Taikauskoisia ajatuksia - yliaika edition

Tässä "yliajalla", tai miten se nyt määritelläänkään, yhtä häilyvä keksintö kuin laskettu aika, alkaa mieleen nousemaan enemmän tai vähemmän vainoharhaisia ajatuksia siitä, että miksi me ei olla jo synnytetty. Huom - me. Mustakin on tullut me -puhuja kuten miehestäkin, salakavalasti. "Meidän laskettu aika", "meidän raskaus". Noniin. ajattelin, että viihdytän teitä muutamilla todellisilla ajatuksilla. Tai ainakin ne on pelottavan todellisia tässä vaiheessa, kun beibe pitelee kaksin käsin kiinni kohdunseinämästä, vaikka mä söisin saunassa srirachaa pomppien samalla kuntopallon päällä (post coitum, toki). Edellinen virke oli viittaus siihen, että kaikki muut keinot paitsi risiiniöljy NIIN on kokeiltu, tusinasti. Myös akupunktio, vyöhyketerapia ja yleinen chillaaminen. Mun keho on vaan niin hyvä paikka asua. 

Btw jos joskus jaksan ja koen tarpeelliseksi muiden äityleiden hyväksi, niin kirjoitan meidän viime viikonloppuisesta väärästä hälytyksestä ja sen aiheuttamasta sairaalareissusta. True story - seuraavana päivänä oli niiiiin pettynyt ja ahdistunut olo, että pystyin vain itkemään. Kunnes kokosin itseni ja lähdin kävelylle. Action on paras vastaus masennuksen alhoon. 

Mutta nyt niihin taikauskoajatuksiin. Tunnistaako/tunnustaako kukaan muu tällaisia?

1. Lapsi odottaa syntymää, koska miehellä oli töitä viime viikolla.

Oletettiin, että tämä on merkki kahden yrittäjän geeneillä varustetusta tulokkaasta. Altruismia pukkaa. Laps ei sittenkään niin yrittäjähenkinen, kun luultiin?

2. Lapsi odottaa syntymää, koska haluaa, että mä vietän vielä sen vika oman päivän. 

Ihan muutama pidetty. Ovat olleet kivoja, toki. Samaa uskoin kampaajakäynnistä. Ilmeisesti juurikasvukaan ei häirinnyt määräänsä enempää. 

3. Lapsi odottaa syntymää, koska tekee mieli tiettyä ruokaa, jolloin voinkin sitten jälkeenpäin todeta, että tätä se synnytyksen alkaminen vaati! = hauska tarina kerrottavaksi mammakahveilla. 

Kolme päivää himottanut bataattikeitto ei startannut supistuksia. Kauheat paineet yhdelle keitolle. 

4. Lapsi odottaa syntymää, koska 2016 kirjanpito kesken.

Sovin itseni kanssa, että se piti tehdä joulukuussa pois kuleksimasta. No teinköhän. Oon edelleen hieman skeptinen, etteikö tässä muka olisi se syy....

5. Lapsi odottaa syntymää, koska täytyy tapahtua vielä joku totaaliantautuminen äitiyden voimalle.

Mene ja tiedä. Antautuminen harvoin onnistuu antautumispaineiden alaisuudessa. 

6. Lapsi odottaa syntymää, koska arvostaa meidän välistä rakkautta ja haluaa tarjota "vielä kerran" lemmenhetken, jota muistellaan kiiluvin silmin vielä parinkymmenen vuoden päästä. 

No onhan tässä pantu menemään. Prostaglandiini + oksitosiini, aivan liian hypetettyjä kemioita. Että "sillä se lähtee pois millä tulikin" ei päde täällä. Vai tehäänkö me sekin väärin? #uusivainoharha

7.  Lapsi odottaa syntymää, koska LIPASTO. 

Syksyllä makkari/työhuoneessa romahti lipasto, joka edelleen on tuhannenp****npalasena tuolla, vaikka kuinka piti hankkia uus jo hyvissä ajoin. Onko jokin amerikkalainen yliopisto tehnyt tutkimuksen kohdunkaulan avautumisen ja säilytysratkaisujen korrelaatiosta? Haluaisin tietää. 

Näitä olis varmaan vielä about kymmenen, mutta en muista. Mutta jos joku vielä kerran sanoo mulle, että "se syntyy kun syntyy", niin teen viisi blogipostausta kaikista niistä lakonisista lausahduksista, jota kukaan ei tässä vaiheessa enää halua kuulla :D teen ehkä muutenkin. Ihmiset tarkoittaa hyvää, bless them, ja kaikille meille tulee aina se tarve lohduttaa verbaalisesti jollain korulausahduksella. Sorrun siihen itsekin, jopa terapeuttina. Totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä lohduttaa parhaiten se, että joku uskaltaa sanoa, että "toi on varmaan ihan perseestä". Sillä saa multa vähintään halauksen. 

Kiitosmoi.  

Viikon 40 kuulumisia ja paras raskausajan vinkkini

anoppi tajuaa <3 Kakkukeisarin leivokset jaettiin sentään kolmeen pekkaan

Rehellisyyden nimissä, viime päivät on kuluneet aikalailla syöden ja leväten. Mutta sellaistahan elämän viikolla 40 kuuluukin olla! Hirveästi ei ole mikään muu asia stressaillut kuin se, että milloin homma varsinaisesti starttaa. Vääriä hälytyksiä on ollut, sekin on aika normaalia. Itseasiassa saatan vedellä yhtä sellaista parhaillaan tätä tekstiä kirjoittaessa. Taas kerran passitin miehen nukkumaan luvaten, että tulen kyllä herättämään heti, kun siltä vaikuttaa. Toistaiseksi ei ole tarvinnut näin tehdä ja olen heräillyt yksin uuvuttavan supisteluyön jäljiltä sohvannurkasta. Mutta tää on pientä. Nyt ainakin alkaa tuntua siltä! Niin lyhyt vaihe raskautta, puhumattakaan koko elämän mittakaavasta.

Viimeiset kolme päivää on mennyt kuvassa näkyvässä pregnancy stationissa voimia keräillen ja moninaisia oloja ihmetellen. Jos jotain vinkkiä voi antaa teille muille vikoja raskaushetkiä kokeville, niin säästäkää jollekin tilille rahaa muutama huntti ja käykää kaikenmaailman hemmottelevissa ja omaa hyvää oloa tukevissa hoidoissa niin paljon kuin sielu (ja lompakko) sietää!! Kävin toissapäivänä jo toistamiseen Organic Spiritin* raskaushieronnassa maailman ihanimmalla Tuirella ja voi herranen aika miten hyvä olo ihmisellä voi olla 1,5 h hemmottelun jälkeen! Säästää voi sitten jossain muussa asiassa. Keho ja mieli kyllä kiittää kosketushoidoista. Tänään olin akupainanta / vyöhyketerapia hoidossa ja mikäli homma ei starttaa tässä vuorokauden sisään, niin torstaiksi pääsen vielä varsinaiseen neulahoitoon. Tänään sitä ei kokeiltukaan, hoitajan mielestä keho vaikutti jo niin kypsältä. Sama tunne mulla!

Eilen vein itseni vikan varsinaisen neuvolakäynnin jälkeen puuroaamupalalle lähellä olevaan Sis.deliin. Parinkymmenen minuutin aikatauluton hengaaminen ilman vauvaa tai työjuttuja tuntui luksukselta. Don´t get me wrong, vauva on tervetullut seuralainen, mutta edelleen - nyt on mahdollisuus keskittyä vain itseen ja sen mä olen kyllä tehnyt. Jopa osannut nauttia siitä! Ei tällaista tilannetta ole ollut ennen omassa elämässä. Saa olla, ihan luvan kanssa, ja fiilistellä maagisia viimeisiä aikoja ilman tägiä "äiti". Tai "yrittäjä"! 

Okei, ihan vailla työajatuksia mä en ole osannut enkä halunnut olla, jos mitään ei ala tapahtumaan tänä yönä, niin koitan järkätä tälle viikolle vielä yhden pikku paltsun... :) mutta se on ihan eri asia energeettisesti kuin esim. terapian tekeminen!

Vietin muuten viikonlopun täysihoidossa porukoiden luona maalla, pieni maisemanvaihdos oli nimittäin ihan tarpeen. Nappasin massusta paskan peiliselfien, mutta tossa se nyt on, ehkä vika mahakuva! Virallinen potretti otettiinkin tossa pari viikkoa sitten. Ihan kuulkaa alastonkuva. Hyvin tyylikäs, mutta ei kuitenkaan Internet-sovelias. Oltiin sentään ylpeitä, että saatiin edes pari kunnollista raskauskuvaa koko ajalta. Tää on just tätä valokuvaajaperheessä, että suutarin lapsella ei ole kenkiä! Otetaankohan me vauvasta sentään se pari kuvaa?

Siinä se on. Noin 3,5 kiloa vauvaa ja yhdeksän muuta siihen päälle. Aika muhkea daami. Kovasti olis kiva todeta tähän loppuun, että suattaapi olla viimeinen päivitys ennen beibiä. Mutta faktuaalisesti tässä voi mennä vielä se vajaa pari viikkoa jos yliaikaiseksi meinataan mennä. Mä oon jotenkin tyytynyt siihenkin ajatukseen. Sitten on niin! Harmi vaan, että muut aikataulut alkaa sitten jo puskea päälle. 

Kuules pieni poika, nyt olis tosi oivallinen aika syntyä tähän perheeseen!

* kyseinen hoitola kuuluu omaan työhöni myös, mutta tämän suosituksen teen maksavana asiakkaana ja tulevana äitinä, en yhteistyökumppanina!

Se kuuluisa lopputurhautuminen

kuva: Pinterest

Kello 4.20 tuntuu siltä, että koko muu maailma nukkuu. Aika on pysähtynyt ja toisaalta rientää. Tulee Päiväni Murmelina -fiilis katsoessa tuhannetta tuntia saman vanhan koneen näyttöä pyörittäen mielessä samaa vanhaa ajatusta: koska tää lapsi meinaa syntyä. Väittää itsellensä, että ei tarkkaile jokaikistä pientä vihlaisua tai kouristusta. Syö niitä ei-niin-hyviä ruokia selittäen itselleen, että sokerista saa energiaa jos nyt vaikka alkaisi synnyttämään. Eikä ala, ei tänäkään yönä. Eikä ainakaan viime yönä, vaikka supisti kipeästi ja säännöllisesti, vain loppuakseen viiden tunnin jälkeen täydellisesti. Taas. 

Olen nimennyt tämän vaiheen kiinalaiseksi vesikidutukseksi. 

Valvotaan sentään alkuyötä yhdessä miehen kanssa, mietitään lapsen nimeä. Olisinko ikinä uskonut, että sitä ei ole vielä lyöty tässä vaiheessa lukkoon! Mies ehdottaa, että saisi tahtonsa läpi, mikäli hänen syntymäpäiväennusteensa, se yksi ainoa, toteutuu. Muuten mä saan päättää. Kova lupaus, mutta en siltikään uskalla lähteä moiseen betsiin messiin. Viisi minuuttia myöhemmin totean, että ok, pidetään ehdotus validina vaihtoehtona. Mies on iloinen. 

Yritän päivittäin selittää itselleni, että a) kyse on enää max päivistä, kuka tahansa jaksaa näin lyhyen ajan vaikka päällään seisten ja b) voin luottaa kehon ja vauvan viisauteen. 

Joojoo, koska rehellisyyden nimissä jaksan luottaa tämänhetkisellä  minimikärsivällisyydelläni kehon viisauteen ehkä sen 70% päivästä. Kunnes turhaudun ja koitan pomppia lasta ulos. En kuitenkaan koita edesauttaa synnytyksen alkamista, en! En edes silloin, kun saunon, siivoan ja syön chiliä suurinpiirtein samaan aikaan. Ketä tässä huijataan, lähes kaikenmaailman kikkoja on kokeiltu. Niiden tepsiminen perustuu sitäpaitsi ainoastaan siihen, että synnytys alkaa aktin x jälkeen koska se olisi muutenkin alkanut, uskoisin. Mutta kivahan se on myöhemmin selittää, että joojoo, synnytys alkaa mandariineja syömällä.  

Alan tyytyä siihen, että tämä loppuraskaus ja sen vikat metrit tekee musta aivan yhtä turhautuneen, malttamattoman ja yli-innokkaan kuin jokaisesta muustakin tulevasta äidistä. Googlaan ne samat "miten synnytys alkoi" ja "synnytyksen ekat merkit" joita jokaikinen muukin imee netistä tässä vaiheessa. Tekee naisen nöyräksi - samaan naisporukkaan me kaikki tässä kuulutaan. Ja miksei kuulisi, kyseessä on kuitenkin elämän isoin jännitys ja megashow. 

Muutamia omia pohdintoja: 

Ennakoiko Stockalle oksentaminen synnytyksen alkamista? Kyllä, näin tapahtui. 

Onko voimakas nivuskipu merkki alkavasta synnytyksestä? Varsinkin, jos se menee yhtä nopeasti pois? Finni leuassa ekaa kertaa ehkä kahteen vuoteen, onko synnytys nyt lähellä?? Olen 15% normaalia pirteämpi ja aikaansaavempi, alkaako synnytys 12h sisällä? Oliko toi lapsivettä??

Faktahan on se, että SYNNYTYS ON LÄHELLÄ, ei tarvitse kuin vilkaista kalenteriin! Ei ole enää mahdollisuuttakaan siihen, että kestäisi pitkään. Nyt on kyse siitä maailman luonnollisimmasta ja toimivimmasta synnytyspelon hoidosta eli lopputurhautumisesta. Että ihan sama millä kivulla ja mitä reittiä, kunhan tää skidi tulisi ulos. Täydellistä ja nerokasta suunnittelua luontoäidiltä. Laskettu aikakaan ei ole vielä mennyt eli teknisesti tässä mennään ihan täysin normiaikataulussa. Ja vaikka mä nyt hieman mollaan tätä omaa meininkiä, niin kyllähän mä oikeasti luotan. Just sen verran, kun hyvä on. 

Tänään sain onneksi aivoja muualle terapiakoulutuksen seminaarissa. Huomenna olisi sama setti. On tärkeää viedä huomiota muualle, ihan normaaleihin juttuihin. Täyttää päivää kaikella mahdollisella mutta muistaa myöskin lepo. Nauttia yksinolosta vaikka kuinka jo haluaisi siirtyä siihen ei-enää-niin-yksin -moodiin. 

Pian. Ehkä huomenna, ehkä puolentoista viikon päästä. Mutta pian jokatapauksessa!

Viimeisillään raskaana oleminen ja treenaaminen

Viime viikkoina oon huomannut jälleen kerran yhden oleellisen jutun omasta keho-mieli -suhteesta. Liikunta, jopa se vähän kovempikin treeni, on tullut elämään jäädäkseen. Nyt voin ekaa kertaa todeta, että mä ihan tosissani tarvitsen ja kaipaan sitä oman hyvinvoinnin ylläpitämiseksi! Jos ekat treenivuodet meni tietynlaista kropanmuotoa tavoitellen, niin nyt painopiste on ennemmin tuolla korvien välissä ja yleisfiiliksessä. Sixpackit ja vastaavat on enää ihan ok sivutuotteita.   

Kuten oon tainnut useasti mainitakin, meni oma raskaus hieman eri lailla kuin odotin. Oletin nimittäin, että kroppa menisi ihan siinä sivussa ja jos jossain olisi haasteita, niin enemmän henkisellä puolella. Miksiköhän näin edes ajattelin? Ehkä oli vaan se oletusarvo, että hormonit tulee tuntumaan ja saatan olla jotain ihan muuta kuin se iloinen, positiivinen itseni. Varauduin ehkä pahimpaan? No, toisinpäin kävi ja oikeastaan mä olen tähän vaihtoehtoon tosi tyytyväinen (ja niin varmaan siippakin). Kroppa ei sallinutkaan neljä kertaa viikossa treenaamista, hyvä kun normielämää koiranulkoilutuksineen ja kevyine kehonpainojumppineen. Mieliala taas on ollut tosi korkealla eikä kummempia hormonihepuleita ole tullut. Päinvastoin. Vaikka kroppa on ollut yllättävän kovilla, oon pysynyt ihmeen tyytyväisenä. 

Treeninpuutteen vaikutukset oon tästä huolimatta huomannut juurikin mielialassa, tai pitäisikö ennemminkin sanoa, että eron huomaa erityisesti viime aikojen treenien jälkeisessä fiiliksessä. Mikä mielihyvähormoniryöpsähdys tänäänkin posahti päälle suht rankan metsäretken päätteeksi!!! Supistusten ja mojovien liitoskipujen vuoksi jouduin rajoittelemaan treenejä moooonta viikkoa ja nyt, kun sitä ei enää tarvitse tehdä, niin ai että...vaikka olo on raskas ja tukala enkä todellakaan jaksa tehdä paljoa, niin vaikuttaa nämä pienetkin reippailut ihan älyttömän paljon mun mielialaan! Oon tosi kiitollinen, että voin vielä liikkua. Todettakoon, että tämänpäiväiseen 4km metsärämpimiseen meni se 1,5 tuntia, mutta aivan sama - kroppa sai sen, mitä kaipasi, minä metsäterapiaa ja raitista ilmaa. Kävin outoa kyllä ekaa kertaa Nuuksion Haltiassa, vaikka meidän kesäasunto on siinä ihan vieressä. Ei vaan tule poikettua "omasta metsästä" järven toiselle puolelle. Valmiit reitit on kuitenkin kivaa vaihtelua ja tällä kertaa valittiin lyhyin eli Haukkalammen reitti. No, sitäkään ei ihan kokonaan, seitsemän kilsaa lumihangessa olis varmaan vienyt multa hengen, hah. Jälkeenpäin oli samanlainen fiilis kuin lapsena pulkkamäkipäivän jälkeen. Nälkä, väsy ja ihan mieletön, hehkuva hyvä olo. Join take away kuuman kaakaoni hymy huulilla ja nukahdin autoon varmaan viisi minsaa parkkipaikalta starttaamisen jälkeen. 

Toinen laji, joka on ollut mulle todellinen ilo ja autuus, on vesijuoksu. Vesi luonnollisesti ottaa painetta ja painoa pois kropalta ja hitto mä suorastaan liidän eteenpäin siellä altaassa! Mun juoksulenkkien ikävöinti on siis saanut ihan hyvää korviketta. En silti malta odottaa sitä fiilistä, kun suurin osa tästä kehosta jää sairaalaan ja mä pääsen taas pikkuhiljaa tutuille poluilleni - toivon mukaan alastoman koiran ja juoksuvaunujen siivittämänä.

(Pieni kasku niihin liittyen. Ostin Zero2Run kolmipyörärattaat Tori.fi:stä jo kesällä, kun löyty niin edullisesti ja oli kivan oloiset. Eilen osoittelin meidän pyörävarastoon, että koskas mä oikein ostin noi vaunut, olinko edes raskaana silloin?! Mies totesi että et, tulit raskaaksi kiitos vaunujen ostamisen. Mahdollisesti totta.) 

Loppurohkaisuksi kaikille tiineille naaraille, jotka huohottavat kieli vyön alla pienimmässäkin rasituksessa, että jahka beibi laskeutuu, niin olo on IHAN eri ja hengitys kulkee lähes normaalisti! Tosin sitten alkaa 30min välein pissaaminen ja keilapallo vaginassa -olo, mutta älkää sitä murehtiko. Hengittäminen on oleellisempaa. 

Paremmalla puolella!

No tottakai mun kaikista marmattavin blogitekstini oli se kuukauden luetuin! Varmasti kaikki ymmärtää, että tässä vaiheessa, semivaivaisna ja jännittyneenä, turhautuminen nostaa päätään. Thank god tunteita voi purkaa tännekin. En yritäkään esittää, että olisin urhea ja rauhallinen 24/7. Ei sellainen ole inhimillistä, ainakaan mun näkökulmasta. 

Viimeiset päivät on kuitenkin ollut huomattavasti enemmän zen olo. Tein nimittäin ihan tietoisen asennemuutoksen olojen suhteen. Okei, on kipuja, on vääriä hälytyksiä ja pettymyksiä, on vaikea olla ajoittain oman kropan kanssa, on jännitystä ja epätietoisuutta, unettomuutta...MUTTA, nyt on ennen kaikkea aikaa levätä, syödä, nauttia yksinolosta ja puolisosta sekä pörräillä jaksamisen mukaan ympäriinsä ilman beibiä. Itseasiassa ilman koiraakin, toinen on tämän viikon mummolassa kylässä. Koti tuntuu ihmeen hiljaiselta, mutta samalla on pikkuisen helpottunut olo koiranhoidollisesti - vaikka tänään alkaisi tapahtumaan, niin toinen on parhaassa hoidossa eikä mun tartte stressata asiaa ollenkaan.

Tein myös toisen tietoisen päätöksen. Harmittelun, kiroilun ja muun ärsytysenergian ylläpitämisen sijaan lähetän monta kertaa päivässä sekä kropalle että vauvalle kiitosta ja tsemppisanoja. Toisin sanoen rakkautta. Kerron, että luotan kehon toimintaan ja vauvan aikatauluun. Pyydän itselle kärsivällisyyttä ja viisautta näille vikoille metreille, tarvittiin sitä sitten kahdelle tunnille tai kahdelle viikolle. Kun kipeitä supistuksia tulee, teen jo valmiiksi mielikuvaharjoittelua ja hengitystreeniä. Tähän mennessä parhaalta on tuntunut se, että napakankin supistuksen keskellä ajattelee kehon pysyvän "auki", ikään kuin kanavana, jota pitkin toisen on mahdollisimman helppo alkaa laskeutumaan. Mitä kovempi kipu, sitä helpommin lopettaa hengittämästä ja jännittää kaikki lihakset ihan sumppuun. Otankin siksi nämä supistusharjoittelut kiitollisena vastaan. Nyt tiedän jo vähän, mitä edessäpäin on. Ja jos nyt joku jo synnyttänyt siellä miettii, että mä mitään mistään kivusta tiedä, niin voin kertoa, että ajoittain nämä saavat haukkomaan henkeä, mölisemään ja miettimään, että mites ton luonnonmukaisen synnytyksen ja hypnobirthinghommien kanssa, oliko sittenkään hyvä päätös...! Asteikolla 0-10 pahin supistuskipu on ollut tähän mennessä jopa ysin hujakoilla, normaalisti mennään max 5-6 kuitenkin eli vielä oikein siedettävää. Silloin meinasi iskeä epätoivo, että mihin oon ryhtynyt ja voiko vielä perua!!

Vauva on kuulemma laskeutunut jo tosi alas. Muitakin synnytystä edeltäviä merkkejä on ilmassa, mutta eiköhän sitä vasta jälkikäteen tiedä, että mikä nyt sitten on oikeasti enteillyt homman starttaamista ja mikä ei. Palaan kyllä näihin juttuihin myöhemmin! Nyt voin kuitenkin kertoa, että: 

- Turvottaa, ekaa kertaa näkyvästi. Lähinnä nilkoissa, mutta kyllä mun naamastakin sen näkee

- Painonnousu pysähtyi pari, kolme viikkoa sitten

- Vessassa saa juosta 24/7 kiitos babyn laskeutumisen

- Oon aivan totaalisessa synnytyskuplassa, aivot ovat menneet luolanainen -moodiin

- Lihanhimo palasi! Saattanee johtua tippuneista rauta-arvoista

- Näen tosi levottomia ja outoja unia

- Jännittää. Tunteet on välillä tosi pinnassa

ikävä tota mininorsupyllyä <3

Kyllä, nyt alkaa toden teolla jännittämään. Ihan hyvällä tavalla toki, vaikka kyllä mä ajattelisin, että noi ajoittaiset paniikkikohtauksetkin kuuluu asiaan. Elämä on kuitenkin muuttumassa ihan totaalisesti forhgaadsseik! Viikko 39 starttaa huomenna ja kaikki on valmiina pientä varten, henkisesti ja fyysisesti. Nyt vaan ihmetellään, että mikä hänen oma aikataulutuksensa on. Olishan tää vähän tylsää jos sen tietäisi :) 

Viikon 38 kuulumisia ja asiaa pitkittyneestä latenssivaiheesta

Noniin. Nyt mä hengitän syvään ja varmistan, että tästä tekstistä ei tule silkkaa valitusvirttä. Totuus on kuitenkin se, että olo on kaikesta huolimatta rauhallinen ja odottava. Kohta pääsee tutustumaan uuteen perheenjäseneen, eikä nämä loppuviikkojen pikkuvaivat enää ehkä pyöri mielessä silloin. 

Nyt mä elän kuitenkin aika ihmeellistä jaksoa. Joulu meni tosi hyvin, vaikkakin aika väsyneesti, mutta aaton alla ja kieppeillä alkoi tuntumaan napakampia supisteluja jotka siirtyi heti joulun jälkeen ristiselkään. Mistään isoista kivuista ei voinut puhua, mutta tuntemukset herättivät ja pitivät valveilla erityisesti pitkin öitä. Vähän nihkeää, muut uniongelmat alkoivat nimittäin selkeästi helpottamaan. 

Tuntemukset alkoivat voimistua päivä päivältä enemmän niin, että jännitettiin jo uudenvuoden bileiden kanssa...että joutuuko tässä perumaan hipat vai pääseekö vielä viimeisiin kosteisiin juhliin about ainoana selvänä. Pääsi, helposti, parilla välikuolemalla, mutta pääsi kuitenkin.

Nyt tilanne on se, että varsinkin yöllä tulevat supistukset ovat nätin säännöllisiä, oikeasti kipeitä ja monipuolisesti mahaa, selkää ja lantionpohjaa muljuttavia. Ja sitten ne loppuvat. Viime yö meni esimerkiksi supistellessa 21-08 siten, että sain nukahdettua joskus neljän maissa ja silti heräsin jokaiseen kipeään supistukseen. Needless to say, että tämä päivä meni täysin torkkuessa. Kättärin ohje on klassinen "suihkuun ja Panadolia" ja sitä oon noudattanut. Kieltämättä on kuitenkin huoli siitä, että miten tällainen pitkittynyt latenssivaihe babyyn vaikuttaa, voiko hän varmasti hyvin ja ehditäänhän me varmasti sairaalaan jos yhtäkkiä alkaa tapahtua nopsaan. Olen toki lukenut kaikki netin lukuisat kauhukertomukset (virhe! mutta ei pysty välttelemään, hiton google...) kaikista mahdollisista skenaarioista tässä tilanteessa. Kuinka päädytään sektioon, kun keho ei vaan toimi. Miten noudatetaan suihku+panadol ohjeistuksia tai "kyl sä sitten tiedät" neuvoja ja sitten vauva syntyykin keittiön lattialle. 

Koitan pitää mielen rauhallisena ja luottaa siihen, että jotenkin mun keho nyt tietää, että mitä se tekee. Välillä tää on todella vaikeaa, voin sanoa. Toki haluaisi tavata jo vauvan, mutta haluaisi myös eroon tästä jatkuvasta epävarmuudesta - ja juilivista kivuista! Tai mäpäs korjaan edellisen lauseen. Haluaisin, että ne kivut olisi niin voimakkaat, että tää tyyppi varmasti alkaisi tulla ulos!

Tällainen nopea välikommentointi tänne, kun ei musta ole kuulunut joulun jälkeen mitään...edelleen siis yhtenä palasena vaikkakin vähän turhautuneena sellaisena :/ 

LÖYTYYKÖ KOHTALOTOVEREITA?! 

Vikat viikot yksin ja kaksin

Viime ajat on olleet minitreffien ja päämäärättömän kaupungillahaahuilemisen riemujuhlaa. Koska aikaa on ollut enemmän, olen vienyt itseäni pari kertaa kahville ihan vaan naistenlehteä lukemaan. Hämmentävä konsepti, koska 99% tapauksista mukana on vähintään iPad ja muistikirja työjuttuja varten. Jos vaikka ihan vahingossa tulis joku hyvä, uusi idea. 

Raskaus alkaa vedellä viimeisiään, baby on täysaikainen jouluviikolla. Alan hiffaamaan, että en ole enää koskaan ihan vaan yksin, en tähän tyyliin. Vaikka lapsi ei olisi aina mukana, äitiys ei lähde musta pois. Oon siis pyrkinyt ottamaan tietoisesti sitä kuuluisaa omaa aikaa. Kukaan ei odota missään, ei tarvitse katsoa kelloa, voin tehdä lähes kaikkea mitä huvittaa. Supisteluiden raameissa... 

Oman ajan lisäksi ollaan toteutettu monta kertaa viikossa minitreffejä. Ulkona syömistä, joulutoria, kävelyitä, leffailtoja meidän pienessä kotkanpesässä aka olohuoneen parvella, saunomista. Tavallaan pieniä juttuja, mutta sellaista, mille ei tule samalla tavalla olemaan tilaa ihan pariin kuukauteen. Nyt otetaan kaikki irti siitä, että ollaan vielä kaksin ja kohta voidaan ottaa kaikki irti pienen vauvan ihailemisesta ja uudenlaiseen perhemeininkiin opettelemisesta. Jouluaatto menee ensimmäistä kertaa vuuuuuooosiin pääkaupunkiseudulla mun perheeni kanssa. Joulupäivänä lähdetään miehen perheen luokse ja varmaan myös mökille muutamaksi päiväksi. Tätä minilomaa ennen päästään babymoonille Tampereelle, missä odottaa hotellilakanat ja parhaiden ystävien seura, jesssss!

Kaikki työjutut taitaa olla nyt pulkassa. Uskomatonta! Terapia-asiakkaat on hyvästelty pienelle tauolle ja kouluakin on enää ensi maanantaina. Sain ilokseni hyvät arvosanat melkein kaikista koulutöistä vaikka ideana oli ainoastaan läpäistä pakolliset jutut. Englannin arviointiasteikko on karumpi kuin meillä Suomessa, eikä kellään tuntunut olevan suuria odotuksia. Siksi arvosanat kieltämättä ilahdutti - asiakkaiden kommentit ja kiitos on toki tärkein arviointiasteikko, mutta onhan se kiva tietää olevansa oikealla alalla myös teorian puolesta. Teoria ja käytäntö kulkevat silti vahvasti käsi kädessä. Jokaisessa courseworkissa oli enemmän tai vähemmän case -tapauksia, joita lähestyttiin kaiken tähän mennessä opitun teorian pohjalta. Silkalla mututuntumalla ei olisi pärjännyt, vaan piti osata perustella asiakascasejen kanssa etenemiset nimenomaan meidän terapiametodin teorian pohjalta. Sinänsä hyödyllistä ja mielenkiintoista. Tosielämässä terapia ei tietenkään noudata mitään eksaktia kaavaa, vaan asiakkaan yksilöllinen tilanne on aina se, mistä lähdetään. Oon kuitenkin kokenut, että mitä paremmin pysyn "käsikirjoituksessa", sen parempia ja nopeampia tuloksia saan. Tämä toki yhdistettynä omaan intuitioon ja omaan tyyliin tehdä. Terapiametodi on kuitenkin sellainen, mikä kannattaa valita sopimaan siihen omaan tyyliin tehdä eikä toisinpäin.  

Noniin losahti työ- ja opiskelujuttujen puolelle meitsin kirjoittelut, mutta toivottavasti jotakuta siellä kiinnostaa :) 

Yllä ajankohtaista bellykuvaa tyylikkäästi suoraan neuvolan vessasta. Tästä on itseasiassa muutama viikko aikaa, mutta mitään eroa nykyhetkeen ei oikeastaan ole. Painokaan ei ole noussut, tällä hetkellä plakkarissa on +11 kg eli ei haittaa, vaikka pari vielä tulisi imetysvarannoiksi. Ruokahalu on ollut vaan ihmeen huono. Vauva kulkee tyylikkäästi keskikäyrillä ollen nyt jo reilu parikiloinen. Ensi viikolla mennään ylimääräiselle neuvolakäynnille tsekkaamaan vielä, että missä asennossa hän menee. Viuhtominen ja möyriminen mahassa on ihan järkyttävän voimakasta (tehden jopa kipeää) ja ainakin viime viikolla baby oli lähes poikittain vaikka oli jo ehtinyt hengaamaan hyvässä asennossa viikkotolkulla. Alkoi vissiin pyörimään uudelleen. Ei vara venettä kaada, joten käydään tsekkaamassa asento ja seuraavalla viikolla onkin sitten synnytystapa-arvio mikäli asento on ihan ok. Ehtiihän tässä vielä asettumaan. Vähän mä kyllä ehdin säikähtää, että mitä jos vauva ei käännykään kunnolla vaan jää jumiin poikkitilaan = sektio ainoa mahdollisuus ulostulemiseen ja kaikki mun hyvä henkinen valmistautuminen olisi ollut ihan turhaa! Vielä ei kuitenkaan kande stressata ja onhan noi vauvat kääntyilleet ihan just ennen h-hetkeä ennenkin. Toivon siis edelleen, että päästään synnyttämään mahdollisimman luonnollisesti.   

Speaking of - vedin ihan älyttömän flunssan päälle. En oo ollut kipeänä koko raskausaikana vaikka kaiken maailman pöpöjä on ollut lähipiirissä vaikka kuinka monesti. Nyt kävi ilmeisesti klassiset lomanaloitussetit ja yrittäjä vetäisee kuolontaudit päälle heti, kun aikataulu antaa sille luvan. Oon mä kuullut sitäkin, että vastustuskyky romahtaa tovi ennen synnytystä ja aika moni vetäisee jonkun taudin päälle. No, meillä saattaa olla vielä useampi viikko tositoimiin. Vai onko sittenkään??

Ihana ajatella, että nyt me aletaan elämään niitä elämän jännimpiä aikoja. Taudista huolimatta fiilis on luottavainen ja hyvä. 

Onko kukaan muu samassa tilanteessa siellä? :) 

Raskauspostaus: Ruokavalio ja sen muutokset raskausaikana

Alkuraskaudessa keho vaati ruokaa paljon ja koko ajan. Muistan olleeni jopa hieman huolissaan, että tarkoittaako tämä nyt liian tiuhaan nousevaa painoa tai muuta negatiivista. Turha huoli! Ihan ekoilla viikoilla paino laski pikkuisen ja kääntyi melko hitaasti nousuun. Ekojen kuukausien aikana painoa tuli kuukaudessa vain reilu kilo, eli hyvin tasaista tahtia. Pieni alkuturvotus pyöristi mahaa jo melko varhain, itse huomasin 6-7 viikoilla jo muutosta, muut todennäköisesti eivät. 14 viikolla maha pompsahti selkeästi esiin, mutta aika monen viikon ajan sen sai vielä halutessaan piilotettua vaatteiden avulla. Nyt viimeisellä kolmanneksella huomaa tosi hyvin, miten oma "poikamaha" kasvaa törönä suoraan eteenpäin, eikä mahaa todellakaan piiloteta enää yhtään mihinkään. Eikä toki tarvitsekaan! Kannan tätä kroppaa nykyään aika ylpeänä.

Mutta nyt siihen ruokateemaan. Alun aversiot olivat tosi voimakkaita. Meni monta viikkoa, että en voinut esimerkiksi avata jääkaapin ovea yökkäämättä. Hajut eivät olleet erityisen voimakkaita, mutta ajatus tiettyjen ruokien syömisestä kuvotti ihan älyttömästi. Tuli myös selkeitä vaiheita. Jollain viikolla halusin syödä pelkästään perunamuusia ja juustoa. Seuraavalla en voinut kuvitellakaan kumpaakaan. Jossain vaiheessa oli älytön lihanhimo (95% kasvissyöjänä!), toisella jokainen hiilarilaji tuntui taivaalliselta ajatukselta. Karjalanpiirakoita meni kilokaupalla. Kaikki sitrushedelmät ja kirpeät maut olivat ihan taivaallisia, kliseisesti. Jääkylmä sitruunavesi oli välillä ainoa apu pahoinvoinnin kanssa selviämiseen. Pahoinvoinnin helpottaessa myös huutava, raastava nälkä alkoi helpottamaan ja aversiot häipyivät. Aloin himoamaan enemmän ja enemmän kaikkea vihreää, terveellistä ja kasvisvoittoista. Keho tuntui ja tuntuu edelleen tietävän tosi hyvin ja tarkasti, että mitä se tarvitsee. Olen kyllä sallinut itselle myös epäterveellisempiä asioita sillä periaatteella, että haluan kuitenkin päivän aikana saada sisään riittävästi ravinteita tuoreen ja kasvisvoittoisen ruoan muodossa. Välillä alun pahoinvointiin oikeasti auttoi jokin makea herkku, Brklyn Cafen suklaakuppikakku taisi pelastaa yhden olon ihan huomattavan nopeasti. Uskon siis entistä vahvemmin intuitiivisen syömisen tärkeyteen. Balanssi muodostuu kokonaisuudesta, johon ainakin omasta mielestä saa kuulua maltillisesti herkkuja. Sokeria, kofeiinia ja prosessoituja tuotteita olen pyrkinyt välttämään mahdollisimman pitkälle, mutta eipä niitä onneksi ole tehnyt mieli juuri koskaan. Suolaiset herkut ja oikea ruoka ovat olleet suurin himo koko raskauden ajan, siitä olen kyllä omalle kropalle kiitollinen!

Tällä hetkellä syön tosi normaalisti, oman tyylin mukaisesti ja vahvasti kasvispainotteisesti. Iltaa kohden mietin vähän makroja, omassa tapauksessa proteiineja ja tuoretta ruokaa, että onko tullut syötyä riittävästi päivän aikana näitä kahta. Lisäravinteina käytän (laiskanpulskean epäsäännöllisesti) raskausajan monivitamiineja ja 100mg D-vitamiinia. Lisä c-vitamiinia ja sinkkiä olen vetänyt välillä kuureittain. Mikään pöpö tai flunssa ei ole iskenyt koko raskausaikana, jes!

Entäs ruokienvälttelyt? Olen mennyt todella maalaisjärkisesti tämän asian kanssa ja neuvolan (yllättävän rentoja!) ohjeita kuunnellen. Ei-pastoröituja maitotuotteita ei helposti edes löydä, epämääräiset vakuumikalat ja vastaavat listeriariskit olen jättänyt sivuun. No, vakuumikalaa en muutenkaan syö. Raakaa lohta olen syönyt muutamaan otteeseen, jos se on ollut todella tuoretta ja laadukasta. Mätiä, homejuustoa ja silloin tällöin pienissä määrin maksaakin. Ulkomaisia marjoja en syö ja sulatettuja pakastevihanneksia en käytä. Hirveän vähän on siis tarvinnut tehdä mitään muutoksia. Kofeiinin suhteen olen tosiaan ollut herkempi, mutta varsinkin alkuun keho piti huolta siitä, että kahvi tai tee ei kertakaikkiaan maistuneet. Nyt saatan juoda pienen kupin kahvia päivässä, osan määrästä kofeiinittomana. Nämä ruokavalinnat ovat tietysti omantunnonjuttuja monelle. Joillekin on henkisesti helpompi välttää ihan kaikkea, mulle se ei ole niin tarpeen.

Olen sitä mieltä, että todellisista arjen riskituotteista, esimerkiksi sokerista ja sen haitoista, ei uskalleta puhua riittävästi raskaanaoleville naisille. Onko jokin kunnialoukkaus, jos karkkia ei saakaan syödä mielin määrin? Myös kofeiini on Suomessa vähän herkkä paikka. Mitä tulee kilojen kertymiseen tai ei-kertymiseen, niin omalta näkökannalta en osaa antaa mitään muuta vinkkiä, kuin luottamuksen kehon omiin signaaleihin, esimerkiksi siihen, että osaa tunnistaa nälän ja mieliteon toisistaan, oikean, puhtaan ruoan syöminen herkkujen sijaan ja varmasti myös ihan ne kropan luontaiset ominaisuudet ja taipumukset kerätä hormonisyistä kiloja ja turvotusta. 

Mitä tulee ruokahaluun, niin vikalle kolmannekselle siirtyessä näläntunne alkoi heikkenemään, tila vatsalaukusta loppumaan ja olo muutenkin normalisoitumaan kahden ekan kolmanneksen meganälän suhteen. Tällä hetkellä joudun itseasiassa oikein miettimään, että olenhan syönyt riittävästi. Nälkä ei tule nälkänä, vaan ennemmin huonona olona. Kyllä, se palasi kuvioihin :) ei onneksi kovin pahana ja tosiaan enemmän tohon nälkään (ja närästykseen) liittyvänä. Nyt ollaan viikolla 33 ja terveellisen, vegaanisen ruoan himo on valtava. Kevyt, vesipitoinen ja raikas ruoka kiinnostaa. Annokset joudun pitämään suht pieninä ja sitä kautta syömistiheyden vähän suurempana.

Kaiken kaikkiaan olo on tällä hetkellä suht normaali ja hyvä, mitä syömiseen tulee. Seuraava etappi onkin vauvanjälkeiset hormonimuutokset, starttaava imetys ja sen aiheuttamat uudet tarpeet omaan ruokavalioon. Oman kropan tuntien voisin kuvitella, että liiallisen laihtumisen riski on tulevaisuudessa suurempi, kuin post-raskaus kilojen kanssa stressaaminen. Mutta eihän sitä tosiaan tiedä ja mielenkiintoista onkin nähdä, että mitä se kroppa tämän prosessin jälkeen alkaa viestittelemään. Tällä hetkellä suurimmat intuitiiviset tarpeet liittyy lasilliseen hyvää punaviiniä... ;) 

Synnytys

Tosi absurdia ajatella, että jahka kaikki vaan menee hyvin, niin mun elämäni suurimmista rite of passageista tapahtuu ihan viikkojen päästä. Kävin tänään maailman ihanimmassa raskausajan hieronnassa Organic Spiritissä ja juteltiin siinä samalla synnytysajatuksista. Ja niitähän riittää. Listaan muutaman itselleni tärkeimmän, toivottavasti resonoi sulle, joka myös odotat omaa h-hetkeä.

UTELIAISUUS

Jotenkin koen, että tämä sanaa kuvaa parhaiten koko raskausajan fiilistä lähenevää synnytystä kohtaan. Koska en voi tietää, että millä käsikirjoituksella mun kohdallani mennään, haluan lähinnä vaan säilyttää uteliaisuuden ja avoimuuden. Tämä ei tarkoita valmistautumattomuutta. Mä olen ollut aina tosi kiinnostunut raskaudesta ja synnytyksestä vaikken ole aina tiennytkään, että tapahtuuko nämä koskaan omalla kohdalla. Prosessi kuitenkin on kiehtonut, ihan pienestä pitäen. On ihan älytöntä mihin naisen kroppa pystyy. Kunnioitus kehon luontaista toimintaa kohtaan on suuri ja yhtenä tärkeimpänä juttuna pidänkin sitä, että pysyisin länsimaisen mieleni ja kontrollinkaipuuni kanssa mahdollisimman sivussa ja antaisin kropan tehdä sitä, mitä se parhaiten osaa. Irtipäästäminen on varmaan se vaikein osio. 

PELKO

Vaikka raskaus ja synnytys on aina kiehtonut, pelotti se mua hurjasti, öö, omaan positiiviseen testiin saakka. Siis ihan oikeasti, sillä siunaamalla, kun viivat ilmestyi, mä olen ollut vain utelias ja oikeastaan aika innoissani! Tottakai jännittää, mutta positiivisessa mielessä. Koen, että mulla on myös ammatin kautta paljon työkaluja pelonhallinnan jutuissa. On silti tosi luonnollinen asia, että näin iso ja hurja tapahtuma jännittää. Pelkoa luo se astuminen tuntemattomaan. Kyllä mäkin ajoittain mietin sitä hetkeä, kun tajuan, että se on menoa nyt. Iskeekö totaalipaniikki, vedänkö denialit päälle ja karkaan Stockmannille hyperventiloimaan? Mieli on siitä jännä (hormoneineen), että sitä on kuulemma aika kypsä raskauteen loppuvaiheessa ja se jo omalta osaltaan laannuttaa monesti jengin pelkoja. Mä toivon eniten sitä, että kaikki menisi turvallisesti vauvan kannalta ja saataisiin positiivinen, jopa voimaannuttava, kokemus. Ja ne meille oikeat kätilöt työvuoroon!! 

KIPU

Mua ei haittaa sanan "kipu" käyttö, noin niinkuin hypnobirthing hengessä, mä en oikeastaan koe sitä yhtään negatiivisena. Se kipu tulee tuomaan bebeä sentti sentiltä lähemmäksi ulkomaailmaa, sillä on raakuudestaan huolimatta tärkeä funktio. Ilokaasut, ammeet, gua shat, akupunktiot ja muut vastaavat otan niska vääränä nyökytellen vastaan, mutta epiduraali mielellään kiitos vaan äärimmäisessä hädässä. Selkäydinpiikki ällöttää. Jos kuitenkin oon aivan rikkipoikki ja tilanne vaatii, niin toki. En halua olla mikään hampaat irvessä -sankari jos ei siltä tunnu. Lähtökohtaisesti haluaisin kuitenkin mahdollisimman luonnonmukaisen synnytyksen. 

MIELI

Koska teen itse hypnoosia ja käytän paljon mielen, ajatuksen ja asenteen voimaa, on tämä puoli itselle vahva ja tosi oleellinen myös synnytykseen liittyen. Mielikuvien ja affirmaatioiden käyttö on ollut mukana ihan läpi raskauden. Esimerkki: mulla menee kaikki negatiiviset kommentit ja pelottelut aikalailla kuin vesi hanhen selästä. Ei kosketa henkilökohtaisesti, ei mene ihon alle, harmittaa vaan ihmisten itsensä puolesta, että tekee mieli pelotella ja maalailla kauhukuvia. Tästä voisi kirjoittaa viisi postausta, mutta henkilökohtaisesti uskon voimaannuttavaan puheeseen, joka nostaa ylös ja tsemppaa. Tosielämässä jokaisella on lukuisia haasteita ja vaikeita tilanteita matkallansa, ei niitä tarvi erikseen manailla mielikuviin. Onneksi ympärillä on paljon samanhenkisiä nuoria äitejä, joilla on ollut ihan supervoimauttavia synnytyksiä ja vahva halu olla positiivisena tukena myös toisille. Meidän ajatukset ja sanat luo aktiivisesti todellisuutta, joten niiden käytön kanssa kandee olla tarkkana. Mieltä ei myöskään ruveta treenaamaan ekan oikean supistuksen kohdalla vaan mä uskon, että se pohjatyö tehdään itselle solutasolla. Ja sitten vaan ollaan ja ihmetellään siinä hetkessä, kun alkaa tapahtumaan :)

PUOLISO

Musta on tosi hauska nähdä, että minkälaisen roolin oma puoliso tositilanteessa ottaa. Toiveet on funtsittu yhdessä ja omat tärkeät metodit perusteltu huolellisesti. Toinen on varmasti ihan mieletön tuki ja apu, mutta onhan se tilanne noille tuleville faijoillekin tosi hurja - ja merkityksellinen, ei ne siinä vain statistina seisoskele, tyypeistä tulee yhtälailla vanhempia! Vaikka mä teen sen suurimman fyysisen työn haluan, että miehellä saisi olla aidosti osallistuva olo.

TOIVEET

Amme <3 Jos kaikki on ok, olo sen mukainen henkisesti ja osaava kätilö mestoilla (fingers crossed!!), niin vesisynnytys olis upea. Vaikka neuvolakäyntien hyöty on ollut tähän mennessä välillä vähän niin ja näin (ainakin henkisesti), niin olin tosi tyytyväinen, kun tähän kannustettiin kovasti, kun asiasta mainitsin. Vissiin ei kovin yleistä Suomessa, mutta sopisi mulle. Ja miehelle! Tyypille oma märkkis mukaan ja yhdessä ammeeseen. Vähänkö olis hienoa. Synnytyspaikka valkkautuu varmaan tästä keskusta-alueelta. Kättärillä voisi olla kodinomaisempaa. Porvoo oli ekana toiveena, mutta perskeles kun ne menee sulkemaan koko paikan vuodenvaihteessa! Jos laps ilmaantuu tänne joulun jälkeen, niin sinnekin ehditään. Ajelemista on jonkin verran, se voi tulla tämän plänin esteeksi monestakin syystä...  

SEKALAISTA

En todellakaan oo pakannut vielä sairaalakassia aka yhtä tärkeintä tapahtumaa koko raskauden aikana :D Voisi senkin tehdä tässä joku päivä, ehkä siellä joulukuun puolella kuitenkin. Oleellisintahan on valita jotkut söpöliinit kotiintulovaatteet bebelle. Muut kamat heitetään tod.näk. paniikissa laukkuun ja puolet unohtuu kotiin. Mukana viidet sukat muttei yhtään alushousuja eikä todellakaan mitään hammasharjan tapaista. Kaupasta täytyy ottaa varalle kookosvettä, naposteltavaa ja miehelle eväsjuttuja. Olisin mielelläni omissa vaatteissa mahdollisimman paljon koska nihkeilen kaikkea sairaalamaista, joten täytyy ehkä käydä hankkimassa parit uudet olohousut. Kaikki läheisimmät ihmiset ovat buukanneet itsensä Suomen rajojen sisään lasketun ajan tienoille. Koira menee mummolaan tai mummola taitaa itseasiassa siirtyä tänne meille. Kummankin porukat saapuvat onneksi melko läheltä. 

Jaahas, tällaisiä ajatuksia juuri nyt. Ei ne ole juurikaan muuttuneet. Tositilanne näyttää, että mikä käy toteen ja mitä yllätyksiä tullaan kohtaamaan. Kaikki käy kunhan pieni pääsee turvallisesti tripiltään perille! 

Kuvat: Unsplash

Huono hetki, ei huono elämä

fiilis tänään kuin ilmeeni tuolta parin vuoden takaiselta telttareissulta

Mietin tänään valittamista. Ihan rehellisesti sanoen siitä syystä, että teki mieli valittaa. Mä olen ihminen, joka elää positiivisen asenteen kautta - ja voimin. Olen kokenut, että se on ollut mun onnellisuuteni salaisuus. Pelkäämisen ja kaikenlaisen negistelyn sijaan olen treenannut omaa pääkoppaa huomioimaan mieluummin niitä asioita joihin voin vaikuttaa, kiitollisuuden aiheita ja kaikenlaista itseäni tsemppaavaa asennetta muutenkin. 

On kuitenkin realistista, että aina ei ole hyvä fiilis. Ja sekin on hemmetin ok. Vaikka haluan tietoisesti metsästää sisäistä rauhaa, onnellisuutta ja hyvinvointia, kuuluu siihen prosessiin olennaisena osana rehellinen ja inhimillinen asenne, että joskus asiat vähintäänkin tuntuvat olevan täysin perseestä. Kokemus on todellisuuden mitta! Paskat hetket, joskus jopa päivät, on yhtä todellisia kuin ne ihanammat versionsa. Ehkä oleellisinta onkin muistaa, että se fiilis, mikä tällä hetkellä vallitsee, ei ole pysyvä. Koska tunteet ovat vahvoja seuralaisia ne tuntuvat joskus vähintäänkin ikuisilta. Toisaalta jos miettii tarkemmin, niin mikään tunne ei ole elämässä erityisen pysyvä. Tunteet vaihtelevat. Syvempi kokemus on pysyvämpi. Mä olen onnellinen vaikken aina ole iloinen. 

Nälkä, väsy ja stressi vaikuttaa mielialaan ja fiilikseen. Tänään esimerkiksi oli vuoronperään ankea, pahoinvointinen, närästävä, väsynyt, masentunut, hengästynyt ja yksinäinen olo. Ihan noin niinkun pari juttua mainitakseni. Rehellisyyden nimissä tän päivän olisi voinut jättää välistä. Loppuillasta alkoi jo tunteiluttamaan sen verran, että lähes kaikki triggerit itketti. Serla-mainoskin olisi voinut saada mut kyyneliin. Niin todelliselta kuin se hetkittäinen shaiba tuntuu, mä koitan järkeillä itselleni, että kellä tahansa viimeiset kaksi viikkoa muutaman tunnin per yö nukkuneella preggolla olisi samanlainen olo. Ellei jopa pahempi! Että millonka sitten ihmisellä pitäisi olla hieman hankala olo jos ei nyt? Kuten siipan kanssa huvittuneena todettiin, on tilan nimi kait ihan syystäkin raskaus eikä keveys. 

Taputan itseäni olalle, että melko hankalasta raskaudesta huolimatta mieliala on pysynyt ihmeän korkealla. Oon siis onnistunut tekemään paljon oikein! Armollista on sekin, että antaa itsellensä tarvittavaa tunnesiimaa välillä. Hei, tää on aika haastavaa, mut hyvin sä vedät. 

Mun positiivinen asenteeni suojaa valtavasti. Olen siitä tosi kiitollinen. Hyvin koulutetun asenteen jälkeen kiitän läheisiä, jotka jaksavat tsempata ja muistuttaa armollisuudesta mun unohtaessa sen. Siippa ja parhaat ystävät ovat olleet kultaakin kalliimpia. Noniin, loppuun vielä pientä fiiliskertausta.

Päivän paskin hetki: Ulkoilu koiran kanssa synkeässä marraskuisessa illassa, tosi pahoinvointisena, oli yksinäinen olo. Myhyhyhyhyyyy. Huomioitakoon, että tätä kesti sen 10 minuuttia. Selvisin. 

Päivän paras hetki: Fafa´s pyyntöön auliisti myöntynyt siippa, joka omasta väsymyksestään huolimatta jaksoi naurattaa multa pissat housuun ennen nukkumaanmenoa. Mitä mä tekisinkään ilman noita söpöstelyhetkiä. Nauraminen oli ihanaa, mutta vähintään yhtä ihanaa ellei parempaa oli meidän Rebozo -liina kokeilu. Tästä ja siunatusta spinning babies harjoittelusta ehdottomasti lisää myöhemmin!!! En ehkä kestä miten paljon ne oloon vaikuttaa!

Päivän lohduttavimmat sanat: Neuvolan terkkari totesi mun uniongelmia kuunneltuaan, että mä todennäköisesti nukun tosi paljon paremmin vauvan syntymän jälkeen. Noin niinkuin ainoana ihmisenä maailmassa. I wish!!!! 

Päivän huonoin sanavalinta: Siippa kertoi, että oli nukkunut huonosti viime yönä (nukkuu kuin vauva 99% elämästään). Nielin _kipakat_ sanat, kävin salaa itkemässä vessassa silkasta ärsytyksestä (!) ja palasin sitten syömään Fafasia ja katsomaan West Worldia. Kolme falafelpullaa myöhemmin en enää muistanut kommenttia. 

Nyt jos joku haluaa harrastaa kunnon valitusmasturbointia kommenttiboksissa, niin antaa palaa! Hei, me ollaan täällä tosi samoilla linjoilla. Varsinkin, jos oot viimeisilläsi raskaana etkä suinkaan kevyenä, on kaikenlainen kiroilu ja tilanteen solvaaminen sallittua. Kaikenlaiset hormonihuuruväsymysärsytystarinat viihdyttäisi mua myös kovasti jos haluat jakaa. Onhan ne hauskoja. 

^ tbt siihen hetkeen, kun nukahdin mihin tahansa...esim Kiasmaan, lattialle. 

Matka äidiksi on täynnä luopumista ja uuden vastaanottamista

Täysin randomi kuva Carcassonnen reissulta vuosi takaperin. Jotenkin toi pohtiva naama sopi tähän tekstiin.

Aamuyön valvotut tunnit on oikeastaan ihan inspiroivia. 

Hormoniunettoman arki on vähän tylsää, kun on hereillä sen 21 tuntia vuorokaudessa. Mä olen lueskellut torstain tenttiin, katsonut dokumentteja ja sarjoja, lukenut, kirjoitellut, hengannut netissä. Äsken tuli käytyä läpi kuva-arkistoja muutamalta viime vuodelta. Kuvat jakautuu selkeästi kolmeen kategoriaan: kuvakaappaukset jostain instaquotesta, söpöstä eläimestä tai jonkun böönan hauskasta tyylistä. Kuvat puolisosta ja koirasta. Matkakuvat. 

Viimeinen kategoria on se tärkein. Mä olen yhtäaikaa kiitollisella ja haikealla mielellä katsellessa meidän lukuisia reissukuvia yhdessäolon ajalta. Kiitollinen siitä, että ollaan saatu mennä ja kokea niin paljon, vaikka yhteisiä kilometreja on takana vasta pari. Haikea, koska kuka tietää milloin päästään seuraavan kerran kaksin reissuun. Ollaanko me enää ikinä nuoria ja villejä vai ainoastaan iskä ja äiskä? Nämä on niitä ajatuksia, jotka pörräävät sopusoinnussa odotuksen, innon ja kärsimättömyyden kanssa. On jännittävää muuntua äidiksi, vanhemmiksi. On samaan aikaan haikeaa ja ahdistavaa astua täysin uuteen rooliin, myös pariskuntana. Ihminen on ahne, mä olen ahne. Vapautta ja riippumattomuutta voisi jatkaa täysin loputtomiin. Uskon kyllä siihen, että kannattaa elää ja tehdä ennen perheentymistä. Uskon kuitenkin yhtä vahvasti siihen, että vanhemmuus korostaa ihmisessä jo olemassaolevia vahvuuksia ja heikkouksia. Meidän vahvuuksia on Eläminen isolla eellä, asioista nauttiminen, elämyksellisyys, matkustaminen. Ne ovat arvoja, joita sovelletaan myös perheenä. Haluan uskoa siihen, että nämä pienet sielut kyllä tietävät, että minkälaiseen perheeseen tulevat. Niin paljon, kun lapsen temperamenttia ja luontaisia taipumuksia haluaa ymmärtää ja kunnioittaa, haluan pitää meidän aikuisten arvomaailman ja ilon kohteet myös lapsen tulon jälkeen. Joustaa voi  ja täytyy monessa asiassa. Moni asia on kuitenkin asennoitumiskysymys. 

Niin kiva, kun kaksin onkin matkustaa enkä siitä yhtään vähemmän tärkeän syyn vuoksi luopuisi, niin kivaa tulee myös siitä, että kohta meillä on uusi tyyppi matkaseurueessa. Ja elämässä ylipäätään! Elämä on jatkuvaa uuden vastaanottamisen ja luopumisen tanssia, jos näin voisi kuvailla. Mun asenne on se, että haluan vastaanottaa aina ja kaikessa sen mahdollisuuden, että maailma voi yllättää todella positiivisesti. Mitä enemmän odotan hyvää, sen enemmän sitä saan. Tätä maailma on opettanut jo vuosikausien ajan. Toisaalta haluan antaa itselleni luvan myös tarvittavaan "surutyöhön" erilaisten luopumisten kanssa. Moni asia tulee pysymään samana ja yhtä moni asia tulee muuttumaan. Jätän kuitenkin mieluummin määrittelemättä etukäteen sen onko muutokset hyviä vai huonoja. Avoimuus on paras asenne muutoksen edessä. 

Toivon, että meidän lapsesta muokkautuu suvaitsevainen ja utelias tyyppi kiitos sen, että hänellä on pienestä asti mahdollisuus matkustaa erilaisiin paikkoihin, tavata paljon erilaisia ihmisiä ja kunnioittaa maapalloa sen asukkeineen ja olioineen. Haluan tarjota lapselle sen kokemuksen mikä itsellä on, että maisemat ja lokaatiot voivat vaihtua paljonkin, mutta koti on aina siellä, missä perhe ja rakkaimmat ovat. Jännä nähdä, että mikä hänen ensimmäinen kohteensa tulee olemaan! Kunhan nyt eka saataisiin toinen turvallisesti tälle puolelle mahaa - sitten voidaan iskeä se ensimmäinen passi pieneen kouraan ja lähteä ihmettelemään maailmaa perheenä. 

Tavoitteena hyvä synnytys - fyysiset harjoitteet ja vinkit

Vikalla kolmanneksella sitä alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan tulevaan synnytykseen ihan eri tavalla. Konkreettisesti. Päätin jo hyvissä ajoin, että kokeilen tiettyjä tekniikoita ja hyviksi todettuja tuotteita. Ei ole niin justiinsa, jos niistä ei ole superpaljon apua - ainakaan niistä ei ole mitään haittaa! Sittenhän sitä pääsee selittämään itsellensä ja muille, että hyvä, kun taateleita söin ja tanssin, oli helppo synnytys niiden ansiosta. Hah. Mielelläni teen sen, minkä voin,

Spinning babies -harjoitteiden tarkoitus on auttaa bebeä asettumaan mahdollisimman hyvään asentoon synnytystä ajatellen. Allaoleva asento on kuulemma ihan mahtava fiilikseltään myös äidille (vaikkei ehkä uskoisi...). Ajattelin aloittaa oman persii-pystyssä-soffalla -treenin jo tänään. Vähintäänkin mielenkiintoista!  

Vatsatanssiliikkeet ovat toinen spinnning babies -metodin kehittäjän suositus. Mä tykkään muutenkin venkslata lantiota ja kaikenlaiset pyöritysliikkeet on aina olleet tosi helppoja mulle. Pallon päällä kannattaa kuulemma myös pyöritellä. Toistaiseksi en aio tehdä näitä harjoituksia mitenkään ahkerasti kiitos supistusten. Vähän on liian aikaista avitella bebeä liikkeelle tai asettumaan. Onneksi mulla on jo ylihuomenna neuvolalääkäri, siellä tsekataan taas kohdunkaulan tilannetta ja arvioidaan muutenkin, että mitä on odotettavissa lähitulevaisuudessa. Toivon mukaan mestat on nätisti kiinni ja mä saisin luvan elää tähän nykyiseentahtiin!

Taatelit ja vadelmanlehtitee ovat kuulemma luonnon omia. Vadelmanlehtitee sisältää fragiini (?) nimistä ainesosaa, joka vahvistaa kohdun lihaksia. Samoin ilmeisesti taatelit, joista voi lukea lisää ystäväni Leenin blogista! http://www.leeniviio.com/2016/06/23/taytetyt-taatelit-kolmella-tapaa-vinkki-synnytykseen/

Kävely ja kyykkääminen. Kävely pitää toki kuntoa yllä, mutta auttaa myös vauvaa asettautumaan, kiitos keinuvan liikkeen. Kyykkäämistä ja syväkyykyssä hengaamista suositellaan taas vahvistamaan sekä koipia että lantionpohjaa. Mua harmittaa todella paljon, että olen itse joutunut skippaamaan treenikertoja omassa raskaudessa. Olisin halunnut vahvistaa alavartaloa enemmän juurikin synnytystä silmälläpitäen, olisi nimittäin kiva jaksaa olla pystyssä mahdollisimman paljon, jotta painovoima pääsisi tekemään omat tehtävänsä. Koitan kuitenkin selittää itselleni, että tämä meni nyt vähän eri lailla kuin toivoin, mutta synnytys voi silti mennä ihan tosi hyvillä voimin. Onneksi koko raskausaika ei ole mennyt ihan makoiluksi ja veikkaankin, että mulla on ihan ok kunto edelleen. Iso kiitos tästä kuuluu koiran kanssa lenkkeilylle sekä levottomille jaloille, jotka ovat pakottaneet yöllisiin kyykkytreeneihin! 

Akupunktio ja vyöhyketerapia. Kun päästään ns. kypsille viikoille tuossa joulun jälkeen, niin aion ottaa käyttöön pienet vyöhyketerapiat. Ystäväni on kaikeksi onneksi kiinalaisen lääketieteen asiantuntijoita ja hänen luokseen juoksen varmasti piikeille mikäli bebeä ei ala kuulumaan. Suhtaudun erityisesti akunpunktion tehoon tosissani, joten kovin varhaisessa vaiheessa en sitä aio kokeilla, varmuuden vuoksi. Akupisteet otetaan varmasti myös kivunlievityskokeiluun h-hetkellä, ystäväni on luvannut opettaa miehelle oikeat kohdat. 

Kirjoitan jossain vaiheessa omasta asiantuntemusalueestani plus mielestäni siitä paaaaljon kiinnostavammasta teemasta, eli henkisestä valmistautumisesta, hypnobirthingista ja muutenkin omasta asennoitumisestani. Suunnitelmista en kauheasti halua puhua, sillä haluan mieluummin pysyä uteliaana prosessissa kuin olla kontrollifriikki. Kukin tavallaan ja luonteensa mukaisesti, mutta mulle sopii mahdollisimman luonnonmukainen tyyli näissä valmistautumisjutuissa!

Jäikö listasta pois jotain oleellista, onko teillä jotain hyviä vinkkejä? :) ai niin perineal massagesta en tässä puhunut, mutta sekin pitäisi ottaa haltuun...

"No, miltä nyt tuntuu?" Raskaus ja kehonkuva

Ensinnäkin, olen tosi positiivisesti yllättynyt siitä, että teitä lukijoita on yhtäkkiä ihan (mun skaalalla) valtavasti <3 tämä tarkoittaa sitä, että voin ja haluan panostaa blogiin ihan eri lailla ja tuottaa hyvää sisältöä. Kiitos siis jokaiselle ja tervetuloa uusille lukijoille! Koitan kirjoitella kohta sellaisen "kuka olen" -minipostauksen, jossa voin kertoa jonkin verran oleellisia speksejä itsestäni.

Sitä ennen kuitenkin rehellistä, mutta positiivissävytteistä tekstiä muuttuvasta kropasta. 

Yksi isoimpia asioita raskaaksi tullessa oli kieltämättä se kuuluisa kehon muuttuminen. Olen ollut tosi samankokoinen, hoikka ja siro naiseksi muotoutumisesta eli about 16-vuotiaasta saakka. Välillä on ollut laihempia stressikausia, välillä hieman lihaksikkaampia ja timmempiä salikissa / joogatyttö -aikoja, mutta käytännössä olen ollut aika samanmallinen koko ajan. Ja kas, yhtäkkiä alkaa elämä kasvamaan sisälläni. Totaalimuutos edessä. Eli mitäs seuraavaksi?!

Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, otin tämän joskus läppärin näytöltä. "Lähtötilanne" vuonna 2012 eli about 25-vuotiaana. En usko, että haluan nähdä tätä kroppaa enää. Se oli kuitenkin senhetkinen tilanne. Sydän.

Tässä hommassa voi pitää jonkin verran kontrollia, mutta paljosta joutuu luopumaan. Minulla ei ole mitään sanottavaa siihen, mikäli hormonit heittävät kehooni 10kg ylimääräistä nestettä. Minulla EI ollut mitään sanottavaa ekan kolmanneksen raastavaan nälkään! Ekaa kertaa pappia (vauvaa) kyydissä kantavana en vielä tiennyt, kuinka paljon kehoni tulee ruokaa vaatimaan ilman, että siitä kertyy "ylimääräistä" vyötärölle. Söin valtavasti, koska nälkä ja pahoinvointi. Myönnän, että mietin moneen otteeseen yöllä karjalanpiirakkaa naamaan tunkiessani, että onko tämä ylimääräistä mässäilyä, jääkö tästä turhia vauvakiloja. Ei ilmeisesti ollut. Paino nousi häkellyttävän tasaista ja hentoa tahtia ensimmäiset 3-5 kuukautta. Nestettä kertyi kyllä jonkin verran ja olo oli "iso". Löysä, jopa. 

Iso vauvamahani kesällä mökillä! Mitähän viikkoja tässä olisi menty...11-13?

Jälkeenpäin ajateltuna tämä löysyys oli kyllä enemmän korvien välissä, mutta nopea muutostahti oli ehkä se isoin shokki itselle. Pieni alamaha alkoi näkymään jo melko varhain, ehkä seitsemännellä viikolla. Koska vatsa on siihen mennessä ollut pyykkilauta, tuntui pömpötys maailman selkeimmin ja ajattelin ihan kaikkien bongaavan välittömästi raskauteni. Puhumattakaan lähes heti hedelmöityksen jälkeen kasvamaan lähteneistä buubseista...Todellisuudessa sitä on itse niin kehotietoinen, että huomaa kaiken. Muut katsovat ihan eri linssien kautta. Pieni mahakumpu tuntui samaan aikaan hämmentävältä ja hauskalta. Paijailin sitä ihmeissäni.

Edelleen melko huomaamatonta menoa, mutta tässä vaiheessa (rv 15-18?) maha alkoi jo tuntumaan mahalta. Useat vaatteet oli jo käyttökelvottomia ja fiilistelin sitä, miten selkeästi beibe näkyi, heh.

Kesti kuitenkin pitkään tulla sinuiksi tämän nykyisen kropan kanssa. Puolivälin tienoilla meni viikkoja, että oma keho tuntui täysin vieraalta ja oudon muotoiselta. Se ahdisti välillä paljonkin. Katsoin suihkun jälkeen peiliin, enkä tunnistanut omaa kuvaa. Mietin tosi paljon (lue = liikaa) miltä näytän nykyisessä muodossani miehen silmissä. Halusin olla edelleen nainen, en muumimamma. Kuuntelin ihmisten kommentteja. "No nyt se jo näkyy!", "onpa se kasvanut!", "onpa se tosi pieni!", "oi miten iso!" ja mitä näitä perinteisiä on. Kaikilla on oma näkemyksensä mahan koosta. Aloin pikkuhiljaa muotoutua mahan vuoksi odottavaksi äidiksi, en enää täysin oman kehoni omistajaksi. Olin samaan aikaan ylpeä ja toisaalta välillä hieman huvittunut, miten ihmisten ensikommentit koskivat raskaushabitustani. Samalla muistin / muistan koko ajan sen, että tein itse samaa. Ihastellen ja ihmetellen, koska raskaana olevat naiset hohtivat aina sitä jännää, maagista...erityisyyttä. Nyt mä yhtäkkiä olin se tapaus! 

Viisi vaille vika kolmannes. Maha on jo tiettyjen liikeratojen tiellä, mikä on hassua. Ihmiset uskaltavat kysyä, että millä kuulla olen vs. onkohan toi just syönyt buffetlounaan -epäilys. Takki päällä ei selvästikään näy mitään, saan seistä käytävillä täysissä ruuhkabusseissa :D

Jossain vaiheessa, vikaa kolmatta lähetessä, jotain muuttui. Joku aamu katsoin peiliin ja koin itseni tosi kauniiksi ja, hassua kyllä, hoikaksi. Ihailin kompaktia ja pinkeää mahaa. Tajusin, että oma keho on toiminut ihan hurjan hienosti, keräten itseensä sopivan määrän muotoa ja pehmeyttä ja silti oikeastaan vain tuon mahan. Joka on muuten klassinen "poikamaha", kasvaa suoraan eteenpäin. Olin ihan taivaissa, eikä se olo ole mennyt ohi. Pieni pehmeys ylävartalossa tarkoittaa sitä, että on toivottavasti, mistä imettää. En ole koskaan tuntenut itseä niin vahvaksi ja naiselliseksi, kun juuri nyt. 

Raskauden jälkeinen palautuminen on toki mielessä, mutta ei ulkonäöllisesti, vaan funktionaalisesti. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä, että pääsen taas käyttämään sitä OMAA kehoa. En halua enää olla niin laiha, mitä ennen raskautta, erityisesti muutama vuosi sitten. Haluan itseasiassa olla parhaassa kunnossa, mitä koskaan aikaisemmin. Tämä tarkoittaa muotoja ja lihaksia. Jaksamista. Haluan pitää huolta, ettei imetys vie kaikkia kiloja edes veks, vaan voisin jäädä siihen pre-raskaus + 2-3kg painoon. Se tuntuu tosi hyvältä. En rupea lähtö ja nykyisiä painoja rustailemaan tänne, ne ovat niin yksilöllisiä, enkä halua kenenkään ottavan mallia. Sen voin kertoa, että tähän mennessä painoa on tullut lisää 8,5 kg, tosin viimeiseen kahteen viikkoon mittari ei ole heilahtanut ollenkaan.  

Samikset <3 Tää ei varsinaisesti liity juttuun mitenkään. Yksi mun lempikuva meistä sellaiselta päivältä, kun lähdettiin aamupäivällä mukamas vaan nopealle lounaalle ja palattiinkin vasta iltamyöhään kotiin. Huomattavasti kuplajuomia nauttineina. Ei noi vielä tienneet, että vuosi 2017 tuo uuden perheenjäsenen tätä elämää fiilistelemään. 

Tällaista settiä tänään! Olen oppinut antautumista omalle keholle. Kunnioitusta omaa kehoa ja kaikkia naisia kohtaan. Empatiaa. Sallimista ja hyväksyntää. Myös sen hyväksyntää, että muutos saa tuntua välillä hurjalta tai jopa pahalta. Sen huomaamista, että kanssaihmiset ovat ihan fiiliksissä elämässä tätä muutosta mun kanssani. Hyviä juttuja, siis :)  

Aktiivinen, supisteleva puolisairaslomalainen

Muistan jo alle 20. viikoilla kokeneeni voimakasta kiristelyä ja paineentunnetta vatsan alueella. Se voimistui iltaa kohden ja erityisesti sellaisina päivinä, kun tekemistä ja menemistä oli paljon. Kutsuin mielessäni näitä tuntemuksia kasvukivuiksi. Kipeää tuntemukset eivät tehneet, mutta olo pakotti vaakatasoon ja vasta silloin pystyi taas hengittämään kunnolla ja muutenkin olemaan. Puolenvälin jälkeen tuntemukset lisääntyivät ja voimistuivat selkeästi. Jossain vaiheessa valittelin tätä oloa kavereille, mm. yhdelle ex-neuvolalääkärille, ja kommenttina oli, että kuulostaa suppareilta. Supistuksilta?! Ai niiltä, jotka ovat kuulemma supervoimakkaita ja kipeitä? Tutkiskelin asiaa ja totesin, että jonkinsortin supisteluista taitaa olla kyse ja monella muullakin on tällaisia ollut. Osalla se on johtanut varhaiseen kohdunkaulan avautumiseen ja totaali vuodelepoon (ellei jopa ennenaikaiseen synnytykseen...). Osalla on ollut voimakkaitakin oireita, jotka ovat vaatineet aikaistettua äitiyslomaa, mutta bebe on silti vedellyt yliviikoille ja kohdunkaulat on pysyneet nätisti kiinni. 

Eli ihan randomi homma. 

Mitä suuremmille viikoille mennään, sitä voimakkaammiksi nämä mun tuntemukset käy. Jos en ole osannut levätä riittävästi, tulee messiin myös menkkakipumaisia, aaltomaisempia tunteita. Parhaimmillaan tilanne on siis se, että viimeistään iltapäivästä eteenpäin keho pakottaa mut paikoilleen ja mielellään vaakatasoon. 

Eikä tässä mitään, mutta...tuo korvienvälinen elimeni on joutunut sopeutumaan siihen ajatukseen, että jouluun asti pitää ottaa varmuuden vuoksi iisisti. Keho kyllä kertoo selkeästi, että mitä se haluaa. Mun tehtäväni on nyt kuunnella - tarkasti! Tilannetta on tutkittu tuolla medikaalipuolella tosi kiitettävästi. Mikään tulehdus ei tätä selitä, mutta mitään akuuttia hätääkään ei ole, kohdunkaula näyttää oikein hyvältä. Lepo, lepo, lepo. Tämä on ainoa toive. Sairaslomaa kirjoitettaisiin alttiisti, mutta yrittäjänä mä en sillä lapulla mitään tee. Nyt tarvitsee vain rajoittaa kaikki turha poukkoilu ja meneminen ja keskittyä tähän loppukypsyttelyyn. 

Vaikeinta tässä on ollut se, että pää haluaisi tehdä, mennä, treenata ja luoda kaikkea uutta ja kivaa. Mitään näin voimallista zen-harjoitusta ei oma elämä ole vielä tähän mennessä mulle antanut. Oma ja beben hyvinvointi on kuitenkin se tärkein prioriteetti enkä todellakaan halua mitään keskoskaappimeininkejä, vaan täysiaikaisen, terveen vauvan heti syliin. Tämä siis niin kauan, kun voin asiaan itse vaikuttaa. Jouluun on kuitenkin enää tosi vähän aikaa ja mulla paljon sellaista tekemistä, mitä sohvanpohjalla voi tehdä. Treenaamaan ehdin myöhemminkin. Haaveilin toki raskaudesta, jossa voisin juosta puoleenväliin asti ja lähteä suoraan salilta/lenkiltä synnyttämään :D Tätä en saanut, mutta koska uskon tarkoitukseen, niin otan oman raskauskokemukseni vastaan maadoittavana ja zen-hermoja kehittävänä juttuna. Toki pienet koiralenkit, lempeä uiminen, pieni, kevyt jumppa ja muut kropalle riittävän hellät harjoitukset on tosi ok. Oman jaksamisen mukaan. Toi on meidän ärsyttävä kotimantra, jota en halua enää koskaan kuulla beben syntymän jälkeen, kiitos. Liikkuminen on vaan niin älyttömän tärkeä osa omaa elämää. Nyt jos koska sen huomaa. 

"Raskaus ei ole sairaus" on vähän kaksipiippuinen mantra. Edelleen samaa mieltä, mutta raskaus voi tehdä olon niin sairaaksi, että normielämä ei aina onnistu. Olen tosi iloinen jokaisen sellaisen daamin puolesta, joka voi treenailla ja elää täysin normaalisti loppuun asti <3 olkaa kiitollisia, mutta niinhän te varmasti olettekin. Mä odotan riemuiten noita täysiä viikkoja ja sitä, että voin alkaa taas ottamaan enemmän liikuntaa arkeen mukaan. Edes sitä kävelemistä! 

Nyt on melko hyvä olo. Lepo, se kertakaikkiaan on nyt mun juttuni. Ähh :D 

Alkavan talvikauden kuulumisia

Pitkästä aikaa kuulumispostausta!

On jotenkin tosi ihana aloittaa aamu tällaisella kevyellä kirjoittamisella. Blogin ja työkirjoittamisten suhteen iskee aivan liian usein valkoisen sivun kammo. Olisi periaatteessa kiva kirjoitella sopivaa ajatuksenvirtaa, antaa asioiden vaan muodostua paperille, mutta iskeekin paineet yleisön mielipiteestä yms yms turhaa. Otinkin tavoitteen, että oli se sitten tämä blogi tai yksityinen päiväkirja, rupean kirjoittamaan paineettomasti useammin. Aloitetaan siis tällä tekstillä!

TYÖ

Jouduin vähentämään asiakastapaamisia jonkin verran tuossa jo pari viikkoa sitten voimakkaiden supisteluoireiden vuoksi. Kroppa on alkanut enemmän ja enemmän huutelemaan viimeistään iltaisin mikäli en oo tajunnut rauhoittaa menoa. Lepo on ainoa mikä auttaa! Voisin kirjoitella näistä supparihommista jossain vaiheessa vähän enemmänkin, sen verran mielenkiintoinen teema ja monen raskaanaolevan menon hidastaja. Mitään ennenaikaisen synnyttämisen vaaraa tässä ei kuitenkaan onneksi ole. Hommaa seurataan ja syynätään oikein hyvin, eli kiitos taas kerran hienolle terveydenhuoltojärjestelmälle! (Okei ainakin silloin, kun kyseessä akuutimmat fyysiset oireet...)
Varsinaisella äitiyslomalla en kuitenkaan vielä ole ja tuskin täysin jäänkään. Jouluun asti pitäisi kuitenkin ottaa iisisti. Olen todennut, että ehdin olemaan terapiatäti lopun ikääni ja tämä on pienen pieni pätkä sitä polkua, joten uhraus ei ole kovinkaan vaikea tehdä. Onneksi mulla on asiakastyön lisäksi myös valmistelevia töitä koulutuksiin ja ensi vuoteen liittyen. Tykkään edelleen naputella läppäriä kahviloissa ja onneksi ydinkeskustassa asuminen mahdollistaa sen, että kauas ei tarvitse kävellä. Punavuoren BRKLYN Cafe on edelleen mun lemppari toimistoni! Työhyvinvointikoulutuksia ja mm. luentoja on tulossa vielä muutama, niitä odotan innolla. Tulevaisuudentavoitteena on panostaa tähän osioon entistä enemmän. Soveltuu myös työmuotona paremmin tuohon tulevaan vauvavaiheeseen.

KOULU

Osa tietääkin, mutta uusille lukijoille (tervetuloa!!) tiedoksi, että olen parhaillaan kolmivuotisessa psykoterapiakoulutuksessa. Varsinainen oppiminen tapahtuu terapiatyön kautta, mutta joka kuukausi on 1-2 seminaaripäivää erilaisine välitehtävineen ja kirjoitelmineen. Lukemistakin riittää. Rehellisesti voin sanoa, että tämä osio kärsii eniten. Terapeutiksi tullaan nimittäin tekemällä ja lukemalla jatkuvasti. Koulu pitää tällä hetkellä todella kiireisenä. Tähän kuuhun pakkautuu erinäisiä esseiden palautuksia ja jopa ensimmäisen koulutusosiomme lopputentti. Huomaan, että tentti jännittää yllättävän paljon! Onhan edellisestä toki jo vuosia aikaa, mutta silti...luulisi homman olevan selkärangassa. Tämä mun puolisairaslomani ja kouluhommien viimeistelyt osuivat kyllä aikataulullisesti hyvin yhteen, heh. Sohvalla istuskeleminen on mielekkäämpää mikäli on jotain järkevää tekemistä siinä samalla. Joulusta starttaa toinen eli viimeinen koulutusosio, joka kestää 1,5 vuotta ja jonka jälkeen homman pitäisi sitten olla siinä. Älyttömän lyhyt aika. Tämä puolitoistavuotinen on mennyt hujauksessa - ja muuttanut omaa maailmankuvaa ja työotetta ihan valtavasti. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoitella enemmänkin tuosta koulutuksestani ja mitä se tulevaisuudessa tarkoittaa. Pohtimista riittäisi myös teemasta yrittäjyyden ja äitiyden yhdistäminen. Ajatuksia ja suunnitelmia on jo! Mitään ehdotonta en tietenkään voi suunnitelmien suhteen tehdä. Vauva-arki ja puolison työt näyttää sen, miten nopeasti tai hitaasti voin alkaa taas ottamaan asiakkaita vastaan. Jännittääkö tämä kysymys? Rehellisesti, kyllä. Uskon kuitenkin, että kaikki tulee menemään tosi hyvin. Oma mieli täytyy vaan pitää joustavana.  Ai niin ja alotinhan mä uuden koulutuksen tässä rinnalla...! Siitä ehkä lisää myöhemmin, mutta sanotaan tähän väliin, että kyseessä on pitkäaikainen unelma, joka liittyy luonto- ja eläinavusteisuuteen terapia- ja koulutushommissa <3

MUU ELÄMÄ

Musta tuntuu, että mä elän tosi ihanaa vaihetta juuri nyt. Jotain pesänrakennusmeininkirauhoittumista on selvästi tapahtunut, mä nimittäin viihdyn kotona paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Koko ajan ei tarvitse olla menossa, tuhatta juttua ei tarvitse tehdä päällekkäin. Melkeen kaikki on jo valmiina pientä varten ja loput hankitaan jos koetaan tarpeellisiksi. Ollaan varusteminimalisteja selvästi, mies enemmän kuin mä, mutta mäkin luotan siihen, että kyllä ne arjen helpottajat hahmottuu kunnolla sitten vasta, kun on muutama tunti vauvanhoitoharjoittelua takana. Pieni sänky on pedattu, kaapissa on vaatteita, mieli on rauhaisa ja odottava ja synnytysmeiningit on kunnossa (<-- mulle se tärkein osa-alue tässä vaiheessa, kirjoittelua tästä todellakin tulossa!). Henkisesti mulla on välillä ristiriitainen olo loppuajan suhteen. Toisaalta odotan tosi kärsimättömästi tutustumista tohon tyyppiin, joka alkaa päivä päivältä tuntua tutummalta persoonalta liikkeittensä ja omien rytmiensä kautta. Käytän paljon enemmän aikaa ihan vaan mahan paijailuun ja siihen, että tökitään vuoronperään toisiamme. Toisaalta tuntuu haikealta, että enää pari kuukautta kaksinoloa puolison kanssa. Hyvienkin asioiden äärellä voi ja saakin kokea luopumisen surua, luonnollisesti! Niin paljon kuin tulevaa perhemeininkiä odotankin, koen samalla haikeutta. Maailma on onneksi antanut meille valtavasti mahdollisuuksia kokea, matkustaa, kerätä hyvää jengiä ympärille ja viettää laatuaikaa ihan kaksin. Nyt me vaan saadaan uusi tyyppi kokemaan kaikkia näitä hyviä asioita meidän kanssa. Uskon, että toi vauva tietää, että minkälaiseen elämään ja menoon se on tulossa, se on meidät valinnut :)

Tällaisia tällä kertaa, palataan taas seuraavien teemojen kanssa!