisemmän otteen paljastamalla interwebissä ja sen seurakunnan läsnäollessa, että mietin tosi paljon sitä, että mitä itsestä ajatellaan. Vaikea ehkä kuvailla, että missä määrin...no sanotaanko näin, että haluan miellyttää ja olla yleisesti ottaen helposti lähestyttävä. Mun pään sisällä tämä tarkoittaa (tai ehkä voisi sanoa, että tarkoitti...) sitä, että kaikki mahdolliset oman elämän ristiriidat olisi kiva siloitella menemään niin, että kenenkään ei tarvitsisi kummemmin ihmetellä. 

Mitävittua. 

Mähän olen ristiriitainen ihminen! Me kaikki ollaan. 

Enää en koe termiäkään oikeaksi. Mulla on monia intohimoja elämässä, ja tottakai jonkun mielestä ne voi jopa riidellä keskenään. Tein nyt kuitenkin itse sellaisen päänsisäisen havainnon, että minä elän omista intohimoistani ja aion jatkossakin elää. Jokaisen tulisi tehdä niin. Jos voin jotakuta rohkaista siihen, että ei tarvitse olla pinkastavedetyn helpostisulateltava, muiden mielipiteitä tai arvostelua pelkäävä, jatkuvan miellyttämisenhaluinen tahi muulla tavoin oman elämänsä näyttelijä, niin loistavaa. Aika kärkkäästi muotoiltuja esimerkkejä, mutta menköön.  

Mutta nyt, back to da passion. Bloggaamisen ja muutenkin elämän tärkeitä suuntaviivaintohimoja miettiessä päädyin seuraaviin juttuihin, joista vol 1 koskee sitä yhtä itselle olennaisinta eli työelämää ja kiinnostusta jengin päänsisäistä maailmaa kohtaan. Olen varmaankin siinä elämänvaiheessa, että tykkään tosi paljon lukea muilta bloggaajilta just työelämään, opiskeluun ja alavalintoihin liittyviä juttuja. Siksi jaan mielellään omiakin. Eiköhän se inspiroituminen ole blogien parasta antia. Ja tirkistely! Sitä kautta se inspiraatiokin monesti herää. Ai tuo ajattelee noin / tekee tuollaisia ratkaisuja...! Ehkä mäkin voisin. Jatketaan intohimoteemalla myös seuraavien blogijuttujen parissa, mutta nyt...ajatuksia ja kuulumisia aiheesta -->

IHMISMIELI / TYÖELÄMÄ 

Psykologia on mun intohimo. Ihmisten auttaminen, rohkaiseminen, valmentaminen ja mielen tutkiminen on mun suuri kiinnostuksen kohteeni, on ollut jo yli kymmenen vuotta. En saa tarpeekseni tästä teemasta, ja vaikka pidinkin 1,5 vuotta sapattivapaata kyseisestä alasta (tai sanotaanko tehden kyseistä työtä ihan minimaalisesti) tulee se olemaan tästä syksystä eteenpäin taas isompi osa omaa työelämää, sillä aloitan psykoterapiaopinnot ja kyseiset työt. Hurjaa. Nuorta yrittäjää kutsuu tämän lisäksi täysin uusi oman alan duuni (taas!), mikä samaan aikaan tietty kiehtoo ja jännittää. Onneksi kuitenkin positiivisesti. Isoja muutoksia ja uusia juttuja luvassa, mutta intuitio kertoo, että tästä on tulossa Konkistadorin elämän syksy. Joku ehkä muistaakin, että hain muutama vuosi sitten ulkomaille psykan maisteriopintoihin (onneksi siinä silloin onnistumatta). Olisi varmasti ollut väärä aika ja kaikkea, mutta nyt homma onnistui niinkin hyvin, että pystyn tekemään varsinaisten terapiaopintojen ohella alan maisteritutkintoa tosi hyvään ulkomaiseen yliopistoon. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Näin se elämä vie, just oikeat ja parhaat jutut oikeaan ja parhaaseen aikaan. 

Kertokaapa muuten, mikäli opiskelu ja työjutut kiinnostaa! Kirjoitan niistä mielelläni jatkossa. Paljon voi kuitenkin kertoa ja jakaa omia kokemuksia ja ajatuksia vaarantamatta kenenkään yksityisyyttä. Haluan muutenkin olla tulevaisuudessa sellainen alani ammattilainen, joka puhuu hyvien asioiden ja oman elämänfilosofiansa puolesta. Tai siis puhunhan mä jokatapauksessa vaikkei jengiä kiinnostaisikaan ;) Btw Sport-lehdessä tulee syyskuussa juttu, jossa allekirjoittanut jakelee parhaita vinkkejänsä hyvinvointiasioihin liittyen. Vinkkaan tästä kyllä myöhemminkin. Odotan itsekin jännityksellä!!

Sapattivapaan toinen duuni, eli the mallimaailma, pysynee rinnalla vielä hetken. Vaikka olen mielellään tällainen syvien vesien tulkki sydämeltäni, on mulla tosi, tosi, tosi hyvä bookerin silmä. Ristiriitaista? Mulle itseleni ainakin luovaa työtä! Tästäkin löytyy ajatuksia ja kokemuksia, jos jollekulle moinen resonoi. Mitä bookerin homma tai castingin tekeminen on? Ei taida olla ihan tutuin mahdollinen työsarka. Olisi hauska tehdä vaikka joku Päivä kanssani -juttu niin kauan, kun tuo työ vielä on olemassa. 

Aijai mä todella uskon, että nyt jaksan lähteä ihan uudella innolla uimaan syvempiin vesiin ja henkisesti rankkaan työhön, kun olen saanut hetken aikaa saanut vierailla ihan muissa maailmoissa mallien ja perhebisneksien kanssa. Mitä balansoituneempi ja vapaampi oma elämä ja oma sydän, sitä paremmin voi olla tukena muille. Uskoisin. 

// Just a short summary in English. I was thinking about my own passions and how they sometimes seem contradictory. But hey, isn´t that what life is always about anyway? Contradictions and different kinds of passions. One of my greatest passion in life, studying and understanding the human psyche and what makes us tick, is taking a huge leap forwards as I´m starting my psychotherapy studies. For year and a half I worked among totally different themes, as a booker and also with our family company, this start-up business, and I really loved these more "shallow"worlds. Now I feel ready for this new chance and going back to the whole wellbeing and mental care areas. I´m more than happy to share my thoughts and experiences with you if you´re interested. Maybe it´s because of this certain point in life but I just love to read other bloggers´ thoughts about work, studying, life changes or thoughts about the future so do tell me if there´s anything you wanna hear more of! // 

Mitä olen oppinut elämästä ja itsestä - Instawisdom tag

Syvällismejä luvassa! 

Teki mieli kirjoittaa itselle auki sellaisia ajatuksia ja asenteita, jotka kantavat mua eteenpäin elämässä. Joista olen kerta toisensa jälkeen huomannut, että ne ovat minulle tosi. Kaikki instawisdomit ja mietelauseet ei ole kaikille, jokaiselle resonoi omansa. Siksi tämän tekstin lopussa onkin haaste miettiä OMIA tärkeimpiä asenteita ja elämänoppeja. Mutta nyt, pidemmittä puheitta, Konkistadorin poimimia viisauksia. 

1. Tämä pätee itseen ja suhtautumiseen muihin ihmisiin. Mä olen suht ankara itselle ja mikäli en laittaisi ajatuksille suitsia, voisin käyttää monta tuntia viikossa sen miettimiseen, että mitä olisin milloinkin voinut tehdä toisin. Shoulda woulda coulda. Tosiasiassa mä olen aina toiminut tilanteessa parhaan kykyni ja resurssien mukaan. Siinä hetkessä! Nyt on uusia resursseja ja parempaa viisautta, joten voin tehdä parempia valintoja. Elämä tapahtuu eniten tilanteen ollessa päällä eikä suunnitelmallisesti, oletteko huomanneet? Intuitiota oppii kuuntelemaan samaa tahtia paremmin ja paremmin. Armollisuus on tärkeää. 

Mä kuuntelen monesti ihmisten puhuvan toisista melko armottomaan sävyyn. Ehkä naiset tekee tätä enemmän. On helppoa arvioida toisten parisuhteita, työvalintoja ja vaikka kasvatusmetodeja. Teen sitä monesti edelleen itse, vaikka en halua. Mä uskon, että armottomuus toisia kohtaan ja esimerkiksi toisten arvostelu heijastaa vain omia epävarmuuksia. Mulle on yleensä ihan sama, mitä mun ympärillä tapahtuu, ellei asia jotenkin kosketa jotain kipeää kohtaa itsessä. Jotain sellaista epävarmuutta, joka saa herkästi miettimään toisten vastaavia negatiiviseen sävyyn. Se tuntuu ehkä hetkellisesti parantavan omaa itsetuntoa, mutta on täyttä skeidaa ja lisää negatiivisuutta omaan elämään. Eli juuri päinvastoin kuin pitäisi tapahtua! Tietoisesti lisää positiivisia ajatuksia omaan päähän. On helppo kuitata moinen kukkahattutäteilynä, mutta tosiasiassa mikään ei muutu ennen kuin me muututaan. 

2. Kehittyisikö intuitio ellei tekisi virheitä sen kanssa? Ehkä ei. Mä tunnistan nykyään paremmin sen pienen puristuksen rintakehässä tai vatsassa, joka kertoo mulle totuuden esimerkiksi silloin, kun suu sanoo joo vaikka sydän sanoo ei. Myöhemmin muistan aika hyvin ne tilanteet ja sen tunteen kehossa, joka kertoo, että kaikki ei olekaan ihan ok kyseiseen teemaan liittyen. Se on mulle tärkeintä intuitiota. Intuitio on myös AINA ollut oikeassa. Ajattelen, että se on se meidän puolustaja elämässä. Siksi sen kuuntelemisen oppiminen on tosi, tosi tärkeää. 

3. Harva mut tunteva ihminen uskoo, miten kontrollifriikki mä tosiasiassa olen! Haluaisin mielellään hallita kaikkia asioita ainakin ajattelemalla niiden kaikkia potentiaalisia skenaarioita etukäteen, jottei elämä yllättäisi. Arvatkaa onko tämä ollut hyödyllistä ajankäyttöä? Ei, elämä tuppaa yllättämään myös positiivisesti! Sitä olen oppinut myös kutsumaan elämään. Ihania asioita. Ihan lapsenomaisesti ja luottaen, että hyvä vetää puoleensa hyvää. Mitä menetettävää on? Paljon enemmän menettää, kun pelkää aktiivisesti. Aktiivisella pelkäämisellä tarkoitan sitä ehkä naisille tyypillisintä etukäteismurehtimista, joka pelkästään vie pois elämäniloa ja vapautta olla läsnä hetkessä. Joskus negatiivisuudesta, suruista, huolista ja muista möröistä pitää vain päästää irti. Ikään kuin vapauttaa jonnekin kosmoksen syövereihin ja tietoisesti täyttää jäljelle jäänyt tyhjä tila jollain hyvällä. Mitä se sitten kullekin on. Tunne, hyvä päätös, joku mantra...

Ylläoleva on ollut viime aikojen tärkein muistutus <3

Kirjoitin pitkän litanian omaan Facebookiin tästä. Jotkut ajatukset saattaa toistaa aiemmin mainittuja, mutta ehkä kertaus on taas se kuuluisa opintojen äiti. 

"Eilen yöllä klo 3-4 välillä oli hyvää aikaa miettiä taas sitä, miten yksi suurimmista defensseistä rakkautta vastaan on olla ottamatta vastaan KAIKKEA, mitä maailmalla ikinä on tarjottavanaan. On helppoa funtsia, että mitä kaikkea huonoa elämässä voi tapahtua. Omassa elämässä tai ainakin lähipiirissä riittää referenssejä vaikka millä mitalla. On helvetin pelottavaa ajatella, että ainoa rajoitus hyvälle, onnelle, nautinnolle ja yltäkylläisyydelle olen vain minä itse ja omat uskomukseni maailmasta. On helppoa syyttää kasvatusta, yhteiskuntaa, aiempia kokemuksia, rahan puutetta, läheisiä, presidenttiä ja ilmastonmuutosta kuin tiedostaa ne omat blokit, jotka ovat vastaanottamisen tiellä. On helpompaa miettiä omaa pienuutta kuin uskoa omaan suuruutensa. On ihanaa syyttää olosuhteita ihan kuin ne olisivat jotenkin muuttumattomia maailman lakeja.

On helppoa pelätä ja siten mukamas valmistautua pahimpaan. Rajoittaa omaa elämäniloa murehtimalla asioita, jotka todennäköisesti eivät koskaan tapahdu. Ihminen on outo ja pyrkii aina hyvään, myös silloin, kun toimii tuhoisalla tavalla itseään tai toisia kohtaan. Jos kääntää oman asenteen vastaanottavaiseksi ylenpalttiselle hyvälle...no sehän vasta voikin olla pelottavaa. Mulle on ollut. Vielä hurjempaa ja pelottavampaa on se, että maailma vastaa välittömästi asennemuutokseen ja alkaa antamaan parastansa. Alkaa tapahtua ihmeitä, jotka itseasiassa eivät edes ole ihmeitä, vaan ainoastaan, miten nyt sanoisi, luonnollista seurausta sydämen avautumiselle. Tai näin minä olen kokenut. Mä uskon, että ei ole olemassa mitään itseni ulkopuolella olevaa suurempaa voimaa, joka säätelee hyvää ja huonoa elämääni, vaan olen yhtä kaiken kanssa ja mitä sallin ja kutsun elämääni, sen myös saan. Haluan siis valita mahdollisimman viisaasti ajatukseni.

Maailma ei arvota antamiansa elämänkokemuksia, me arvotamme ne hyviksi ja huonoiksi. Pitkällä juoksulla kaikki on kuitenkin pelkäksi siunaukseksi ja varsinkin alkaa olemaan, mikäli asennoituu Rumin runon mukaisesti. Kaikkeen. Ja avaa sitä helvetin sydäntä vastaanottamaan KAIKEN hyvän, mitä ikinä vaan voi olla ja vielä sen yli. Varantoja kyllä riittäisi kaikille. Jos toisen onni on multa pois, mä en ehkä luota siihen, että itselle riittää yltäkylläisesti kaikkea.

Omia sisäisiä blokkeja voi liuottaa pois ja uskomuksia muuttaa. Joka päivä ja hetki ja uudelleen ja uudelleen. Haastan kaikki testaamaan."

Haluaisin haastaa muutaman bloggaajan miettimään omia elämän periaatteita vaikkapa samaan tapaan instaviisauksien kautta :) Mikä toimii sinulle, mitä olet tähän mennessä oppinut, mikä auttaa tiukassa paikassa eteenpäin? Ei tarvitse vuodattaa hirveän pitkää tekstiä, saa toteuttaa omalla tyylillä :) Voin kertoa, että tällainen kirjoittaminen on aika voimaannuttavaa!

Lifeanddecorating Nappi

Dear Moments and Me

Peace & Style Ansku

Merenhelmi Veera

Lumituuli Laura

Sarasblogi

Rimma

...ja kaikki jotka vaan haluavat osallistua! 

Tägää oma blogisi kommenttiboxiin :)

// Sorry this blogpost was in Finnish only. So much text, translating it would had been a nightmare! //

Harmaa huone, värikäs asukki?

Hyvää iltaa. 

Kello alkaa huolestuttavasti kääntymään kahdeksaksi, vaikka juurihan mä tulin töistä?? Päivä oli pitkä mutta kiva. Latasin hauskan applikaation iPadille - en muista sen nimeä just nyt, mutta masiina muistuttaa kerran tunnissa jumppaamaan ja verryttelemään pöydän ääressä, antaa liike vinkkejä ja laskee toistokertoja. Toimistopäivinä istumista tulee ihan riittävästi sekä autossa että koneen ääressä, joten kaikki pienikin liikehdintä on kullanarvoista mun helposti levottomaksi muuttuvalle kropalle!

Huomenna alkaa pienimuotoinen pakkailu ja valmistautuminen mun tulevaa heppaleiriä varten :) Päätin siis tosiaan ottaa ja kokeilla maatilaelämän ja bisnesnaiseuden yhdistämistä, lord have mercy on my soul. Allaolevalla videolla pohdintaa tästä päätöksestä ja muutakin randomia pälätystä mm. viikonlopun aktiviteeteista. 

Nunnabileet tulossa! 

Armaan kälyni mitä mahtavin termi naisviikonlopuille ja kaikenmaailman tyttöjenilloille. 

Omassa harmaankellertävässä buduaarissani. Ai että tota valoa, ihan kamala säätämisestä huolimatta!

Hauskaa loppuviikkoa ja chilliä viikonloppua itse kullekin säädylle.

xoxo

throubäk torstai!

En ole moista ennen tehnyt, mutta mennään hetki muun blogimassan mukana, ja tarkastellaan elämää ennen ja nyt. 

Rakas päiväkirja....

Luuttusin tänään 2,5 h lattioita töistäpaluun jälkeen. Koirat olivat varastaneet hunajapurkin, syöneet sen puolkkiin, ja luonnollisesti olkkarin lattialla, keittiössä ja nasa-petauspatjalla (!!) odotti erinäisiä kasoja erinäisiä eritteitä. Tytöillä oli ollut vähän huono olo. Mitä tekee nuori maalaistalon emäntä? Syö masun täyteen, jotta jaksaa siivota, ja luuttuaa liejuja huivi naaman edessä. Mies ja eläinlapset oli metsäänheitettyinä sen aikaa. Vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ruoka pysyi hyvin omassa vatsalaukussa ja sain bonusyllätyksenä voimaantumiskokemuksen - jos tähän pystyn, niin pystyn aika moneen asiaan. Yrjöä ja ripulia. Puts puts. 

Mies kysyi vieressä (reippauspalkintomaitosuklaalevyä heilutellen), että olisinko vuosi sitten uskonut olevani tässä tilanteessa. 

Rehellinen vastaus - en todellakaan! Hyvässä ja huonossa. Aika mahtavaa, että ihminen ei tiedä a) mihin päätyy seuraavaksi elämässään b) tilanteessa ollessaan, että miten sen muistoja jälkikäteen tulkitsee. Että mitähän mä ajattelen vuoden päästä tästä hetkestä? Todennäköisesti sitä, että kaikesta selvii, mutta ei enää ikinä moista, kiitos. Toisaalta, tämä just ON sitä elämää. Aitoa, haisevaa, joskus vähän kipeetä, joskus naurattaa ja itkettää samaan aikaan. 

Tietyt asiat on ja pysyy, onneksi.

Rakastan edelleen salaatteja. Välttelen edelleen lihaa. 

Hyppään edelleen mielelläni tuntemattomaan. Oikeastaan elän siitä, että maailma yllättää mut, aina. 

Perhe on edelleen se tärkein. 

Haluan edelleen katsoa peiliin, toisiin ihmisiin ja maailmaan, rehellisesti. 

En edelleenkään silti tee sitä ellei ole pakko. Valitsen edelleen mieluummin ne vaaleanpunaiset silmälasit ja optimismin. Tykkään samaan aikaan edelleen ihmisten seurasta, mutta vaadin yksinoloa ja omaa aikaa. 

Teen paria eri työtä, jotka ovat omalla tavallaan hyvin kaukana toisistaan, mutta siksi juuri niin hyvä kombinaatio. Kuljen metsässä noin tunnin joka päivä. Joogamatto on vaihtunut lenkkareihin ja sammalmättäisiin, musta on TODELLA tullut hippi. Opettelen tekemään vähemmän ja kokemaan/elämään enemmän. En edelleenkään haltsaa kaikkea, mutta jaksan ehkä vähemmän miettiä sitä, että mitä pitäisi milloinkin olla. Huomaan, että mitä tahansa teen, elämä menee jokatapauksessa juuri oikeaan suuntaan. Katson paljon nörttidokumentteja ja huomaan diggaavani teoreettista fysiikkaa vaarallisen paljon. Asia, josta lukio-Konkistadori olisi ollut sangen häkeltynyt. Tykkään edelleen vastata asioihin "joo". 

Entä vuosi sitten? 

Opiskelin, opiskelin, opiskelin. 

Psykologiaa, psykologiaa, psykologiaa. 

Työskentelin, työskentelin, työskentelin. 

Vietin välipuolivuotista vaihtaen rankan, vakavahenkisen matkustustyön hetkeksi kevyeeseen humpuukityöhön. Nautin älyttömän paljon omasta kodista. Siitä, josta en ollut oikeastaan koskaan saanut nauttia muuta kuin viikonloppuisin. Jos silloinkaan. 

Tapasin jänniä ihmisiä. Tapailin jänniä ihmisiä. 

Söin ilmeisesti aika paljon fetaa?

Elin ehkä näennäisesti aika kevyen näköistä elämää, mutta kodin seinien sisällä kuhisi ihmeellisiä ja jänniä asioita. En aina osannut yhdistää eri maailmoitani keskenään, siitä tuli vähän irrallinen olo. En ehkä tajunnut, että ei tarvitsekaan olla kaikkea kaikille. Kunhan olen kaikkea niille, keillä on eniten väliä <3

Oho meni vähän syvälliseksi, vaikka ripulijutuilla aloitin. 

Ei, tällä blogilla ei edelleenkään ole tyylilinjausta, niinkun ei mullakaan. Ollaan vähän tällaisia

epätasalaatuisia, vaihtelevia, kokeilevaisia tapauksia, minä ja blogi. Ensi vuonna ollaan taas ihan eri tilanteessa, todennäköisesti. Ehkä ulkomailla, ehkä täällä. Ehkä tummia, ehkä vaaleita. Moni asia elämässä vaihtuu tiuhaa tahtia, mutta yksi asia näköjään ei - se, että mä rakastan tätä MUN tahtia. 

Haters´ gonna hate, lovers´ gonna love. 

(ja joo, lomakausia tääkin elämä kaipaa, sellaisia oman elämän oasikseja..mut niitäkin aina tulee, tarvittaessa)

Pus. 

Kulissi vs. Sosiaaliporno

Viitaten blogimaailmaan. Aina on helpompi puhua niistä kevyistä jutuista, mutta sitten taas...ihmisten elämä on täynnä iloja ja suruja, suuriakin sellaisia. Moni haluaa pitää bloginsa "hyvänmielenpaikkana", ja hyvän mielen blogit on mun omia suosikkejani. Ne on niitä pumpulisia pakopaikkoja, mutta ne muodostavat herkästi oman harhansa - ton ja ton elämä on niin täydellistä. KUN siitä elämästä näytetään se miniatyyriosa. Ja vaikka tietää, että näin on. Silti! Ihmisaivot, tuo jatkuvaan vertailuun tehty apparaatti. 

Koko oman blogihistorian aikana hyvänmielenblogi ei todellakaan ole ollut se kantavin termi. Mikään oman elämän likakaivokaan tämä ei voi olla, mutta tietty realismi - omaa lähipiiriä ja muita rajoja kunnioittaen - on kuitenkin ihan tervettä. Mä en todellakaan halua, että kukaan ajattelee mun elämän olevan jotenkin ruusuisen täydellistä. Joo onhan tässä koiranpentua ja kivoja töitä jaadijaadijaa, mutta onneksi on. Koska sitä toistakin puolta on, huolia ja asioita, jotka vaativat niitä mielenhallinnan välineitä, joita mäkin yhtenä työnäni koulutan. 

Hitsi. Mä voin nimittäin sanoa, että mulla oli todella paska ystävänpäivä :D Olis ollut ihana saada ruusuja ja suklaata, söpöilyhuomiota ja erinäistä palvomista osakseen. Tunnustan!! Me ollaan koitettu yhdessä toipua muutamasta viime viikosta, jotka on olleet suoraan sanoen aika perseestä. Elämä on näyttänyt helmikuun ajan nurjempaa puoltansa huolen, stressin, kiireen ja kuormituksen muodossa. Mä sanoin just miehelle, että vuoden päästä varmaan ihmetellään, että selvittiin a) yhdessä b) hengissä koko jaksosta, hah. Että siihen nähden joku hiton ystävänpäivä on ihan pikku juttu, mutta kieltämättä mä kaipaisin hemmottelua. 

Lupasin kyllä miehelle, että se saa viedä mun Thaimaa-neitsyyden. Ja ennen kun te pervot mietitte, että mistä sänkymanoovereistä on kysymys, niin tosiaan on kyse siitä, että Thaimaa on mulle toistaiseksi tuntematon maaperä. Ei ole vaan koskaan kiinnostanut. Mies taas on kolunnut maata paljonkin, ja saakin jossain vaiheessa esitellä mulle huudeja. Että ehkä mä en valita kun en saanut sitä suklaarasiaa. 

Mutta tiedättekö mitä. Makaan tällä hetkellä sängyssä, koivet rasvattuina, Sinkkuelämää pyörii taustalla, elukat möhisee lattialla. Ei tää hullumpaa oo, tuntuu melkein hemmottelulta. Pitäisi ottaa tällaista omaa aikaa joka päivä! Ihan pieniä juttuja, mutta heti tulee parempi olo. Hyvää ystävänpäivää <3

liikunnan iloa vai egon pönkitystä ja ismejä?

Newly impassioned soul (joka on siis lempikohta Mumfordien Roll away your stone -biisistä, sydän) kuvaa aika hyvin mun temperamenttia. Tykkään innostua ja fiilistellä, joskus jopa rasittavuuteen saakka. Täysin faijalta tullutta geeniperimää, hyvässä ja huonossa. Mikä tahansa asia, mikä mun sydämen vie, vie sen ainakin hetkeksi 110% ja suurella innostuksella. Luonnollisesti tästä piirteestä on ollut riesaakin, mutta uskoisin, että se on ollut se suurin yksittäinen tekijä, joka mut on a) saanut nauttimaan elämästä todella lujaa b) vienyt erilaisiin jänniiin tilanteisiin. 

Tällä kertaa kyse on harrastuksesta, löysin nimittäin ah niin ihanan ja tarpeellisen Pinterestin kautta Zentangle piirtämisen. Viimeisen viikon ajan oonkin heilunut tussien ja paperin kanssa, ihan maanisesti. Parasta aivolepoa moinen, kannattaa kokeilla! 

Harrastuksesta puheenollen, olin eilen katsomassa ystävän stand-up -kiertuetta. Hyvää settiä, vähän sellaista yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, ja jossain vaiheessa lavalla puhuttiin "harrastamisesta". Otetaan mikä tahansa asia, mitä ihminen tekee leikinomaisesti ja mielellään, ja laitetaan siihen sääntöjä, aikataulutetaan se, annetaan sille nimi ja tehdään siitä ehkä jopa brändi. Pisti miettimään, että leikkiminen, mikä on ihmiselle luontainen, luova ja virkistävä tila, on se juttu - ei se, kutsutaanko sitä harrastamiseksi. Oon miettinyt tätä joskus aiemmin itsekin omaan treenaamiseen liittyen. Miksi tehdä ohjelmia, miksi sitoutua tekemään jotain tiettyä juttua instead o, että vaan "leikkisi" oman fiiliksen mukaan, oli se sitten hiihtämistä, tanssimista tai juoksemista. Tavoitteellisuus on tietenkin ok, kisoihin tähdätessä. Haluaisin kuitenkin pikkuisen kyseenalaistaa sen, että tavallisen kuntoilijan tarvii noudattaa ohjelmaa. "Ohjelmia ja aikatauluja tarvitaan, jotta saadaan ihmiset liikkumaan". Hyvä argumentti sinänsä, mutta entäs se liikunnan ilo? 

Ihmiset on toki erilaisia tässä, mutta haluaisin haastaa jengiä pohtimaan omia motiiveja. Onko motiivina ilon saaminen vai lihan kurittaminen? Mun parhaat lenkit on olleet niitä, että lähden luontoon ajatuksella, että saatanpa treenata 17 minuuttia tai 1,5 tuntia, mutta kuuntelen itseäni enkä tee väkisin. Tai haen netistä hauskimmat bootcamp -ohjelmat, ja teen akrobaattisen lihaskuntotreenin olkkarin matolla alkuyöstä. Tuntuu aika loogiselta, että ihminen haluaa tehdä myöskin säännöllisesti niitä juttuja, mitkä tuottaa iloa ja nautintoa. Liikunnan ilo tulee ihmisille niin eri asioista, joten sen sijaan, että kaikki pyrkivät käymään salilla kolme kertaa viikossa ja lenkillä kaksi, voisi ennemmin miettiä, että mikä tuo iloa, ja lähteä siitä sitten soveltamaan...Jokaiselle löytyy TAKUULLA laji, joka tuntuu hauskalta ja tuo hien pintaan. Tässä on ehkä ajatuksena myös keho-mieli -yhteys, mun ikuinen lempiaiheeni, mutta kuinka paljon tehokkaampaa ilolla tehty treeni on vs. väkisin puurtamiseen....! Uskallan veikata, että treenimäärät kasvavat tällä mentaliteetilla myös kuin itsestään. 

Ihminen menee luontaisesti kohti kivalta tuntuvia asioita ja poispäin itselleen epämieluisista. Tätä ihmisyyden perusmekanismia voi kuitenkin hyödyntää terveellisempiä elämäntapoja hakiessa. Silkalla kurinalaisuudella saa toki tuloksia, mutta onko siinä mukana ilo. Siis muukin ilo, kun egon ylpeys siitä, että jes, kurinalaisuus = hyvä ihmisyys, eli jos pysyn kurinalaisuudessani, olen onnistunut = ilo. Mutta se on kuitenkin suorituspohjaista iloa, ei sisältöiloa. Tämä oli mulle käänteentekevä havainto omassa treenissä. Kun treenasin monta tuntia viikossa triathlonia varten, olin hyvä ihminen. Identiteetti perustui suurilta osin tässä asiassa onnistumiseen. Huono viikko saattoi tarkoittaa epävarmuutta omassa "urheilijaidentiteetissä". Identiteetti ei ole kuitenkaan minä. Minä on ennemmin se yksinkertainen, lapsenkaltaine olento, joka rakastaa leikkiä, rakastaa luoda. Rakastaa ehkä sitä vaihtelevuutta ja kaikkea uutta. Ei sitä kiinnosta ismit, ne on egon heiniä. 

Tällaista tällä kertaa, perus lauantai-aamun pohdintoja viiteen valvomisen jälkeen ;) Tänään muuttosiivotaan ja huomenna mennään ehkä moikkaamaan uutta potentiaalista perheenjäsentä <3 Katotaan, että jääkö moikkaamisen tasolle, vai onko jengin jäsenenä pian uusi nelijalkainen. Hui!! Tassumäärä alkais olemaan siinä vaiheessa aika kunnioitettava. ¨

Hauskaa viikonloppua!

Dear 2014....

Koitan olla vähemmän herkkänahkainen 

Uusi, kiva taito olisi leuanveto tai vaikka joku päällä/käsilläseisonta

Haluaisin olla enemmän kuin...hmm...haluan vaan olla enemmän mä ja oma itseni!

Hyvä teko - koitan laittaa enemmän safkaa kotona. Miäs polo. Vihreää tulee saamaan. 

Haluaisin, että joko Thaimaan tai Vegasin yhteisreissu toteutuisi - Kiina kutsuu toivottavasti töiden puolesta, samoin Venäjä

Haluaisin lukea Khaled Hosseinin jonkun kirjan, vihdoin!?

Olis kiva kirjoittaa maili muutamalle sukulaiselle tai tuttavalle, joihin ei ole ottanut yhteyttä pitkään aikaan. Kertoa vaan kuulumisia ja kysellä niitä muilta. Ei olis iso panostus, ei. 

Mitähän ruokaa mä en ole vielä testannut?! Ähh, no ehkä voisin tehdä itse vaikka moussakaa? Katso kohta neljä! ;)

Aion olla parempi tietoiseti elämisessä <3 "Let love be your energy" vois olla seuraava tatuointi ellei seuraava tatuointi olisi jo päätetty...JA toivottavasti paikoillaan jo 2014!

pyssyleikkei

Riemuiten ja alati ilakoiden totean, että kuukauden sairastamisen jälkeen SuperFlunssa taitaa olla selätetty - jaksoin käydä tänään salilla ja treenasin jopa huimat 25 minsaa. En oikeesti muista näin pitkää toipumisaikaa. Jopa jättimäisen leukaleikkauksen jälkeen mä olin viikon päästä ihan elämäni kunnossa. Mulla siirrettiin leukaa 1,5cm eteenpäin vuonna 2009. Purentavian korjaus. Kuusi viikkoa nestedieetillä (ps. tosi hyvä laihari, vaikka vetäisi silkkaa kermaa). Tää oli silti pahempi, heh. Tuntuuko muista siltä, että nää pöpöt pahenee vuosi vuodelta?! 

Muuta hyvää:

- Vedenjuonti lisääntyi eksponentiaalisesti suodatinkannun hankkimisen jälkeen. Vesi maistuu törkyhyvälle. Oon vetänyt alkalisoitua, ionisoitua ihmevettä kuin Saharan-aavikolta pelastautunut. Tuntuu, että koko aineenvaihdunta lähti ihan uusille teloille. Kroppa tuntuu puhdistuvan - ihanaa! Hitto, tällaisen kuolontaudin jälkeen etenkin.

- Opeteltiin vähän kehittyneempiä maastakäsittelytaitoja miehen kanssa. Raukka oli ekaa kertaa pappia kyydissä, homma kun oli mullekin ihan aidon haastavaa. Mun hevonen kuumeni lopun liinassa laukkaamisesta ihan totaalisesti ja oli ihan hieno nähdä, miten mun ratsastuksenopettajaystävä rauhoitti tilanteen. Käytiin hengaamassa tarhassa yhden potentiaalisen lainahepan kanssa. Tyyppi möllötti meidän välissä ja oli sangen paskana, kun lähdettiin pois. Toinen <3 Tämä tapaus ei ole mikään kokenut kouluratsu, mutta äärimmäisen sydämellinen ja suloinen. 

- Oon löytänyt uuden koukutussarjan: Homeland. Syvää rakkautta. Lähenee koukuttavuudessaan True Bloodia, Aliasta,  Big Lovea, X-Filesia ja Hemlock Grovea. Suosittelen! Oon myös palannut kirjojen lukemisen riemukkaaseen maailmaan. En tosin romaanien, vaan kaiken maailman työhön liittyvien kirjojen. Joku koukuttava romaani olis kyllä ihan ässä. Suosituksia?! Ainiin Remppis muuten, mulla on edelleen jossain muuttolaatikossa sun Kasvattitytön tarina, sori ;)

Ja sitten vielä randomein...käytiin ampumassa ihan aikuistenoikealla pyssyllä. Tai siis mies kävi, mä piirsin hassuja naamoja osumatauluihin, kuvasin vanhoja koriste-esineitä ja harjoittelin aseen pitämistä ja tähtäimen kohdistamista. Olisin saanut ampuakin, tai siis mut kovasti yritettiin ylipuhua siihen, mutta nääh. Babysteps. Oon semipasifisti ja tollainen ase, mikä miehellä kuvassakin on, on oikeasti aika peljottava. Huomhuom miehellä on opettamislupa, eli kaikki meni täysin turvallisesti ja laillisesti ;) Aseet pelottaa mua sen verran, että olin harjoitellessa ihan paskana lippaatonta asetta pitäessä, heh. 

Aim seksyy änd ai nou it

Köh

Yskä kumahtelee keuhkoissa, eikä jaksamista ole vielä nimeksikään. Kiitos, maailma, tietokoneesta ja niistä hommista, joita voi tehdä kotisohvalta käsin! Tää on kyllä hullun sitkeä tauti. Mä olen salaa hieman kiitollinen siitä, että ilma on noin paska. Muuten mulla olisi liian suuri houkutus kirmata ulkona koiran kanssa tai yksin metsäteitä pitkin. Pahoitteluni kuitenkin niille, jotka joutuvat pyöräilemään tahi kävelemään kouluun tai töihin. Mäkin joudun ulostautumaan asunnolta kohtapuoliin...jotain työjuttuja voisi tänäänkin hoitaa, ehkä, jospa, miksipä ei? Eläköön, yrittäjyys.

Ensi viikolla alkaa pari uutta juttua töihin liittyen. Oon todella innoissani, koska tietyt asiat on junnanneet paikoillaan vähän turhan pitkään, ja mä olen joutunut tekemään lukuisia kärsivällisyysharjoituksia. Voi mieli, mieli, kun jotain haluat - on todella vaikea vaan odotella kiltisti! Jopa mielenhallinnan ammatilaiselle! Asunto- ja työkuviot ovat luonnollisesti isoja kysymyksiä missä tilanteessa ja kelle tahansa, ne kun väkisinkin linkittyy toisiinsa...toisaalta taas muihinkin toiveisiin ja ajankohtaisiin teemoihin. Meikäläisen Pinterest-tiliä seuraaville nekään jutut ei ole ehkä varsinaisesti salaisuuksia. Whoops ;)

Kaiken tämän yhteensovittamista ja erinäisiä epävarmuustekijöitä onkin ihan, öh, mielenkiintoista seurata, mutta yleensä asiat tuppaa järjestymään. 

Eilen oli kyllä ihan hauska työpäivä - olin taas castingissa, uutta telkkamainosta pukkaa. Ne on nyt jotenkin tykästyneet meikään mitä tulee liikkuvaan kuvaan :) Toivon toden teolla, että saan roolin, koska tämä olisi ihan jotain muuta, mitä koskaa aikaisemmin - mä nimittäin kuvaisin "itse" koko mainoksen! Hah, multitaskingia. Fingers crossed, ei se palkka niinkään, mutta toi olisi takuulla hauska kokemus. Todennäköisesti superrankka, mutta kompensaatiokin on hyvä. Näistä ei vaan ikinä tiedä. Siinä mielessä castingit on kurjia. Joutuu varautumaan toden teolla kuvauksiin, mutta saat kuulla valinnoista vasta paria päivää aikaisemmin. Hylsyistä tulee väkisinkin sellainen kahden sekunnin "mikähän mussa oli vikana" pohdinta, vaikka itsekin kameran toisella puolella työskennelleenä tiedän, että se ei ole henkilökohtaista. Joskus syyt valintoihin on ihan huvittavan pieniä. Tässä kyseisessä mainoksessa arvoidaan muun muassa mallien käsiä, ja miltä ne kuvassa näyttäisivät. Kädet! No, mä toivon, että mun kädet on oikean ikäiset ja riittävän södet valitsijaporukan mielestä. 

Ainakin kotona on siistiä. Välittäjä hengasi eilen meillä kahden tunnin ajan, ja saatiin onneksi hommaa etenemään. Siitä huolimatta, että välittäjän syli ja lahkeet oli täynnä Konkistadorilan nelijalkaisia <3 Kämppä lähtee näillä näkymin myyntiin heti alkuvuodesta, ja sitten vaan katsotaan, että mitä tapahtuu. Huisin jännää. 

Puheripuli. Kiitos ja anteex.