Yksi elämän onnellisimmista päivistä

Halusin jakaa teille hetkiä tältä päivältä. Upea, keväinen Kaivopuisto viihdytti meitä lähes 1,5 tuntia. Välillä vaan fiikkaamaan Cafe Ursulaan ja matka jatkui. Oli sellainen olo, että tässä muuten oli yksi elämäni onnellisin päivä. Mistä syystä? Facebookista voi lukea yhden osan onnellisuuden (ja häkellyksen) aiheuttajasta, mutta tärkeintä oli se tietty sisäinen rauha, jota olen välillä vähän ikävöinytkin. 

Tässä on ollut muutoksia vaikka millä mitalla eikä niitä elämän onnellisimpia muutoksia suotta kutsuta myös isoiksi kriiseiksi. Naimisiinmeno, lasten saaminen, muutot...yleensä odotettuja ja iloisia asioita, mutta vaativat ainakin meiltä snadisti herkemmiltä omat adaptoitumisensa. Muutos tarkoittaa aina stressiä. Stressissä itsessään ei toki ole mitään vikaa, sehän on neutraali asia, reaktio ulkoiseen ja sisäiseen ärsykkeeseen. 

Kun elämä muuttuu radikaalisti tarvitaan aina pieni sopeutumisaika. Musta tuntuu, että nyt mä alan aidosti nauttimaan äitiyslomasta ja pienen kanssa hengaamisesta. Pitkäksi venyneistä aamuista ja jopa niistä ajoittaisista kalsaripäivistä. Silloin, kun elämä on intensiivistä, tarvitaan olemisen sietämätöntä keveyttä. Sitä löytyi keväisestä puistosta, koiran riemusta kavereita nähdessään ja myöhemmin harvinaisesta omasta ajasta. Ehdin siivoamaan, kirjoittelemaan tätä, katsomaan pari vlogia...vain olemaan. Ilon kautta.    

Sisäinen fiilis. Rauha, pulppuava ilo for no bigger reason, läsnäolo ja mielellään joku luontohetki. Siitä on mun onneni rakennettu. Nyt rupean laittamaan illallista mulle ja miehelle. Sekin tekee onnelliseksi. 

Vikat viikot yksin ja kaksin

Viime ajat on olleet minitreffien ja päämäärättömän kaupungillahaahuilemisen riemujuhlaa. Koska aikaa on ollut enemmän, olen vienyt itseäni pari kertaa kahville ihan vaan naistenlehteä lukemaan. Hämmentävä konsepti, koska 99% tapauksista mukana on vähintään iPad ja muistikirja työjuttuja varten. Jos vaikka ihan vahingossa tulis joku hyvä, uusi idea. 

Raskaus alkaa vedellä viimeisiään, baby on täysaikainen jouluviikolla. Alan hiffaamaan, että en ole enää koskaan ihan vaan yksin, en tähän tyyliin. Vaikka lapsi ei olisi aina mukana, äitiys ei lähde musta pois. Oon siis pyrkinyt ottamaan tietoisesti sitä kuuluisaa omaa aikaa. Kukaan ei odota missään, ei tarvitse katsoa kelloa, voin tehdä lähes kaikkea mitä huvittaa. Supisteluiden raameissa... 

Oman ajan lisäksi ollaan toteutettu monta kertaa viikossa minitreffejä. Ulkona syömistä, joulutoria, kävelyitä, leffailtoja meidän pienessä kotkanpesässä aka olohuoneen parvella, saunomista. Tavallaan pieniä juttuja, mutta sellaista, mille ei tule samalla tavalla olemaan tilaa ihan pariin kuukauteen. Nyt otetaan kaikki irti siitä, että ollaan vielä kaksin ja kohta voidaan ottaa kaikki irti pienen vauvan ihailemisesta ja uudenlaiseen perhemeininkiin opettelemisesta. Jouluaatto menee ensimmäistä kertaa vuuuuuooosiin pääkaupunkiseudulla mun perheeni kanssa. Joulupäivänä lähdetään miehen perheen luokse ja varmaan myös mökille muutamaksi päiväksi. Tätä minilomaa ennen päästään babymoonille Tampereelle, missä odottaa hotellilakanat ja parhaiden ystävien seura, jesssss!

Kaikki työjutut taitaa olla nyt pulkassa. Uskomatonta! Terapia-asiakkaat on hyvästelty pienelle tauolle ja kouluakin on enää ensi maanantaina. Sain ilokseni hyvät arvosanat melkein kaikista koulutöistä vaikka ideana oli ainoastaan läpäistä pakolliset jutut. Englannin arviointiasteikko on karumpi kuin meillä Suomessa, eikä kellään tuntunut olevan suuria odotuksia. Siksi arvosanat kieltämättä ilahdutti - asiakkaiden kommentit ja kiitos on toki tärkein arviointiasteikko, mutta onhan se kiva tietää olevansa oikealla alalla myös teorian puolesta. Teoria ja käytäntö kulkevat silti vahvasti käsi kädessä. Jokaisessa courseworkissa oli enemmän tai vähemmän case -tapauksia, joita lähestyttiin kaiken tähän mennessä opitun teorian pohjalta. Silkalla mututuntumalla ei olisi pärjännyt, vaan piti osata perustella asiakascasejen kanssa etenemiset nimenomaan meidän terapiametodin teorian pohjalta. Sinänsä hyödyllistä ja mielenkiintoista. Tosielämässä terapia ei tietenkään noudata mitään eksaktia kaavaa, vaan asiakkaan yksilöllinen tilanne on aina se, mistä lähdetään. Oon kuitenkin kokenut, että mitä paremmin pysyn "käsikirjoituksessa", sen parempia ja nopeampia tuloksia saan. Tämä toki yhdistettynä omaan intuitioon ja omaan tyyliin tehdä. Terapiametodi on kuitenkin sellainen, mikä kannattaa valita sopimaan siihen omaan tyyliin tehdä eikä toisinpäin.  

Noniin losahti työ- ja opiskelujuttujen puolelle meitsin kirjoittelut, mutta toivottavasti jotakuta siellä kiinnostaa :) 

Yllä ajankohtaista bellykuvaa tyylikkäästi suoraan neuvolan vessasta. Tästä on itseasiassa muutama viikko aikaa, mutta mitään eroa nykyhetkeen ei oikeastaan ole. Painokaan ei ole noussut, tällä hetkellä plakkarissa on +11 kg eli ei haittaa, vaikka pari vielä tulisi imetysvarannoiksi. Ruokahalu on ollut vaan ihmeen huono. Vauva kulkee tyylikkäästi keskikäyrillä ollen nyt jo reilu parikiloinen. Ensi viikolla mennään ylimääräiselle neuvolakäynnille tsekkaamaan vielä, että missä asennossa hän menee. Viuhtominen ja möyriminen mahassa on ihan järkyttävän voimakasta (tehden jopa kipeää) ja ainakin viime viikolla baby oli lähes poikittain vaikka oli jo ehtinyt hengaamaan hyvässä asennossa viikkotolkulla. Alkoi vissiin pyörimään uudelleen. Ei vara venettä kaada, joten käydään tsekkaamassa asento ja seuraavalla viikolla onkin sitten synnytystapa-arvio mikäli asento on ihan ok. Ehtiihän tässä vielä asettumaan. Vähän mä kyllä ehdin säikähtää, että mitä jos vauva ei käännykään kunnolla vaan jää jumiin poikkitilaan = sektio ainoa mahdollisuus ulostulemiseen ja kaikki mun hyvä henkinen valmistautuminen olisi ollut ihan turhaa! Vielä ei kuitenkaan kande stressata ja onhan noi vauvat kääntyilleet ihan just ennen h-hetkeä ennenkin. Toivon siis edelleen, että päästään synnyttämään mahdollisimman luonnollisesti.   

Speaking of - vedin ihan älyttömän flunssan päälle. En oo ollut kipeänä koko raskausaikana vaikka kaiken maailman pöpöjä on ollut lähipiirissä vaikka kuinka monesti. Nyt kävi ilmeisesti klassiset lomanaloitussetit ja yrittäjä vetäisee kuolontaudit päälle heti, kun aikataulu antaa sille luvan. Oon mä kuullut sitäkin, että vastustuskyky romahtaa tovi ennen synnytystä ja aika moni vetäisee jonkun taudin päälle. No, meillä saattaa olla vielä useampi viikko tositoimiin. Vai onko sittenkään??

Ihana ajatella, että nyt me aletaan elämään niitä elämän jännimpiä aikoja. Taudista huolimatta fiilis on luottavainen ja hyvä. 

Onko kukaan muu samassa tilanteessa siellä? :) 

Salakavalan työnarkomaanin tarina

"En muista koska viimeksi olisi ollut NÄIN stressitön ja kiireetön päivä. Tai siis stressitön nimenomaan siksi, että ei ollut mitään aikatauluja. Pitäisi varmaan harrastaa moista useamminkin? Kesä on jo ihmeen kalenteroitu vaikkakin kaikki aikataulutus liittyy tosi kivoihin juttuihin. Huomaan vaan, että kaipaan näköjään tällaisia päiviä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään." 

7.6.2015 ja tällainen kirjoitus multa. Kuulostaa aika tyypilliseltä. Häkeltyminen sen edessä, että välillä on ihan nastaa olla tekemättä mitään, vaikka voi voi onhan tässä näitä aikatauluja kuitenkin (salainen jeejee, koska kiire tarkoittaa, että tekee ehkä jotain tärkeää). Tein tosi ison oman elämän havainnon ihan muutama päivä sitten. Tiedättekö sen tunteen, kun toistaa itselleen "haukionkalahaukionkala" vuosikausia kunnes joku päivä tajuaa, että perhana, hauki tosiaan on kala. Olen toistellut läsnäolon, luottamuksen ja suorittamattomuuden mantraa omassa päässä, no, vuosia. Olen päässyt hetkittäin tilaan, jossa hauki on ollut kala. Ja nainen zen. Jonka jälkeen *pffft* ja saman tien takaisin jonkinasteiseen suoritusmoodiin. Onnellinen, mutta jokseensakin sisäisesti hätäinen tapaus. Näin kuvaisin itseäni. Sitä, kelle pysähtyminen on snadisti pelottavaa, vaikka tietää vallan hyvin sen tärkeyden. Sitä, kelle tekeminen usein todella onkin ihanaa, nautinnollista, inspiroivaa, energiaa tuovaa. Sitä, kelle pelkkä olemiselle antautuminen ei riitä, koska "eihän elämä niin toimi". Sitä, joka kyllä osaa puhua läsnäolosta, jopa hidastamisesta, sallien kaikille muille paitsi itselleen tuon taidon opettelun.

Kaiken pelon (mä olen alitajuisesti pelännyt pysähtymistä) takaa löytyy uskomus. Mun pelkoni on ollut se, että mitäs jos olenkin huono jonkun silmissä. Se on luonut tiukkaa uskomusta, että oma arvo löytyy tekojen kautta, ei vain siitä, että on olemassa, hengittää, on rakastettu sellaisenaan, on riittävä, on ihan sopivan hyvä. Uskomus on maannut mukavasti sillä alustalla, jossa lukee, että ellen tee, ellen ole, ellen suorita, olen huono. Huonompi kuin ne muut, jotka tekevät. Laiska? Saamaton? Mitä oikeastaan? 

Uskomukset on salakavalia, niillä ei välttämättä ole selkeitä nimiä ja sanoja. Ne ovat pitkälti kokemuksia. Ne asuvat syvällä solumuistissa ja ne ovat muokkautuneet osaksi identiteettiä. Onni on kuitenkin se, että uskomusten ei tarvitse eikä monesti kannatakaan olla pysyviä rakenteita meissä itsessämme. Kaikki, siis ihan kaikki, tulee välillä olla lempeästi kriittisen tarkastelun alaisena. Mikä asia vie eteenpäin, nostaa ylös, elävöittää, tuo vapautta ja lisää rakkautta? Mikä painaa alas, lannistaa, vie energiaa, sitoo? 

Oma uskomusmaailmani pääsi uuteen valoon, kun tajusin, että olen työnarkkari. En sellainen, kenen tarvitsisi painaa 15 h päivää. En se, kuka sairastuttaisi sydämensä liialla työnteolla. Ollen kuitenkin se, kenen identiteettiin on kuulunut liian vahvasti se, mitä omaan työelämään ja työminään kuuluu. Kaikki on hyvin siihen asti, kun homma on kontrollissa. Pätee muuten moneen asiaan. Kun asiat skulaavat, tulee mielelle sellainen olo, että jes, mä hallitsen tilanteen eli asioiden täytyy olla hyvin. Muutostilanteet näyttävät kuitenkin asioiden todellisen laidan. Kun kaikki langat eivät yhtäkkiä olekaan kädessä, on olo ahdistunut. Tulee kokemus siitä, että asiat ovat huonosti...vaikka se on pelkkä tulkinta. Mulla tuli kokemus siitä, että en ole työelämässä sellaisessa hallinnassa kuin haluaisin olla. En pääse toteuttamaan sellaista tapaa tehdä, joka olisi ideaali. Mahassa kasvaa kaiken lisäksi joku tyyppi, joka tulee muuntamaan sitä Työminää huikealla tavalla. Mahatyyppi sanoo, että on aika maata sohvalla, eikä suorittaa. Ahdistun. Mitä olen, jos en tee? Olen se sohvalla makaava tyyppi. Löydän siis itseni tuomitsemasta ja halveksimasta tällaista hahmoa. Järkeni sanoo, että tämä on ok, näin pitääkin olla. Paine hartioissani sanoo, että se suorittamisen ja touhuamisen maailma on turvallisempi.

Huomaan, että voisi olla aika päästää irti työnarkomaanin roolista. Löytää se Työminä, joka tekee asioita yhä enemmän ilon ja luottamuksen kautta, ei kelvatakseen. Löydän sisältä sen 15-vuotiaan, joka ei ollut oikein mitään ja tätä hahmoa olen halunnut juosta karkuun näyttämällä kaikille ja erityisesti itselleni, että nyt pärjätään ja menestytään vaikka läpi harmaan kiven. Menestymisessä ei ole mitään väärää ellei se tapahdu siinä energiassa, että sen alle pyritään hautaamaan se hauraampi osa itseä. Se, jonka ääni ärsyttää. Se ääni ei tule koskaan tukahtumaan, sillä sitä ei tarvitse tukahduttaa. Tein tietoisen päätöksen ottaa tuo 15-vuotias Minä mukaan tähän hommaan. Aloittaa oman Työminän rakentaminen vähän niinkuin uudelleen. Auttaa itseä niin, että kaiken innovatiivisuuden, tulevaisuuden visioiden ja luovan energian äärellä saa elää myös se osa minua, joka on hauras, epävarma ja vähän nolo välillä. Se osa, jota en millään ehkä haluaisi ottaa kanssani kouluttamaan. No mitä käy, jos se saa seisoa rinnallani monensadan ihmisen edessä (tai vaikka vaan yhden ihmisen)? Transformaatio. Ihan kaikissa. Armo ja hyväksyntä. Ellei se kehity ensiksi itsessä, se ei tule aidolla tavalla näkyviksi missään. Terapeuttina mun tehtäväni on hyväksyä itsestäni kaikki puolet ja tuulettaa ne päivänvalossa ja vasta silloin asiakkaassa voi tapahtua aito muutos. Se on alkemiaa, joka tapahtuu missä tahansa ihmissuhteessa silloin, kun minkään itsen puolen ei tarvitse olla piilotettuna tai häpeään kahlittuna.

Kaiken tämän pohdinnan ja näin isojen havaintojen jälkeen tulin hyvällä tavalla uteliaaksi, että minkälainen Työminä voi olla, jos mitään osaa itsestä ei tarvitsisi pitää piilossa. Minkälainen puoliso minusta tulee. Kuinka paljon enemmän voin olla ihan jokaisessa roolissani. Kuinka paljon kokonaisempana voin mennä mihin tahansa uuteen tai tuttuun tilanteeseen, vailla minkäänlaista naamiota. Ellei vatsassa kasvaisi tyyppi, jonka yksi tehtävä on laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, ei tällaista havaintoa olisi vielä tullut. Kiitos vauva siis siitä. Vanhemman tärkein tehtävä on tulla tietoiseksi omista varjoistaan jolloin niiden ei enää tarvitse valua painoksi seuraavan sukupolven harteille. Joten nyt me aletaan opettelemaan, minä ja se 15-vuotias Konkistadori, että miten tämä kaikki voisi olla taas vähän enemmän kuin leikkiä, turhan kireyden ja vakavuuden sijaan.

Kuvituksena mökkikesää vuodelta 2015.  Tuonne saa aina mennä harjoittelemaan olemista jos siltä tuntuu. Lopunkaiken loma ja vapaudentunne on jotain, minkä parhaimmillaan saa luoda sisimpään, ei jokin aika kalenterissa tai pläntti kartalla. 

Aktiivinen, supisteleva puolisairaslomalainen

Muistan jo alle 20. viikoilla kokeneeni voimakasta kiristelyä ja paineentunnetta vatsan alueella. Se voimistui iltaa kohden ja erityisesti sellaisina päivinä, kun tekemistä ja menemistä oli paljon. Kutsuin mielessäni näitä tuntemuksia kasvukivuiksi. Kipeää tuntemukset eivät tehneet, mutta olo pakotti vaakatasoon ja vasta silloin pystyi taas hengittämään kunnolla ja muutenkin olemaan. Puolenvälin jälkeen tuntemukset lisääntyivät ja voimistuivat selkeästi. Jossain vaiheessa valittelin tätä oloa kavereille, mm. yhdelle ex-neuvolalääkärille, ja kommenttina oli, että kuulostaa suppareilta. Supistuksilta?! Ai niiltä, jotka ovat kuulemma supervoimakkaita ja kipeitä? Tutkiskelin asiaa ja totesin, että jonkinsortin supisteluista taitaa olla kyse ja monella muullakin on tällaisia ollut. Osalla se on johtanut varhaiseen kohdunkaulan avautumiseen ja totaali vuodelepoon (ellei jopa ennenaikaiseen synnytykseen...). Osalla on ollut voimakkaitakin oireita, jotka ovat vaatineet aikaistettua äitiyslomaa, mutta bebe on silti vedellyt yliviikoille ja kohdunkaulat on pysyneet nätisti kiinni. 

Eli ihan randomi homma. 

Mitä suuremmille viikoille mennään, sitä voimakkaammiksi nämä mun tuntemukset käy. Jos en ole osannut levätä riittävästi, tulee messiin myös menkkakipumaisia, aaltomaisempia tunteita. Parhaimmillaan tilanne on siis se, että viimeistään iltapäivästä eteenpäin keho pakottaa mut paikoilleen ja mielellään vaakatasoon. 

Eikä tässä mitään, mutta...tuo korvienvälinen elimeni on joutunut sopeutumaan siihen ajatukseen, että jouluun asti pitää ottaa varmuuden vuoksi iisisti. Keho kyllä kertoo selkeästi, että mitä se haluaa. Mun tehtäväni on nyt kuunnella - tarkasti! Tilannetta on tutkittu tuolla medikaalipuolella tosi kiitettävästi. Mikään tulehdus ei tätä selitä, mutta mitään akuuttia hätääkään ei ole, kohdunkaula näyttää oikein hyvältä. Lepo, lepo, lepo. Tämä on ainoa toive. Sairaslomaa kirjoitettaisiin alttiisti, mutta yrittäjänä mä en sillä lapulla mitään tee. Nyt tarvitsee vain rajoittaa kaikki turha poukkoilu ja meneminen ja keskittyä tähän loppukypsyttelyyn. 

Vaikeinta tässä on ollut se, että pää haluaisi tehdä, mennä, treenata ja luoda kaikkea uutta ja kivaa. Mitään näin voimallista zen-harjoitusta ei oma elämä ole vielä tähän mennessä mulle antanut. Oma ja beben hyvinvointi on kuitenkin se tärkein prioriteetti enkä todellakaan halua mitään keskoskaappimeininkejä, vaan täysiaikaisen, terveen vauvan heti syliin. Tämä siis niin kauan, kun voin asiaan itse vaikuttaa. Jouluun on kuitenkin enää tosi vähän aikaa ja mulla paljon sellaista tekemistä, mitä sohvanpohjalla voi tehdä. Treenaamaan ehdin myöhemminkin. Haaveilin toki raskaudesta, jossa voisin juosta puoleenväliin asti ja lähteä suoraan salilta/lenkiltä synnyttämään :D Tätä en saanut, mutta koska uskon tarkoitukseen, niin otan oman raskauskokemukseni vastaan maadoittavana ja zen-hermoja kehittävänä juttuna. Toki pienet koiralenkit, lempeä uiminen, pieni, kevyt jumppa ja muut kropalle riittävän hellät harjoitukset on tosi ok. Oman jaksamisen mukaan. Toi on meidän ärsyttävä kotimantra, jota en halua enää koskaan kuulla beben syntymän jälkeen, kiitos. Liikkuminen on vaan niin älyttömän tärkeä osa omaa elämää. Nyt jos koska sen huomaa. 

"Raskaus ei ole sairaus" on vähän kaksipiippuinen mantra. Edelleen samaa mieltä, mutta raskaus voi tehdä olon niin sairaaksi, että normielämä ei aina onnistu. Olen tosi iloinen jokaisen sellaisen daamin puolesta, joka voi treenailla ja elää täysin normaalisti loppuun asti <3 olkaa kiitollisia, mutta niinhän te varmasti olettekin. Mä odotan riemuiten noita täysiä viikkoja ja sitä, että voin alkaa taas ottamaan enemmän liikuntaa arkeen mukaan. Edes sitä kävelemistä! 

Nyt on melko hyvä olo. Lepo, se kertakaikkiaan on nyt mun juttuni. Ähh :D 

Mitä olen oppinut elämästä ja itsestä - Instawisdom tag

Syvällismejä luvassa! 

Teki mieli kirjoittaa itselle auki sellaisia ajatuksia ja asenteita, jotka kantavat mua eteenpäin elämässä. Joista olen kerta toisensa jälkeen huomannut, että ne ovat minulle tosi. Kaikki instawisdomit ja mietelauseet ei ole kaikille, jokaiselle resonoi omansa. Siksi tämän tekstin lopussa onkin haaste miettiä OMIA tärkeimpiä asenteita ja elämänoppeja. Mutta nyt, pidemmittä puheitta, Konkistadorin poimimia viisauksia. 

1. Tämä pätee itseen ja suhtautumiseen muihin ihmisiin. Mä olen suht ankara itselle ja mikäli en laittaisi ajatuksille suitsia, voisin käyttää monta tuntia viikossa sen miettimiseen, että mitä olisin milloinkin voinut tehdä toisin. Shoulda woulda coulda. Tosiasiassa mä olen aina toiminut tilanteessa parhaan kykyni ja resurssien mukaan. Siinä hetkessä! Nyt on uusia resursseja ja parempaa viisautta, joten voin tehdä parempia valintoja. Elämä tapahtuu eniten tilanteen ollessa päällä eikä suunnitelmallisesti, oletteko huomanneet? Intuitiota oppii kuuntelemaan samaa tahtia paremmin ja paremmin. Armollisuus on tärkeää. 

Mä kuuntelen monesti ihmisten puhuvan toisista melko armottomaan sävyyn. Ehkä naiset tekee tätä enemmän. On helppoa arvioida toisten parisuhteita, työvalintoja ja vaikka kasvatusmetodeja. Teen sitä monesti edelleen itse, vaikka en halua. Mä uskon, että armottomuus toisia kohtaan ja esimerkiksi toisten arvostelu heijastaa vain omia epävarmuuksia. Mulle on yleensä ihan sama, mitä mun ympärillä tapahtuu, ellei asia jotenkin kosketa jotain kipeää kohtaa itsessä. Jotain sellaista epävarmuutta, joka saa herkästi miettimään toisten vastaavia negatiiviseen sävyyn. Se tuntuu ehkä hetkellisesti parantavan omaa itsetuntoa, mutta on täyttä skeidaa ja lisää negatiivisuutta omaan elämään. Eli juuri päinvastoin kuin pitäisi tapahtua! Tietoisesti lisää positiivisia ajatuksia omaan päähän. On helppo kuitata moinen kukkahattutäteilynä, mutta tosiasiassa mikään ei muutu ennen kuin me muututaan. 

2. Kehittyisikö intuitio ellei tekisi virheitä sen kanssa? Ehkä ei. Mä tunnistan nykyään paremmin sen pienen puristuksen rintakehässä tai vatsassa, joka kertoo mulle totuuden esimerkiksi silloin, kun suu sanoo joo vaikka sydän sanoo ei. Myöhemmin muistan aika hyvin ne tilanteet ja sen tunteen kehossa, joka kertoo, että kaikki ei olekaan ihan ok kyseiseen teemaan liittyen. Se on mulle tärkeintä intuitiota. Intuitio on myös AINA ollut oikeassa. Ajattelen, että se on se meidän puolustaja elämässä. Siksi sen kuuntelemisen oppiminen on tosi, tosi tärkeää. 

3. Harva mut tunteva ihminen uskoo, miten kontrollifriikki mä tosiasiassa olen! Haluaisin mielellään hallita kaikkia asioita ainakin ajattelemalla niiden kaikkia potentiaalisia skenaarioita etukäteen, jottei elämä yllättäisi. Arvatkaa onko tämä ollut hyödyllistä ajankäyttöä? Ei, elämä tuppaa yllättämään myös positiivisesti! Sitä olen oppinut myös kutsumaan elämään. Ihania asioita. Ihan lapsenomaisesti ja luottaen, että hyvä vetää puoleensa hyvää. Mitä menetettävää on? Paljon enemmän menettää, kun pelkää aktiivisesti. Aktiivisella pelkäämisellä tarkoitan sitä ehkä naisille tyypillisintä etukäteismurehtimista, joka pelkästään vie pois elämäniloa ja vapautta olla läsnä hetkessä. Joskus negatiivisuudesta, suruista, huolista ja muista möröistä pitää vain päästää irti. Ikään kuin vapauttaa jonnekin kosmoksen syövereihin ja tietoisesti täyttää jäljelle jäänyt tyhjä tila jollain hyvällä. Mitä se sitten kullekin on. Tunne, hyvä päätös, joku mantra...

Ylläoleva on ollut viime aikojen tärkein muistutus <3

Kirjoitin pitkän litanian omaan Facebookiin tästä. Jotkut ajatukset saattaa toistaa aiemmin mainittuja, mutta ehkä kertaus on taas se kuuluisa opintojen äiti. 

"Eilen yöllä klo 3-4 välillä oli hyvää aikaa miettiä taas sitä, miten yksi suurimmista defensseistä rakkautta vastaan on olla ottamatta vastaan KAIKKEA, mitä maailmalla ikinä on tarjottavanaan. On helppoa funtsia, että mitä kaikkea huonoa elämässä voi tapahtua. Omassa elämässä tai ainakin lähipiirissä riittää referenssejä vaikka millä mitalla. On helvetin pelottavaa ajatella, että ainoa rajoitus hyvälle, onnelle, nautinnolle ja yltäkylläisyydelle olen vain minä itse ja omat uskomukseni maailmasta. On helppoa syyttää kasvatusta, yhteiskuntaa, aiempia kokemuksia, rahan puutetta, läheisiä, presidenttiä ja ilmastonmuutosta kuin tiedostaa ne omat blokit, jotka ovat vastaanottamisen tiellä. On helpompaa miettiä omaa pienuutta kuin uskoa omaan suuruutensa. On ihanaa syyttää olosuhteita ihan kuin ne olisivat jotenkin muuttumattomia maailman lakeja.

On helppoa pelätä ja siten mukamas valmistautua pahimpaan. Rajoittaa omaa elämäniloa murehtimalla asioita, jotka todennäköisesti eivät koskaan tapahdu. Ihminen on outo ja pyrkii aina hyvään, myös silloin, kun toimii tuhoisalla tavalla itseään tai toisia kohtaan. Jos kääntää oman asenteen vastaanottavaiseksi ylenpalttiselle hyvälle...no sehän vasta voikin olla pelottavaa. Mulle on ollut. Vielä hurjempaa ja pelottavampaa on se, että maailma vastaa välittömästi asennemuutokseen ja alkaa antamaan parastansa. Alkaa tapahtua ihmeitä, jotka itseasiassa eivät edes ole ihmeitä, vaan ainoastaan, miten nyt sanoisi, luonnollista seurausta sydämen avautumiselle. Tai näin minä olen kokenut. Mä uskon, että ei ole olemassa mitään itseni ulkopuolella olevaa suurempaa voimaa, joka säätelee hyvää ja huonoa elämääni, vaan olen yhtä kaiken kanssa ja mitä sallin ja kutsun elämääni, sen myös saan. Haluan siis valita mahdollisimman viisaasti ajatukseni.

Maailma ei arvota antamiansa elämänkokemuksia, me arvotamme ne hyviksi ja huonoiksi. Pitkällä juoksulla kaikki on kuitenkin pelkäksi siunaukseksi ja varsinkin alkaa olemaan, mikäli asennoituu Rumin runon mukaisesti. Kaikkeen. Ja avaa sitä helvetin sydäntä vastaanottamaan KAIKEN hyvän, mitä ikinä vaan voi olla ja vielä sen yli. Varantoja kyllä riittäisi kaikille. Jos toisen onni on multa pois, mä en ehkä luota siihen, että itselle riittää yltäkylläisesti kaikkea.

Omia sisäisiä blokkeja voi liuottaa pois ja uskomuksia muuttaa. Joka päivä ja hetki ja uudelleen ja uudelleen. Haastan kaikki testaamaan."

Haluaisin haastaa muutaman bloggaajan miettimään omia elämän periaatteita vaikkapa samaan tapaan instaviisauksien kautta :) Mikä toimii sinulle, mitä olet tähän mennessä oppinut, mikä auttaa tiukassa paikassa eteenpäin? Ei tarvitse vuodattaa hirveän pitkää tekstiä, saa toteuttaa omalla tyylillä :) Voin kertoa, että tällainen kirjoittaminen on aika voimaannuttavaa!

Lifeanddecorating Nappi

Dear Moments and Me

Peace & Style Ansku

Merenhelmi Veera

Lumituuli Laura

Sarasblogi

Rimma

...ja kaikki jotka vaan haluavat osallistua! 

Tägää oma blogisi kommenttiboxiin :)

// Sorry this blogpost was in Finnish only. So much text, translating it would had been a nightmare! //

Low-energy pin-up girl

Mikä lie vaivaa naista, vuoroin energiaton ja levoton olo, tunteet heittelehtii ja tekisi mieli vaan tuijottaa leffoja sängynpohjalla. Kevätväsymys? Sanon kevät, vaikka ollaan pitkällä kesässä. Uskomatonta! Tänään pystyi sentään istumaan officella aka Caruselin terassilla pelkässä t-paidassa, mutta muuten on edelleen tosi kylmä, miiiiksiiii...

Olo oli aamulla sellainen, että vahvat rajaukset ja punaiset huulet kehiin ja nainen mahd paljon ulkoilmaan tekemään asioita. Oli ihan produktiivinen päivä pin-up -tyttönä. Nyt istun taas sohvalla ja ilmettelen oloa. Joskus se vaan on tällaista. Riippuu aina siitä mihin vertaa ja mitä muka pitäisi olla.  

Kysymys: jos teillä on nk. huono päivä, niin miltä se tuntuu ja mitä teette sille? Annatteko fiiliksen olla vai taisteletteko vastaan? 

// I´ve been feeling so weird for a few days - lack of energy and anxiousness take turns from another and I have no clue what´s the matter here. Maybe it´s the Moon in some weird position that doesn´t suit me? Spring tiredness? I say spring even though it´s summer but it´s definitely not summery here in Helsinki. Curseword. So what do you do when you have a bad day? How does it even feel, are you sad or grumpy or...? Do you usually fight back or do something about it? I put on some pin-up inspired makeup and left the house :) //

why walk when you can dance

Va-cay time!

Pakkasin itseni ja Siiselin autoon, jättäen miehen ja Jääkarhun pärjäilemään koto-Espooseen ja ajoin landen kautta synnyinkaupunkiini viikonloppulomalle. Oon kulkenut huoneesta toiseen suurinpiirtein käsiä taputtaen ja hihkuen. Täällä ei ole vielä toistaiseksi ketään, mutta tänään porukat palaa ulkomaankomennukselta takaisin Suomeen ja veli lapsineen tulee myöskin viettämään viikonloppua tänne. Vielä hetken aikaa saadaan ihmetellä rauhaa ja hiljaisuutta Naku-koiran kanssa. 

Olo on varmaan samanlainen kuin useamman lapsen äidillä, kun lähtee vain yhden kanssa jonnekin....oliko se muka näin helppoa joskus?! F on monessa mielessä superhelppo ja "valmis pakkaus", mutta yksinjäämisen kanssa on vielä ongelmia ja se rassaa arkea aika paljon. Ei muuten, mutta himassa laitetaan aika ranttaliksi, ja vaikka suuria tuhoja ei sinänsä ole tapahtunut, niin arkinen siivoaminen vie näinä päivinä yllättävän paljon aikaa...No, siitä huolimatta, kaksi koiraa arjessa vaikuttaisi olevan tietyllä tapaa myös helpottava tekijä, ainakin Nakun kannalta. Koirilla on tosi paljon seuraa toisistaan, ja huomiohoro Naku tuntuu ihan sikahelpolta tapaukselta ;) Jahka päästään tästä pentuvaiheesta ohi, niin noi on aikas kätevä ja kivasti toisiaan täydentävä parivaljakko. Iso vasikka ja minipossu. 

EDIT koomisuusmomentti edelliselle lauseelle: sitä kirjoittaessa Naku yrjösi koko aamupalansa mun jalan viereen lattialle. Ehh...Mä en edes tiedä kuinka mones yrjö/kusi/paska siivous toi oli tällä viikolla? Paras oli kissan karvapalloyrjö SÄNGYN alle, tasan siihen keskikohtaan, josta on ihan mahdoton siivota yhtään mitään.

Sanomattakin selvää, että elämä on ollut tosi hektistä viime aikoina. Mä olen yrittänyt olla hyvä työntekijä joka suuntaan, hyvä puoliso, hyvä mami, ja enemmän tai vähemmän kaikki mun roolit on tuntuneet suoraan sanoen kusevan. Eniten on kussut hyvän ystävän rooli. Mä en ole viime aikoina juuri edes ehtinyt ajattelemaan, että olisko voimia lähteä jonnekin ja nähdä ihmisiä. Töiden puolesta sosiaalisuutta tulee, mutta omiin, tärkeisiin ystäviin oon jaksanut pitää ihan hälyyttävän vähän yhteyttä. Jos siis tätä luette, niin sori rakkaat, en ole teitä unohtanut!! 

Kun arki on selviytymistä, ekana karisee leikki ja luovuus. Eli juuri ne ilmiöt, jotka olisivat arjessa omia voimavaroja! Joskus on turha jäädä odottelemaan jumalaista inspiraatiota, vaan kertakaikkiaan otettava aikaa ja kehitettävä jotain uutta kivaa. Mäkin rupesin miettimään, että pitäiskö alkaa käymään taas tanssitunneilla... 

En halua, että tää postaus kuulostaa nillittämiseltä ja valittamiselta. Ennemminkin mä haluan nyt huomata itse tän oman tilanteen ja kehittää ratkaisuja. Tai kai mä niin jo teinkin - lähdin viikonloppulomalle Mansesteriin, näen ihmisiä, varasin maanantaille sekä hieronnan ETTÄ vyöhyketerapian ja rupesin taas kehittelemään yhtä luovuusproggista. Kukaan ei hitto pidä ihmisestä huolta paitsi ihminen itse! Koitan siis olla parempi ihminen itselleni - taas - ja ottaa aikaa palautumiselle, ilolle ja luovuudelle. Ja ihan vaan omalle itselleni. Myönnän, että oli ihan kauhea syyllisyys päällä jättäessä muun porukan himaan. Kunnon äitisyndrooma. Äideistä ei vaan oo paljon hyötyä missään jos ne eivät pidä huolta itsestään. 

Paljon on tällä hetkellä myös kiitollisuutta ilmassa! Tämä vuosi tuo tullessaan ihan älyttömän mielenkiintoisia työproggiksia, ja oon muutenkin saanut itsevarmuutta omaan alaan liittyen. Lokakuulle sain sellaisen puhujatilauksen, josta oon salaa haaveillut vuosikausia <3 Tuli taas sellainen vahvistus itselle siitä, että kunhan vaan tekee sydämestään asioita, niin menestys seuraa. Ei pakottaen, ei stressaten, vaan ihan vaan tehden. Sama varmaankin pätee tähän mun arkeenkin. Ei sielläkään tarvi suorittaa. Miehellekin näyttäisi riittävän se, että oon vaan oma itseni (outoa....;)). 

Toisaalta haluan kiittää viime aikoja, olette olleet loistava opettaja. Vuosi 2014 alkoi välittömästi ihan uudenlaisella itsetutkiskelulla ja muutoksella suhteessa siihen kuinka selkeästi näen asiat itsessäni ja ympärillä. Ei ole ollut kauhean nättiä katsottavaa ihan joka hetki. Totuus on kuitenkin loppupeleissä se ainoa, joka ihmisen vapauttaa. Totuutta on mm. se, että mä liu´un edelleen herkästi stressiin ja suorittamiseen. Ihanankamalaa, että saan taas huomata tämän asian! Dammit. Nyt voin taas tehdä asialle jotain. 

Kuvat kesältä 2012

Stars hide your fires / these here are my desires

Pari viimeistä päivää on olleet aika poikkeuksellisen omituisia. Hyvällä ja huonolla tavalla. Elämä on tarjoillut sattumuksia, jotka eivät kyllä tunnu olevan mitään muuta kuin etukäteen räätälöityjä roadmappeja - hullua! Työhön, asumiseen ja muihin konkreettisiin juttuihin liittyen. Jos kaiken ottaisi sellaisenaa, tilanne saattaisi näyttää huonolta. Joskus kuitenkin asioita tapahtuu rytinällä, koska maailma tekee tilaa uudelle aikakaudelle. Jotenkin kaikki on kuitenkin rauhan ja rakkauden peitossa tällä hetkellä! Mikään näennäisen paskamainen uutinenkaan ei tunnu rangaistukselta tai elämää tahallaan horjuttavalta myrskyltä vaan siltä, että hei...näinhän tässä just pitikin käydä. 

muuttopuuhat on jatkuneet luvattoman pitkään, nyt on vihdoinkin avaimet uuden asukkaan kourassa...

Kaiken keskellä mä jättäydyin lomalle. Onnistuin ajamaan itseni tilanteeseen, jossa en oikein enää tiennyt, että minne päin edetä. Sydän sanoo toista, pää sanoo toista, sielu puhuu ihan omiaan. Jumitilannehan siitä tulee. Mies ehdotti, että nyt mama - kone ja sähköposti ja aivot kiinni viikoks. Ole, lue, treenaa, syö, meditoi, keskity tekemään sisimpään tilaa niille oikeille äänille. Mä en ollut edes tullut ajatelleeksi moista vaihtoehtoa, mutta sisäinen rauha valui heti syränalaan - just näin. Uskaltaa jumitilanteessa päästää vähän irti = asiat alkaa sovittautumaan niille kohdille, mille pitääkin. 

Kaikki uusi alkaa aina mielikuvasta, mitä kohti mennä. Mun sisimmässäni looppaa lyhytelokuva siitä, mitä tällä hetkellä eniten haluaisin. Mihin päin sydän vie. Kun purin räkäitkien ja hammasta purren työjuttuja ja niihin liittyviä sekavia tunteita miehelle, tuli ensimmäisenä kysymys, että onko noi niitä asioita joita mä aidosti haluan, vai onko mun sydän sittenkin jossain muualla? Vastasin, että ehkä, ja seuraavana päivänä kuvailin seminolona päässä pyörivän lyhytelokuvani hänelle. Reaktio oli ihana. Yhdessä myös todettiin, että asia ei ole pelkästään täysin toteutettavissa, vaan sellainen, jossa toinenkin haluaa olla mukana. Osa omaan työelämään ja lähinnä ehkä julkiseen työnkuvaan liittyvä kysymysmerkki on sitä luokkaa, että enpä haluaisi olla päättämässä ihan näin isoja juttuja. Jotain siimaa maailmalle on kuitenkin pakko antaa, muuten jää pyörimään paikalleen. Mikään ei oikeastaan muutu, painotusalueet täytyy vaan räätälöidä sisältäkäsin uudelleen. Tähän asti on ollut aika helppo olla puhumatta jostain, mitä kuitenkin teen, ja puhua siitä, mikä ihmisten on helppo sulattaa ja ymmärtää. Mutta aina tällainen mukavuusvyöhyke ei ole se paras ratkaisu kaiken kannalta. En jaksa enää edes välittää siitä, että välillä pelottaa! Mietin, mitä ihmiset ajattelevat. Miten mun tekemisiin suhtaudutaan. Aiemmin oon mieluummin taistellut moisia ajatuksia vastaan, ja ollut ikään kuin fuck what the others think moodissa. Se on kuitenkin pousaamista. Kyllä mä usein mietin sitä, paljonkin. Mutta joskus pitää toimia siitä huolimatta, että pelottaa, ei häätäen puoliväkisin omia pelkoja pois. 

Joku taisi joskus kuvata rohkeutta juuri siten - rohkeus ei ole pelon puutetta, rohkeus on toimimista pelosta huolimatta. 

Nyt jäädään odottamaan. Mä en tiedä, mitä tässä käy! Mä en edes tiedä, mitä tällä lomallani teen. Kroppa reagoi suorastaan oppikirjamaisesti irtipäästämiseen, ja superterveenä ollut energiatyttö sai ensin eilen aamuyöstä jonkin sortin mahakohtauksen ja iltapäivällä alkoi flunssa iskemään päälle. Mies lähti taas ulkomaille. Mulla on auto pihassa, puoli metriä kirjoja edessä, useampi sata kovalevyllä, kaksi lemmikkieläintä ja vapaat kädet. Jäätelöä. 

Koska vetovoiman laki etc etc muut vastaavat jutut ovat sellaisia, joista puhun ihan työnkin puolesta, en yleensä enää lue näin yksinkertaisia, aiheen ääreen johdattelevia kirjoja. Joskus se on kuitenkin aivolepoa ja muistuttaa itselle siitä, mistä asiassa on kysymys - yksinkertaisuudesta. Maailman isot totuudet ovat aika yksioikoisen helppoja, mutta juuri siksi niin vaikeita. Secret on oikein mainio kirja, joka on tuonut tärkeän aiheen kansantajuisesti isolle yleisölle. Suosittelen!! :)

Nenä vuotaa ja kädet tärisee pikkuisen, koska juhlittiin uuden alkua shampanjalla. Tyhjään vatsaan, whoops. Mutta mieli on tyyni. 

tää maanantai ei ollut mun

Kello puoli kolmeen asti kaikki oli hyvin, lähes täydellisesti. Aamu oli vähän rauhallisempi, reissustaan yömyöhään saapunut siippa lähti töihin vasta ysin jälkeen (kandee olla pomo näemmä).Kuvailin kivoja blogijuttuja. Sain paljon aikaiseksi työrintamalla. Alaston koirani halusi vapaaehtoisesti ulos ja niinhän me ihailtiin tuossa lähipuistikossa lehtiä ja kaivettiin kuoppia maahan. Ei ollut kiire, aivot pelasi hyvin. Illaksi oli edessä kundaliinijoogatunti. 

Sitten tähdet vaihtoivat paikkaansa, ja minä suuni asentoa. Ensiksi tuli mutkia matkaan kämppäasioissa. Omissa onneksi, eikä välttämättä mitään lopullisen pahaa. Tarpeeksi kuitenkin aiheuttamaan ahristuksen. Sitten tuli viesti toimistolta, että mun potentiaalinen ensimmäinen ulkomaankuvauskeikkani kaatunee selkätatskoihin. Tätä osasin odottaa, mutta alahuuli alkoi silti väpättämään. Pakko hyväksyä, että tämä on kulttuurijuttu - japanilaisessa kulttuurissa tatuoinneilla on todella paljon negatiivisempi katku kuin täällä länsimaissa. Ymmärtäähän tuon! Äyräät menivät kuitenkin yli, ja seuraavaksi kyseenalaistin jo koko ammatillisen identiteettini. Enkä todellakaan mallintöihin liittyen, vaan ihan kaiken, heh. Se tunne, kun IHAN kaikki kaatuu yhtäkkiä päälle...! 

Lähdin semi-itkien Valintataloon shoppailemaan täysin randomeita ruoka-aineita, päärynää ja kahvia, ihan vaan tehdäkseni jotain proaktiivista noin niin kuin murjottamisen sijaan. Himaan päästyä lenkkitamineet niskaan ja maastojuoksemaan The Navigaattorin kanssa. Viitisentoista minuuttia jolkoteltuani iloisna lumoavan kauniissa metsässä kompastun klassisesti maassa törröttävään oksaan ja lennän polvi edellä toisten oksien päälle. Ilmalennon aikana ehdin miettiä ihmeen paljon, kuten esimerkiksi sitä, että entäs jos en pääsekään pitkään aikaan treenaamaan, mitä jos sattuu pahemmin....Hetken maassa itkettyäni (kipu meets turhautuminen) totesin, että kova kohta luuta otti näppärästi vastaan ja pystyn kävelemään kotiin. Ensin otin kuitenkin kuvan somea varten. Tietty. Eniten turhautti se, että lenkki jäi lyhyeen. Polvi on pikkuisen kipeä ja turparullalla mutta olis kyllä voinut käydä niin paljon pahemmin!!!! Huh mikä helpotus. Taas kerran saa olla kiitollinen siitä, että joka paikka on ehjänä ja pystyy treenaamaan. Ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Joskus nää päivät on tällaisia. Ilta oli kuitenkin ihan hyvä. Mies piirsi ulkosynnyttimen mun polvilaastariin. 

Pari kuvaa loppuun. Ei mitään ihmeellisiä, otoksia perusarjesta. Mun piti ottaa tänään asukuvia tossa kauniilla pihalla, mutta meni fiilis. Huomenna uus yritys!

banaani-lehtikaali-puolukka-mustikka-chia -smoothie

ainoa puhdas kahvimuki oli piilosuomenruotsalaisen isukin, join siitä silti

"äiti mitä sä teet?"

teetä ja gingeriä

jupinaa ja puolihuvittunutta myhäilyä

Todella kaikenkattava väsymys on vaivannut mua tänään. Sellainen outo. Kaikki asiat on todella hyvin ja henkisesti nöy pröbleemöy, mutta fyysisesti olo on aika raunio. Tai en mä tästä henkisestä puolestakaan tiedä. No, tänään ei vaan ole mun päivä :) sekin on ihan ok. En päässyt päivittämään nettisivuja kun ne perhana ei auenneet. Yrityksistä huolimatta. En saanut mitään kauhean järkevää aikaan, kun asuntoasioiden selvittelyyn ja yleiseen unelmointikriiseilyyn meni varmaan pari tuntia. Kävin tyhjentämässä kaupunkiasuntoa ja maksoin 11 euroa city-parkista, mikä ryöstö! Mutta kai sitä saa olla ihmiskyrpä kerran puolessa vuodessa. Kunnon myrskynmerkki, joka vuoronperään haluaa pillittää ja kiukutella kuin kolmevee parhaimmillaan. 

Konkistadoriseni, pupulaiseni, saa linnoittautua makkariin ja murjottaa Pinterestin äärellä. Ja sit kun on parempi olo, niin sieltä voi ulostautua. Älkääkä kysykö mitään mun hormoneista. Puren. Pyysin pari tuntia sitten audienssia miehen syliin, hetkeksi. Kun on niin tyhmä olo. Siinä olkaan nojaillessani hänen kaino kysymyksensä kuului, että ootatkohan sä vauvaa. Eikä se ollut edes vitsi. Tietääkseni en, mutta toivottavasti mä en ole näin hurmaava tapaus jahka päädyn joskus siunattuun tilaan. Heh. 

Eli terkkui makkarista! Tääkin ärsyttää mua. Lakanat ihan rullalla ja about kissanhiekassa. Jos jotain hyvää, niin prinsessamukissa on Clipperin jumalaista chai-teetä ja toi perhe ei näemmä kaipaa mua. Skidit tsiigaa telkkaa ja mies asentaa uutta tietokonettansa. Maailma taitaa pyöriä ilman mua. 

Mutta näistä vakavista ensimmäisen maailman ongelmista työjuttuihin. Niistä ei taas puutu ironiaelementtejä. Sain eilen todella mieltäylentävän pyynnön eräältä taholta. Oikein vakavahenkisen kutsun lähteä terapeuttisluonteiseen yhteistyöhön. Luonnollisesti suostuin ja taputin itseäni olalle. Näin tässä ollaan oikein asiantuntijoita, kun soitetaan kotoota eikä tarvitse itseään mihinkään tuputtaa, hyvähyvä! Maailma ei antanut mun leuhottaa kovinkaan pitkään, sillä tänään tuli soitto toimistoltani, että suostunko lähtemään japanilaiseen jugurttimainokseen jossa korkeakoulutetun kehoni tehtävänä olisi pomppia bikineissä lumihangessa. No mikäpä jottei!? Mitähän huomenna? 

En kyllä muista millon mulla olis viimeksi ollut näin voimakasta syysalakuloa. Pitäis varmaan vaan pakottaa itsensä kunnon lenkille tai tehdä bootcamp-treeni. Mielihyvähormonit korkealle. 

Asuntojuttuihin ei kummempaa. Odotellaan. Mietitään tarjousta. 

pyhitä lepopäiväsi

Kerrankin mulla on sellainen tilanne, että jonossa odottaa useampikin postaus. Ideoita on toistaiseksi jopa enemmän kuin aikaa niiden toteuttamiselle! Greiziä. 

Ja ajasta puheenollen, eilinen ja tämä päivä on menneet rennosti. Kyllä, olen ollut minilomalla. Ja mitä syyllisyyttä se onkaan aiheuttanut!! Uskokaa tai älkää, itkekää tai naurakaa, mutta voivotelkaa nyt ainakin. Koko eilinen meni nimittäin potiessa huonoa omaatuntoa siitä, että en tee mitään "tärkeää". Eli töitä. Eli rahaa. Jumaleishön, miten urpo sitä osaa olla. 

Tänään otin aamulla koirani ja läksin tänne huiman 8km päähän eli mökille. Kaunis ilma. Ihana metsä. Melkein liian kypsiä puolukoita ja paljon sellaisia sieniä joita en tunnistanut. Oon haravoinut, kirjoittanut, lukenut blogeja ja leikkinyt koiran kanssa. Nyt lämpiämässä mun rakkain rantasauna ja taidanpa muuten jäädä tänne yöksikin. Piskikin viihtyy. Se on ihana. Mä tykkään, kun mulla on tollainen constant companion messissä. 

kauneinta ikinä?

Tatti pönöttää. Löysin sille syksyisen brittivillapaidan kirppikseltä.

Viikonlopusta pitäis muuten tulla aika hauska. Siihen liittyy standuppia ja hevoisia. Ja lapsia. Ja sit taitaa alkaa valmistautuminen kolmeen isoon ja ehkä aika mullistavaan juttuun. Onneks tajusin ottaa aikaa rentoilulle. Tap tap omalle olalle, en mä ihan mahdoton ole!

Mulla on muuten muutama postaus venaamassa --> Vähän, tai oikeastaan paljon, asiaa rakkaudesta ja ihmissuhteista. Uuuu! Ehkä jotain suuria paljastuksiakin. Muutama kiva kuva sisustusliike Cobellosta. Ja sit vielä ainakin yksi ruoka- ja reseptiaiheinen postaus. Nauttikaa syksystä. 

melankoliaa

Juuri nyt mieli on vähän turta. Ja vähän haikea. 

Ei mitään ihmeellisempää, ihan vain tätä elämää. Ehkä syksylläkin on oma vaikutuksensa. 

Pitäisi muistaa, että kierroksia on lupa hiljentää luonnon hiljenemisen tahtiin. 

Mustavalkoiset ja harmaasävyiset kuvat oli ne, jotka Pinterestin ihanista kansioista silmiin pomppasivat. Paradoksaalista kyllä, juuri tällaisellä hetkellä värien katseleminen olisi paikallaan. Mutta sitten taas...hei, miksei olisi tässä tunnelmassa, kun jokatapauksessa on? Ihan rauhassa! Antaisi itsellensä luvan nauttia melankolisesta musiikista, pimeydestä ja kynttilänvalosta. 

Aika usein meitä kehoitetaan vastaliikkeeseen, kun negatiivisiksi tägätyt tunteet ottaa valtaa. 

Mä en oikein enää usko tohon. On eri asia jäädä märehtimään asioita, vellomaan omaan tunnetilaansa vs. lyhyestä alakulosta nauttiminen. Väkisinkin alkaa naurattamaan jossain vaiheessa, jos kuuntelee nyyhkymusaa kynttilänvalossa. Kyllä multakin löytyy Antti Tuiskua Spotifysta. Tänään kuuntelin sitä ajaessa. Oli ihanaa ja nostalgista. Hävetti vain vähän!

Kun tiedän, että kaikki on oikeasti hyvin, voin hyvällä omallatunnolla kuunnella mun muinoin eroaikoina luomaa "riipii" listaa Spotifysta :D Poltella kynttilöitä! Ähh, joka blogi tursuaa tällaista "ai ku mä rakastan syksyä ja syysasusteita ja teetä ja sateenpitämistä kotosalla" settiä. Alennun siihen hetkellisesti itsekin, koska hei, kaikesta voi nauttia. 

Tunnustuksia

• En ole käynyt salilla kahteen viikkoon. Syy: en ole ehtinyt enkä jaksanut. Treeni on kuitenkin tullut metsäjuoksusta ja ehtiihän sitä sitten talvella taas. Bodata, nimittäin. 
• Oon syönyt vähän mitä sattuu. Tämänpäiväinen lounas koostui seuraavista: appelsiini, kylmä kana-vihannes piltti ja minipaketti sourcream sipsejä. Ennen kuin suljette tämän blogin iäksi kauhusta kankeana voin kertoa, että tämä tapahtui ajo-olosuhteissa ja jotenkin se tuntui terveellisemmältä vaihtikselta kuin euron juusto. Ei varmaan ollut. 
• Tänään en oo jaksanut harjata hiuksia, meikata, vaihtaa vaatteita tahi muutenkaan itseäni groomata. Näytän todella väsähtäneeltä kotiäidiltä. 
• On sunnuntai, ja mä olen ollut niin töiden ja työajatusten hallussa, että tajusin 38 sekuntia sitten, että tänään on sunnuntai. 
• Olen porukoiden luona työasioiden vuoksi, ja nautin täysin sieluin siitä, että olen lellittävänä. Hyvää ruokaa, viiniä ja juustoja. En oikeasti muista koska olisin viimeksi nauttinut tällaisestä. Mahtaa olla Konkistadori pikkuisen väsy!
• Mun koira on ihan älytön pierukone. Miten mikään noin pieni ja söpö voi haista ihan kuolemalta? 

Kyllä, tämä on villi maailma. 

Alkoiko soimaan Cat Stevens päässä?

"and if somebody´s going to make it, that somebody oughta be you"

Uih! Terveisiä Kortisolilaaksosta. Se on kummallinen epeli, kun sille voi teknisesti sanoa, että häivy, älä vaikuta, mutta kuunteleeko se aina? Ei täällä ainakaan! Elämän ironiaan kuuluu juuri se, että kirjoittaa eräälle yhdistykselle rentoutus- ja hyvänolonillan synopsista ja haaveilee itse punaviinistä tahi muusta turruttavasta. Mutta antaa tuntua. Elämä saa olla sykliä. Mäkin olen saanut niin paljon hyvää viime aikoina, että luulis sen avulla kestävän vähän rankemmankin vaiheen :)

Pidin eilen puoliväkisin sellaisen puolivapaapäivän. Osittain siksi, että olin jostain syystä todella pahoinvointinen edellisyönä. Piti vähän toivuskella siitäkin. Pari mailijuttua hoidin, mutta muuten siivosin, katsoin telkkaa, chillailin ja tein blogijuttuja. Illalla kävin salilla ja pyörähtämässä kaupungissa, piti hakea posteja kämpiltä. Seuraava vapaapäivä näyttäisi olevan edessä vasta ehkä viikon päästä, mutta enköhän mä viikonloppuna ehdi ottamaan rennosti. Seuraavaan kahdeksaan päivään kuuluu taas vähintään kolmea eri työtä tän normimeiningin lisäksi. Eikun neljää. Viittä :D Saakeli, oon ihan työnarkki. Pitää siis säästellä akkuja. Väsymyksen ennaltaehkäiseminen - urbaani legenda vai oikeasti mahdollista??!

joskus pitää vaan tuijottaa tulta

oma korttelikin näkyy siellä, tuitui

Arvostan blogeja, joissa ei pestä minkäänlaista likapyykkiä. On ihan hyvä homma, että se oma blogi toimii pelkästään kivojen asioiden alustana. Mulle tämä päiväkirjamaisuus toimii kuitenkin yllättävän hyvänä terapiana. Syksy taitaa olla monella vähän vaikeampaa aikaa? Mulla se on aina ollut, mutta tähänkään totuttuun malliin en halua jäädä kiinni. Tiedättekö, sellainen ai nyt vaihtu syyskuuks, aletaanpa masistelemaan, kun toi auringonvalokin alkaa vähenemään, aijaijai, ja hirveet d-vitamiinivierarit alkaa. Nope, ei jaksa lähteä siihen, vaikka houkutus olisi. Ihan liikaa kaikkea kivaa. Mutta toisaalta, nyt saisi myös rauhoittua. Tuijotella kynttilää ja laulaa illat pitkät, jos siltä tuntuu. Vähentää kierroksia sen luonnon oman syklin rytmissä. 

Stressinhoitovinkkejä, anyone? :) Jos mä jotain (viinin lisäksi) kaipaisin, niin kampaajalle, kasvohoitoon ja hierontaan <3 oih miks oi miks se maksaa suomessa niin kamalasti?

pieni sunday blues

Tuntuu harvinaisen raskaalta ja vähäenergiseltä lähteä uuteen viikkoon. Eilenillalla sen jo tunsi. Vaikka päivä oli lähestulkoon täydellinen - kesäasunnolla hengailua, koko perhekunnan näkeminen saman päivän aikana, upea helle, hyvää ruokaa, paljon rakkautta - niin silti....en tiedä, syksy? Oletko se tosiaan sinä?

Tällä viikolla mua inspiroi seuraavat asiat: 

- Pukeutuminen! Ihan naurettavaa kyllä, tämä syyspukeutuminen on jotenkin ihanaa. Kesällä mä liihotan bikineissä ja siinä yhdessä maksimekossa, syksyllä alkaa kerrostelu, itsensä huivittaminen ja kivat värit. Ainiin, ja jossain vaiheessa saa vetää sen trenssinkin niskaan. Ketä mä silti huijaan. Olisin mielelläni ympär´ vuoden fläpäreissä ja maksimekossa. 

- Oma aika ja työt. Niin ihanaa kuin espoolaisomakotielämä onkin, mä fiilistelen loppuviikosta siintävää työreissua Tampereen suuntaan. Toivottavasti pääsisin myös heppailemaan. 

- Kiireenvastainen filosofia. Vaikka tekemistä on paljon, mä koitan harjoittaa zen-asennetta kaikkeen tekemiseen: valitse olennaiset asiat ja tee ne täydellisesti. Kaiken voi tehdä, mutta kaikkea ei voit tehdä. En tiedä, ehkä sitä voisi valita joka päivälle pari olennaista asiaa. Tehdä ne hyvin. Jättää muun huomiselle. Koitetaan :) Tähän EI varsinaisesti resonoi kovinkaan hyvin se, että haalin itselleni...öhhh...tavallaan kokonaan uuden työn. Aloitin homman parissa jo viime viikolla, ikään kuin kokeilumielessä. Keskiviikkona pääsen sopimaan tarkemmin käytännön asioista. Tai oikeastaan tämä on kovinkin uusvanha juttu ja on jo odottanut tulemustaan, mutta konkretiataso muuttui oleellisesti. Mulla on ollut omat ristiriitaiset fiilikseni sekä alaa että alaan sitoutumista kohtaan, mutta on tullut lähipiiristä niin hyvää rohkaisua, että ei kande ajatella liikaa. Tästä aiheesta VARMASTI enemmän myöhemmin. Parhaimmillaan se vaikuttaa ainakin päivän asuihin, jos jotain ;) Jos jotain uutta alkaa, pitää vanhaa ja aikansa elänyttä jättää pois. Sekin osa-alue on jo valittuna. 

Kahtotaan, kahtotaan. 

marjoja muttei maskaraa

Kovin nerokas otsikko. Sori, rouva Shingler.

Tekee hyvää olla mökillä, voi hyvänen aika! Eilen Konkistadori oli kovinkin uupunut-tunupuu nuori valloittajatar. Melkein tuli itku kotoa lähtiessä, mutta loistava ja lämminhenkinen 1,5 h palaveri ja kivat ensi vuoden suunnitelmat virkisti. Tällä hetkellä kello on puoli kuusi perjantai-iltana, ja naputtelen terassilla erästä kiireellistä työjuttua. Tein kuitenkin sellaisen henkisen päätöksen, että pyrin tänä syksynä opettelemaan parempaa arkirytmitystä. Taas. Pyrin jättämään tällaiset "teen-sitä-sun-tätä-koko-päivän" -päivät mahdollisimman harvoihin kertoihin. Myös vapaapäivistä täytyy pitää huoli. Sovin siipan kanssa, että yksi päivä viikosta pyhittyy jatkossa silkalle vapaapäiväilylle. Ei mitään työjuttuja if possible. Mitä useampi rauta alkaa olemaan tulessa, sitä enemmän tarvitsee vastapainoa. Work like a sailor, play like a pirate.  

Ajellessani Länsiväylää keskustaa kohden muistutin väsyneenä itselleni, että silloin tällöin iskevästä megaväsymyksestä huolimatta TÄMÄ on se työmoodi, mitä haluan toteuttaa. Mutta sitten se vastapaino...no, viimeinen vuorokausi on kulunut näissä merkeissä. Olikohan tänään muuten kesän viimeinen päivä? :/ 

Lopputulos: 

soijajauho-kauralese-kaurahiutale-creme fraiche -pohjainen marjapiirakka,

jugurttia päälle kun muuta ei ollut. Toimi.

Sillä välin, kun 2,5v Enkeli-Gabriel leikki hiekkiksellä, täti tankkasi kofeiinia. Kivat noi mun metsässä kärsineet koipeni....yyh...

Viikonloppuna tyttöjenilta, jee!!