Psykoterapiaopinnoista, työstä, äitiyslomasta ja hamasta tulevaisuudesta

Eilen oli tentti ja tokavika koulutuspäivä, sertifikaattivaiheen opinnot ovat lähestulkoon pulkassa. Vielä odotellaan tuloksia esseistä ja muista pakollisista tehtävistä tältä erää opintoja, mutta jos kaikki menee läpi, niin helpotus on suuri ja pääsen siirtymään alkuvuodesta viimeiselle opintojaksolle eli diplomavaiheeseen. Opinnot siis noudattavat englannin post grad -järjestelmää ja pakko myöntää, että olen edelleen hieman pihalla tästä järjestelmästä! Kolmivuotiset opinnot jakautuvat kahteen jaksoon, certificate ja diploma osioihin. Kummankin päätteeksi on esseiden ja harjoitustöiden palauttamisia sekä tentti. Diploma-vaiheen jälkeen voin hakea psykoterapeutin nimikettä Suomessa, mutta eilen itseasiassa kuultiin, että parhaassa tapauksessa voidaan tituleerata jo jouluna itseämme licensed solution focused therapist (practitioner?) nimikkeellä. No näyttäähän se hyvältä käyntikortissa. Teemme "oikeaa" terapiatyötä jo nyt, mutta psykoterapeuttiharjoittelija nimikkeellä. Tämä siis siksi, että nimike on suojattu (onneksi), ja näin ollen myös asiakkaat tietävät, että meillä ei ole vielä KELAn leimaa otsassa. Samalla vakavuudella, sisällöllä ja metodeilla kuitenkin työskennellään. 

Kiinnostaako muuten kuulla opinnoista vähän tarkemminkin, nimenomaan mun näkökulmasta? Taitaa olla sellainen ala kyseessä, että ihmisillä ei ole hirveästi hajua, että miten psykoterapeutiksi opiskellaan - kirjoja lukemalla vai tekemällä - ja miltä tuntuu astua tällaisiin saappaisiin jo tosi nuorena. Kerron mielelläni omia kokemuksia ja vähän sitä faktapuoltakin aiheesta!

Jos olisin Valviran rekisterissä virallisen terveydenhuollon nimikkeen alla, esim. sairaanhoitaja tai psykologi, voisin työskennellä vaikka jo jollain lääkäriasemalla. Tämä on vähän harmillista, sillä koen itsellä olevan oman koulutuksen kautta paaaaaljon paremmat valmiudet toimia terapeuttina vs. esimerkiksi sairaanhoitajat. En siis halua dissata heidän koulutustaan, päinvastoin, mutta se edustaa kuitenkin hoitoalan konkretiaa fyysisestä näkökulmasta, ei psyyken alueen tai terapeuttisen vuorovaikutuksen osaamista. On kuitenkin hyvä, että on säädöksiä ja nimikesuojauksia! Mä ehdin työskennellä "virallisena" Valviralaisena lopun elämää, hommat hoituu siihen asti oikein hyvin oman vastaanoton kautta.  

Tai siis...nythän mä olen jo pitkälti äitiyslomalainen, vaikka virallinen loma alkaa vasta jouluviikolla. Näen viikossa tällä hetkellä vain muutamaa asiakasta. Pari koulutustakin on vielä jäljellä. Sain kuitenkin suureksi onnekseni todella hyvän määrän asiakastyötunteja plakkariin tänä syksynä, itseasiassa muutama kymmenen enemmän kuin olisi edes tarvinnut, joten voin jäädä lyhyelle äitiyslomalleni stressittömin mielin. 

Mitäs sitten valmistumisen jälkeen? Mulla olisi mahdollisuus jatkaa vaikka välittömästi vuoden kestäviin maisteriopintoihin. En vaan ole ihan varma, että resonoiko se, onko toinen maisterinlakki tarpeen kenenkään näkökulmasta, ehdinkö, onko varaa tutkintoon etc etc. Tämän voi onneksi tehdä myöhemminkin, ei tartte kiirehtiä. Suoraan sanoen tällä hetkellä näkisin ajallisesti ja rahallisesti järkevämmäksi panostaa  työnohjaajakoulutukseen. Se on kiehtonut jo vuosia ja mahdollistaisi taas laajempaa (mutta kuitenkin samanhenkistä) työskentelyä ihmisten kanssa. Terapian tekeminen on ihanaa ja tärkeää työtä, mutta en usko koskaan olevani se tyyppi, joka tekee ainoastaan terapiaa, toisin sanoen työskentelisi enemmän tai vähemmän suurten kriisien, mielenterveyshaasteiden ja muiden elämän karikoiden parissa. Saattaisi käydä rankaksi. Teenkö terapiaa omalla vastaanotolla vai esimerkiksi jossain lääkäriasemalla, sekin jää kyysymysmerkiksi. Jälkimmäinen kiehtoisi jossain vaiheessa elämää, myönnän.   

Niin, siitä äitiyslomasta. Jää täysin nähtäväksi, että missä määrin ja missä vaiheessa palaan duunihommiin ja mitä tulen painottamaan (terapiapuolta, koulutuksia, valmennuspuolta, kehittämishommia...). Riippuu hirveän paljon tulevan perheenjäsenen temperamentista ja vaatimuksista mun suhteen. Mikäli tuttipullo ja pumpattu maito alkaa jossain vaiheessa kelpaamaan (1-2 kk haluaisin täysimettää joka tapauksessa), niin pystyn palaamaan nopeammin töihin, alkuun toki ihan parin tunnin setteihin, mutta kuitenkin. Onneksi yksi työhuone yhteistyökumppaneineen sijaitsee samassa talossa, jossa me asutaan! Haaveilen kuitenkin siitä, että voitaisiin miehen kanssa olla primäärisiä hoitajia skidille sinne parivuotiaaksi asti, miksei pidempäänkin. Kummankin yrittäjyys voisi sen teknisesti mahdollistaa. Paljon riippuu sekä niistä tyypin luontaisista taipumuksista että elämän realiteeteista eli mm. rahatilanteesta. Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että karsitaan mieluummin kaikenlaisesta luksuksesta jos tarvii vs. pienen lapsen hoitoonlaittaminen. En kuitenkaan halua suunnitella liikaa, vaan katsoa viikko ja kuukausi kerrallaan miten homma etenee ja minkälaisia tarpeita ja toiveita meillä kaikilla on. Ja luottamus - se on aika iso juttu. Kaikki menee hyvin ja oikein joka tapauksessa, sen haluan pitää mielessä. 

menneestä, nykyisestä ja vähän tulevaisuudestakin

Hauska kirjoittaa tätä tekstiä ja miettiä, että kuka olikaan se kevään henkilö joka silloin kirjoitti. Sama tyyppi, samat irralliset jutut, sama nauru, sama läppä - mutta silti pienen transformaation käynyt henkilö :) 

En olisi tammikuussa uskonut minkälainen kevät mulla on edessä. En olisi keväällä uskonut, että miten koen elämäni heinäkuun 27. päivä. Olisin jättänyt monet stressit stressaamatta jos olisin tiennyt! Tämä todisti taas, että ahdistuminen ja murehtiminen on turhaa. Riittää, kun on ja tekee, oikeita juttuja, niitä juttuja, jotka resonoivat oikein ja jotka tuottavat hyvää oloa. 

Suoraan puhuen: mä en ole aikaisemmin ehkä osannut luottaa, että aikuisen elämään voisi suhtautua samanlaisella ilolla, luottamuksella ja keveydellä kuin lapsuuden männäpäiviin. Vastuullisuus ja aikuisuus merkitsi mulle tietynlaista kireyttä ja sitä, että - vaikken kyseistä termiä käyttänytkään -aikuisuus on suorittamista ja vastuunottamista siitä, että mun tehtävänäni on kantaa korteni kekoon niillä lahjoilla ja kyvyillä mitkä mulle on suotu. Jos on älyä ja kunnianhimoa, niin hommahan viedään mahd. korkealle! 

Kunnianhimo ja (kireä) vastuuntunto sai mut tekemään päätöksen hakeutua vielä opiskelemaan. Ja se oli äärimmäisen hyvä päätös! Tosin, siellä oli taustalla sellainen ajatussiemen, että en ehkä riitä ellen tee sitä. Tätä en tunnistanut viime syksyn puolella. Haku ulkomaille, Leidenin yliopiston maisteriopintoihin, liittyi myös haluun päästä pois Suomesta. Parisuhde ei suonut ehkä riittäviä mahdollisuuksia vain levätä, rentoutua, ja Suomen kuviot tuntuivat jostain syystä ahdistavilta. Ajatus ulkomailla asumisesta ja opintojen loppuunsaattamisesta siellä kuulosti magealle ja jotenkin lohduttavalle: saisi aloittaa ikään kuin alusta, saisi löytää uutta voimaa itsestänsä ja...hmm...ehkä sitten riittäisi itsellensä? Näyttäisi huomattavan coolilta muiden silmissä? Puhun aika suoraan, koska ei ole mitään hävittävää. Mun ego on ollut aikas iso :) Eniten suhteessa itseeni. Oman pärjäämisen, osaamisen ja pystymisen näyttäminen erityisesti ITSELLE on ollut mulle tärkeää. Toki muidenkin ihailu on aina tuntunut ihan kivalle, mutta se ei ehkä ole ollut se pointti. Ego on pyrkinyt tekemään tilaa itsellensä ja lunastamaan olemassaoloaan, lunastamaan minuutta, suorittamisen kautta. Mutta eihän sitä tunnista suorittamiseksi, kun kyseessä on hyviä juttuja. Ja tätähän se kasvu on - hirmu vaiheittaista ja salakavalaa. 

Kun sain hylsytuomion Leidenin maisteriopinnoista, romahdin kymmeneksi minuutiksi. Iiiiiks mut hylättiin, iiks en kelpaa niille. Seuraava tunne oli kuitenkin valtava helpotus, koska lähtemisestä oli tullut sellainen "pakollinen paha, uhraus suuremman hyvän nimissä", eikä aito toive ja halu. Mä uskon tarkoitukseen ja siihen, että ei ollut mun aika muuttaa ulkomaille. Olisin paennut itseäni ja hakenut jälleen uuden suorituksen ja jälleen uuden tutkinnon kautta ikään kuin sitä sisäistä kiitosta, että jes, nyt kelpaat, nyt riität. Okei, eli olin todella helpottunut ettei tarvinnut alkaa miettimään muuttamista ja elämän totaalikäännöstä ylösalaisin uudessa maassa, uusien ihmisten keskellä. Mutta, tämä käännös sai mut ponnistelemaan koko kevään Suomen opiskelupaikan eteen. Suomi-vaihtoehto oli ensiksi pelkkä "no voinhan mä kokeilla, stressittömästi...", mutta yhtäkkiä siitä tuli se isoin tavoite. Näin itseni mielikuvissani tekemässä samoja töitä mitä periaatteessa nytkin teen, mutta tittelin takaa. Toisaalta opiskeleminenkin tuntui taas ihan hauskalta ajatukselta, rankan työrupeaman vastapainolta. Heh. Olin ylpeä itsestäni, kun taistelin tämän tavoitteeni eteen. Olin ylpeä siitä, että lähdin kokeilemaan tätä juttua ajatuksella "sitten ei tarvitse jossitella myöhemmin."

Ja olen hiton ylpeä ja iloinen, että lähdin hakuproggikseen. Ja tein homman tosissani. 

Mutta kuinkas sitten kävikään, niinkuin Muumeissa sanotaan :p

Muutama viikko ennen koetta asiat muuttuivat aika radikaalisti. Sisäisesti, nimittäin. Yhtäkkiä en enää kokenutkaan opiskeluiden aloittamista mielekkääksi. Miksi? No juuri sen alkuperäisen syyn vuoksi: näin mielikuvissa tekemässä itseni samoja hommia kuin nyt. Eli kysymys kuuluu, mihin oikeastaan sitten tarvitsen koko tutkintoa? Haluanko jättää Helsingin, sen ihmiset ja rakkaat kuvioni, taakse, vaikkakin vain vuodeksi? En halua, mutta uhraudutaan isomman hyvän nimissä. Mikä on kutsumukseni ja se sisäinen ääni, joka on vuosia ohjannut tavoitteitani ja haaveita? No siihen ei tarvita titteliä. Kuka tarvitsee titteliä? Ego!! Piti kysyä itseltäni ihan tosissaan, että mikä riittää. Tuon tutkinnon jälkeen olisin varmaankin alkanut seuraavaksi kirjoittamaan lisuria, väittäriä, sitten erikoistumisopiskelemaan vol 23 ja sitten...missä olisi tullut stoppi? No, stoppi tuli mun sisismmässä valtavana helpotuksena kun tajusin, että tsiisus, täähän riittää mitä tässä on. Harkitsin pienen hetken kokeista poisjättäytymistä, mutta onneksi vedin homman kunnialla loppuun ja kokeetkin meni tosi hyvin. Olin ylpeä siitä, että jaksoin, en luovuttanut ja kuitenkin sain sen täyttymyksen jo itse homman ja tekemisen kautta, en tuloksen. 

Sitten alkoi tapahtumaan. Elämässä, valtavasti. Valtavasti hyvää! Oma sisäinen muutos ja rauha oman sielun kanssa alkoi magneetin lailla vetämään puoleen JUURI niitä asioita, mitä olin kaivannut ja mitkä olivat osa sitä sisäistä ääntäni ja kutsumustani. Vetovoiman laki. 

En juurikaan ehtinyt miettiä kuukauden aikana opiskelujen mahdollista alkamista muuta kuin siten, että jos nyt satun pääsemään niin ihan kiva mutta jos en, niin loistavaa! Koska silloin pääsen toteuttamaan niitä juttuja, joita haluan ja joihin uskon. Ja ennen kaikkea: joita nyt uskallan tehdä ja toteuttaa. Ainakin päivä päivältä enemmän :) Tätä on "menestys" parhaimmillaan. Iloitsemista siitä, että saa kokea iloa ja riemua tekemisen kautta ja nähdä työnsä ja elämänsä hyviä hedelmiä joka päivä. 

Kun sain kielteisen tuloksen, että en ollut yksi viidestä uudesta opiskelijasta, mieli oli jo ehtinyt tekemään haaveiluja ja suunnitelmia tulevaa kesää ja ensi vuotta silmällä pitäen. Tärkein haave on jatkaa vain samaan malliin. Koska tää on aika hiton kivaa. Kauheeta hehkutusta, mutta minkäs teet. Oon tainnut löytää OMAN hyvän elämäni salaisuuden, ja ehkä sen nimi on vaan yksinkertaisesti ilo ja rentous. Ja se, että mä haluan työskennellä yrittäjänä ;) Ts. jatkaa työskentelemistä yrittäjänä. Jos niin kuin työnteosta ja aikuiselämästä puhutaan. Ja yhtälailla elää kiinnostuneena ja avoimena kaikkia niitä mahdollisuuksia kohtaan, mitä elämä mulle tarjoaa. Uteliaana! Mikäli opinnot on myöhemmin ajankohtaiset, niin sitten mä tartun niihin. Innolla. Tai vakityö. Nyt en usko, että sitoutuminen mihinkään yhteen juttuun tyydyttää mun elämännälkää. Mä nautin siitä, että oon vapaa. 

Tämä kevät oli mulle jokaikisessä mielessä paras mahdollinen. Opin ihan hurjan paljon itsestäni vaikka se ei todellakaan ollut mikään tavoite, hih. Hauskaa, että mun pyrkimys aloittaa koulu uudelleen oli JUURI se koulu, mikä oli mulle se tarpeellisin. 

Hirmuisesti onnea uusille opiskelijoille mihin tahansa meettekin. Nauttikaa siitä elämänvaiheesta täysillä ja olkaa läsnä. 

xoxo Konkistadori, tuo vanha hippi

isoja koruja

Sama asu korulla ja korutta - aikamoinen ero!

Kummasti saa loihdittua tylsähköstä asusta mielenkiintoisen. Huomasko kukaan ranteen sisäsyrjän? ;) 

Ostin taannoin Hennesistä tollaiset bling-bling korvikset viime viikonlopun häihin. 

Taitaa jäädä bilekäyttöön :)

Bileistä puheenollen, kello on kymmenen perjantai-iltana ja mulla on muutama menovaihtoehto mut en tiedä....toissailtana oli perus keskiviikkomeininkiä, eilen meni kolmeen (!) ja tänpäiväisistä luvuista ei ylläri tullut juuri paskaakaan. Huomenna pitäis lukea edes pikkuisen ja käydä kääntymässä töissä. Aamulla ehtii onneksi nukkua. Sunnuntai ja maanantai on pyhitetty vaan opiskeluille ja toivottavasti treenaamiselle. Istun tällä hetkellä prillit päässä sohvalla ja katson Harry Potteria. Voisihan tää ilta näinkin mennä :) Jos joku vielä hierois mun jalkoja...................

ps. mulla on muuten tarkoitus tehdä postaus mun traagisesta kaksipäiväisestä Venetsiastapaluusta. Heti kun ehtii niin sellainen on tulossa! Oli kyllä kunnon seikkailu. 

Aikainen lintu pannarin hotkii

Remppamiehet saapuivat 7.45 laittamaan vesivahinkomakkaria kuntoon. Menee ensi viikkoon kyllä, mutta pian mulla onkin taas koko kämppä käytössä. Hyvä sinänsä, koska eihän sitä yksi ihminen pärjää kahden ison huoneen kanssa, aiemman kolmen sisään. Äskeinen oli sarkasmia. Mä en oikeasti tarvitse näin isoa asuntoa. Yksi kokonainen huone on pois käytöstä ja silti täällä on tosi paljon tilaa! 

Touko-kesäkuussa täällä pyörii taas kaksi kurssia, kollegan pitäminä. Toivotaan, että myös allekirjoittanut pääsee takaisin asiakastyöhön uudistuneessa asunnossaan. Tajusin eilen töissä, että herranen aika, munhan täytyy alustavasti alkaa oman pään sisällä miettimään, että minne mä haluaisin mennä palkalliseen loppuharjoitteluun...mikäli tässä pääsee opiskelemaan...Suomimahkut näyttää muutenkin huonoilta - saati sitten, jos lukee mun muistiinpanoja ylläolevasta kuvasta. Käytännössä tota harjoittelupaikkaa tarvii miettiä viimeistään heti jos saa hyväksyviä vastauksia. Harjoittelu alkaa nimittäin aikalailla vuoden päästä tästä hetkestä! Huimaa. Olisihan noita haaveita, mutta tällä hetkellä järkevintä olis varmaankin hankkiutua about sairaalaan tai terevyskeskukseen, jotta näkisi juttuja mahdollisimman monipuolisesti. Mikäli opiskelisin Leidenissa, tekisin harjoittelun jokatapauksessa Suomessa. 

Kauheaa jossittelua ilman MITÄÄN varmuutta mistään. Edelleen, mä haluan kuitenkin olla varautunut kaikkeen. Aika menee kamalan nopeasti. Ei mitään järkeä. Ainakin näitä asioita pitää miettiä. Ja sitten vaan odotellaan :) Ja luetaan tieteenfilosofiaa. 

 Meikäläisen klassikkoaamupala, tänäkin keskiviikkoaamuna naamaan kiskaistu proteiinipannukakku. 

On hyvää ja nopea tehdä!

1 muna

0,5 dl jauhoja (mä käytän yleensä suurimmaksi osaksi soijajauhoja, täysjyväriisijauhoja, pellavarouhetta...)

ripaus leivinjauhetta

suolaa

voita tai kookosöljyä paistamiseen

Sekoita kuivat aineet, lisää kananmuna ja paista pannulla niin, että pinta ruskistuu vähän. 

Näitä voi varioida loputtomasti ja välillä mä teen esim. makeita versioita lisäämällä hunajaa ja raakakaakaojauhetta.

Eilen oli eksoottinen tunne. Tulin töistä kotiin eikä mulla ollut itkunälkä. Olin siis kerrankin onnistunut syömään koko päivän riittävästi, taidolla ja huolella. Kiitos kuulunee tosi raskaalle salitreenille syväkyykkyineen ja jännehyppyineen, join nimittäin jälkikäteen proteiinijuoman ja keskityin muutenkin lautassisältöihini. Nyt sattuu lihaksiin, jotka oli jo valmiiksi hellinä sunnuntaisen joogan jäljiltä.  

Välillä edes tieteenfilosofia ei saa nukahtamaan

Pientä päivitystä hakujuttuihin :) Jos olet uusi lukija, niin "ulkomaille" tunnisteesta löytyy infoa. 

Noniin. 

TOEFL testi suoritettu viime kuussa - oli haastavampi, kun ajattelin. Sain erinomaiset pisteet luetunymmärtämisestä ja kuuntelemisesta, mikä kattoikin suurimman osan testiä, mutta jäi kyllä harmittamaan, että kusin puhumisosion. Mun englanti on todella hyvää, mutta hämäännyin liikaa siitä, että olin salin ensimmäinen joka puhua posotti vapaata tekstiä itsekseen....no, pisteet on varmaan yhteensä ihan riittävän hyvät. Edelleen mä oon onnellinen siitä, että mun elämä ja ura ei riipu tästä hausta. Koko ajan vahvistuu se, että joo, tätä mä tosissaan haluan, mutta jos ei tärppää niin kaikki on silti tosi hyvin! Lähinnä kyse on nyt siitä, että mä jäisin harmittelemaan sitä, etten kokeillut. 

Suomen pääsykoekirjat posotettu kertaalleen läpi - naureskelen lukiessa, sillä sisältö on NIIIIIIIN tuhannentuttua. Se on ihan hyvä homma, mutta se ei riitä. Psykka on varmaan Suomen vaikein päästä sisään, ja koe on tehty sellaiseksi, että kirjat pitää oikeasti osata ulkoa. Ei se mahdotonta ole, mutta todella haastavaa. Mutta haasteet onkin mun juttu ;) Oon tunnetusti vähän masokisti. Lukeminen on kuitenkin ihan hauskaa, kun motivaatiota riittää. 

Muutamia päätöksiä on tehty hakemisen suhteen muutenkin - en esim. hakenutkaan pohjoismaihin opiskelemaan. Se ei vaan tuntunut luontevalta. Okei, tämä ei ole ehkä paras mahdollinen perustelu, mutta silti. Näillä mennään, Suomi ja Hollanti. Salaa haluaisin tietenkin Yaleen :D MUTTA miljardin euron lukukausimaksut ja kaukainen sijainti kaikkiin rakkaisiin nähden ei kiehdo. Tulevaisuus voi kuitenkin tuoda vaikka mitä jännää ja haaveet tuppaa toteutumaan. Jos tämä jenkkiivyleaguesalahaave jää pyörimään frontaalilohkoon vielä vuosiksi eteenpäin, niin pitää miettiä uudelleen. Noin kauas lähtisin kuitenkin mieluummin puolison kanssa. 

 Seuraavaksi olisi vuorossa kaikkien asiakirjojen toimittaminen Leideniin. Mä en ole vielä saanut suosituskirjeitä...muut dokumentit onkin valmiina. Vinkiksi siis kaikille ulkomaahakijoilla tulevaisuudessa: VARMISTAKAA SUPERAJOISSA NE SUOSITTELIJAT!!! Ja hiillostakaa heitä aikataulujen kanssa!

Onko täällä lukijoina tämän kevään hakijoita? Minne haet, miten rytmität lukemisen muuhun elämään, oletko valmennuskurssilla, oletko opiskellut jo jonkun toisen tutkinnon....kerrokerro!!

ps. kuvat eräältä männäyöltä, kun nukuin vain 45min