Oh it´s such a perfect day

Maaseutu tunnelmia kuvamuodossa, olkaa hyvät, eli terveisiä täältä! 

On totta, että täältä ajaa kauan töihin. Pieniä kärrypolkuja, pimeässä, aamuvarhaisella. Kaupat ja ystävät on vähän kaukana (paitsi se yksi, joka palaa kohta 20km päähän...mikä on siis täällä sangen lyhyt matka, hah)

Mutta sitten on se toinen puoli....

On se tunne, kun viilettää hevosen selässä maailman kauneimmassa talvikelissä. Tekee tallihommia, ja tuntee konkreettisesti kaikkien maallisten stressiajatusten vain häviävän. Katselee tuota aurinkoa niiiiiiin pimeän talven jäljiltä. 

Seuraa tippa linssissä 39-vuotiaan hevosen ja pienen Nakun kohtaamista. 

Hevoset ei tunnu enää pelottavan toista. Vuohet aiheuttaa vielä tärinää ja vapinaa, niitä katsellaan sylistä käsin. Kaksi sulhaskandidaattia on jatkuvasti hanurissa kiinni, mutta Naku vaan näykkää ilmaa koomisesti. Äidin tyttö!

En nyt saa liitettyä videota tänne, mutta allaolevasta osoitteesta pitäisi löytyä tärisevää kännykkäkuvaa --->

https://www.youtube.com/watch?v=IILmJvlsHPk&feature=youtu.be

Enhän mä edelleenkään tiedä, että olenko mä täällä enää kuukauden päästä. 

Tällä hetkellä nautin ja olen ihan käsittämättömän kiitollinen. 

// Feeling grateful here with the horses and goats. It´s cold, dark and very hard to get to the city but either way, I love it here. //

obviously she´s really into blogging

Arki remonttiin, heppa alle, Nakulle oma sivusatula?

Haluaisiko joku laskea, että kuinka monta kertaa videossa mainitaan termi penisrengas?

Oliko kynttilät taustalla luomassa kodikkuuden illuusiota? 

Jääköön vielä toistaiseksi salaisuudeksi mihin ratkaisuun sankarittaremme päätyi. 

Nyt kun pääsin taas tähän arkibloggaamisen makuun, niin enköhän jatka jutteloita hetimiten taas. 

Ai niin en ollut tänään Långvikin kylpylässä, Se onkin vasta kuukauden päästä. Hups. 

Enemmän hyvää.

Elin aivan loistoelämää viime talven. Koko kirjon sitä, mitä voi sitten myöhemmin kauhistella keinutuolissa, että herramunjee...oliko se arki joskus sellaista? Tein kaiken täysillä tietäen intuitiivisesti, että se vaihe ei kestä loputtomasti.

Hengasin yömyöhään kavereiden luona parantamassa maailmaa. Heräsin kuudelta lukemaan psykkaa. Lauloin tuntitolkulla, sain kolmelta keskiviikkoyönä pianistiltani "tuu laulaan karaokee!" -tekstareita. Hengasin ystäväni baarissa tutustuen kaiken maailman muusikkohampuuseihin. Lauloin stemmassa Finlandiaa Annankadulla. Deittailin jonkin verran etsimättä ketään sen kummemmin. Tutustuin varmaan kymmeniin uuteen ihmiseen, sain ihania uusia ystäviä. Treenasin bootcampia vielä tyhjähkön olohuoneeni lattialla kuin pieni hirvi. Matkustin Venetsiaan porukoiden luo, join kärvistellen Spritzereitä aamupäivällä. Työskentelin ihan muissa kuviossa parin kuukauden ajan, parantelin auttamistyössä muodostunutta miniuupumusta. Odotin tietoa siitä, että kutsuuko ulkomaat pariksi vuodeksi. Petyin aika monta kertaa erinäisiin juttuihin, karvaasti pariin ihmiseen. Suutuin ja sovin. Lähennyin erään rakkaan ystäväni kanssa, enkä voinut kuvitella elämää ilman häntä. Pari ystävyyttä lopahti tai muutti radikaalisti muotoaan. Koin ystäviltä sekä todellista hyväksyntää että suoranaisen kiroamisen. Pelkäsin pikkuisen tulevaisuutta, sillä kaikki näytti yhtäkkiä kovin epävarmalta. Uuvuin opiskeluun, istuin maalla pienen kallion päällä ja epäilin hetken ajan kaikkea. Itkin useaan otteeseen silkasta väsymyksestä. Kohtasin sellaisia asioita silmästä silmään etten jälkeenpäin enää ollut sama ihminen - hyvässä mielessä. Silti nautin, nautin, nautin. 

Aika aikaansa kutakin. Nykyään mun mielestä ainoa tapa elää on elää sitä vaihetta täysillä, mikä päällä on. Onhan se haasteellista mikäli mielessä siintää jo joku tuleva asia, tuleva haave, kaiken maailman tavoitteet. Niitä on nytkin mieli täynnä. Mutta en mä enää osaa ajatella, että mitään pitäis enää saavuttaa. Oon jo saanut kaiken <3 Pitkälti siksi, että oon aina uskaltanut haaveilla lisää. 

Alkukesästä olin yksin mökillä, vietin kesän ensimmäistä rantasaunahetkeä. Kaikki oli hyvin, kevään kiire ja kaikenmaailman päsmäröinti onnellisesti takana. Siitä illasta alkoi oikeastaan taas ihan uusi luku omassa elämässä....näin, kun jälkeenpäin ajattelen. 

Tähän teemaan ne uusimmat haaveetkin liittyvät. Omat ja yhteiset, mutta joka päivä täytyy kuitenkin muistuttaa itseään siitä, että TÄMÄ HETKI ON HYVÄ (paras) TÄLLAISENÄÄN. Moni haave on toteutunut, jopa ne jotkut lapsuudenunelmat. Tai eilen oli ainakin ihan hillittömän hassua huomata, miten mun lapsuuden/nuoruudenvisiot on toteutuneet jo lähes kuvasta kuvaan. Mä varmaan leikin just jotain seuraavanlaista skenaariota ;)

Klo 16.30. Takana koulutustyöt, joiden jälkeen seison ratsastussaappaissa tallin aitaukseen nojaillen. Hoidetaan karvaiset ajopelit kuntoon, laukataan pellolla. Koska mä olen viimeksi laukannut?! Pellolla en ikinä. Freedom 5.0. Moikataan kuutta uutta pollea. Tyypit on niin nuoria, ettei niillä vielä edes ratsasteta. Uteliaina tulevat moikkaamaan meitä ja vanhempia hevosia. Mietitään frendin kanssa, että mikä valittaisiin jos voitaisiin. Ollaan kuitenkin suurin osa illasta ihan vaan hiljaa ja keskitytään maisemiin ja alla löntystelevään elukkaan. Jotta oltaisiin kunnon heppatyttöjä niin pikkuisen puhutaan pojistakin, mut ihan vähän. Autetaan erään toipilaspollen omistajaa viemällä kaveri riimukävelylle. Mun hoitorutiinit on semisti kadoksissa. Laitan pojan kuntoon, vien takaisin tarhaan, mutta heebo jää roikkumaan porttiin kiinni, pää kenossa aidan välissä. Läpsin toista kankulle, mutta tyyppi ei liikahdakaan. Olin unohtanut syöttää reppanan, jolla oli aika selkeänä mielessä tuo elämän marssijärjestys, toisin kuin mulla. Sori <3 

Klo 21.15. Auton lattia näyttää juuri niin siistiltä kuin pitääkin, smoothiepurkkeineen ja paskasine saappaineen. Ajan sateessa kotiin ihan totaaliväsyneenä, mutta onnellisena, tulee jo ikävöiviä tekstareita. Äkkiä aamumaitoa ABC:lta.

22.00 Kissa nuuhkii ihmeissään hevoselta tuoksuvaa naista. Toinen kolli haaveilee jo omista hevosteluista. Yksi jakso teini-iän lempisarjaa, Roswellia. Muistaako kukaan muu sitä enää?! Liz ja Max <3 Pianisti lähettää uuden sävellyksensä, mä mietin pienen hetken sanoja ja sovituksia ennen kuin sänky kutsuu. Aamulla ei ole herätystä. Heppaleikit vaihtuu kotileikkeihin. "Tää olis nyt tällainen espoolaismutsi..."

Tällä hetkellä toivon ja haluan, että homma jatkuu juuri tällaisena. 

Enemmän elämistä. Enemmän hyvää. Enemmän musiikkia, enemmän eläimiä, enemmän penskoja.

Enemmän sellaista työtä joka ei tunnu työltä. Enemmän ihmisiä ja enemmän rakkautta. 

Enemmän tatuointeja! Enemmän ulkonaoloa. Enemmän kaikkea sitä, mistä sielu diggaa.

Vähemmän sitä, mitä "pitäisi" olla/tehdä/ajatella.

enemmän vapautta <3

Hevoskuiskaajatar

Työt odottaa, mutta en malta olla kirjoittelematta hetken aikaa eilisestä

Kuten mainostin, illalle oli jännät suunnitelmat: paluu heppatytöksi <3

Harrastin kouluratsastusta parin vuoden ajan teini-ikäisenä. Sen jälkeen mulla oli pari hoitohevosta, kuumaverinen ex-ravuri ja inhaluontoinen suomenheppa. Olin vähän liian pieni ja arka puuhailemaan heidän kanssa, mutta oli se ihan opettavaista. Kai ;) Tämän jälkeen osa-omistin hetken aikaa issikkatyttö Flugan, joka olikin nalle hevosenvaatteissa. Jouduin kuitenkin lopettamaan koko harrastuksen...muutama vuosi meni ihan ookoosti, mutta varsinkin muutaman viime vuoden ajan kaipuu hevosten pariin on ollut yllättävän voimakas. 

Olen aina haaveillut siitä ajatuksesta, että voisi omistaa tulevaisuudessa pari eläkeläisheppaa. Vaikka yhdessä jonkun toisen kanssa. Ratsastaminen on ihan kivaa, mutta tallipuuhailut ja hevosten hoitaminen on aina ollut se mun juttu. Kun ystävä pyysi tsekkaamaan vuokraissikkaansa siinä mielessä, että voisinko mäkin jatkossa vuokrailla häntä, oli heppaunelmat taas astetta konkreettisempia. Kas kummaa, kun en ollut vanhoja ratsastussaappaitanikaan myynyt ;) Kiitos, maailmankaikkeus, heh...

No olihan se aivan ihanaa. Meinasi tulla itku siinä vaiheessa, kun sain pussailla issikkamörön korvaa. Nyyh!!!

Selkään päästessä totesin, että kaveri ei ole mikään herkkähipiäinen kouluheppa, johon olen aiemmin tottunut, mutta oikeastaan sellainen yhteinen kehittyminen tuntuu nyt ihan hauskalta ajatukselta. Luonnolliset hevosmiestaidot, yhteyden saaminen tuohon luontokappaleeseen, luottamus ja oppiminen, oppiminen, oppiminen houkuttaa. Ainoa, mistä tämä aikaa- ja rahaavievä ratsastus on nyt kiinni, on mun aikataulut :/ Keikkaluontoiset työt ja hevostelu ei ole mikään paras pari. 

MUTTA...

Asioilla on tapana järjestyä

Ja jos ei nyt, niin joskus

Tulipahan testattua, että rakkaus roihuaa edelleen ja syvästi

mutta katsokaa nyt mua.... <3 

Salaisuus: aion kuitenkin testata tänä vuonna, säässä kuin säässä, pirteänä ja väsyneenä, kiireisenä ja joutilaana, sen, kuinka tiiviisti tähän elämään voisi sukeltaa. Tuolla talleilla on parikin henkilöä, joilta on mahdollista ottaa yksityistunteja. Ja siippakin haaveilee heppaelämästä. Hitto sekin vielä!!!