Kun iso unelma toteutuu

Pitkäaikainen haave toteutui ja me päästiin muuttamaan luonnon ja vesien äärelle. Melko pitkään tätä kyllä pohdittiin. Suurimmat kysymykset liittyivät tunnin työmatkaan ja siihen, että miten näin "syrjässä" saa aikansa vietettyä. Kuolenko tylsyyteen pienen vauvan kanssa? 

Ensimmäiseen kysymykseen vain aika ja marraskuun synkeät aamut näyttävät todellisen vastauksen, toiseen tiedän sen jo. Täällä on ihanaa. Ei, en aidosti kaipaa keskustaan. Siellä voi poiketa ja varmasti tulen itsekin käymään säännöllisemmin stadissa työasioissa jatkossa, kun Kippari on vähän isompi. Luonto, meidän yhteisö ja sellainen selittämätön kodin tuntu on mulle sata kertaa merkityksellisempi kuin viiden metrin päässä olevat trendikahvilat. Onko ne kivoja ja käteviä? Hell yes. Täällä on kuitenkin jotain, mitä en urbaanista ympäristöstä saa. Rauhaa ja seesteisyyttä. Koko paikka värähtelee sellaista maadoittavaa energiaa. 

Ja onhan sekin myönnettävä, että kämppä ympäristöineen on ihan pirun makea. Meillä on oma beach house. 

Kun kävin täällä ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, en voinut olla muuta kuin häkeltynyt ja aidosti kateellinen. Miten tällainen paikka voi olla olemassa?! Ihmeellisintä oli nähdä meidän ikäinen nuoripari naapuriterassilla. Miten niillä on varaa tällaiseen asumiseen?! Ja täällä me nyt ollaan. 

Asioilla on tapana järjestyä ja unelmilla toteutua. Jotkut luopumiset voivat hetkellisesti tuntua uhrauksilta, mutta niiden jälkeen avautuu aina entistä parempia ovia ja ikkunoita. 

"Meille tulee vauva"

Melkein tasan vuosi sitten. Olin ollut tosi kovassa flunssassa ja ihmettelin, että miksi oireet eivät muutaman viikon jälkeenkään meinanneet helpottaa. Olo oli niin hemmetin vetämätön ja puolikuollut, että epäilin ihan rehellisesti keuhkokuumetta. Yhtenä päivänä makasin sohvanpohjalla ihan vailla energiaa. Osallistuin tosi mielenkiintoisiin koulutuspäiviin terapiakoulutuksen tiimoilta enkä kertakaikkiaan jaksanut keskittyä. Olo oli outo, vähän kipeä, mutta ei silti oikeastaan.

Toukokuisena aamuna mökillä heräsin tosi, tosi aikaisin kauheaan näläntunteeseen. Seuraavana iltana sain nälkäkiukkukohtauksen, mikä ei ei ole ollut mulle tyypillistä enää vuosiin. Odottelin kuukautisia alkaviksi muutamien päivien sisällä, mutta jostain syystä päätin, että teen seuraavana aamuna raskaustestin. Eihän siellä mitään viivoja olisi, mutta sulkisin ne ei-olemassa-olevat epäilykset mielestäni. Kun rinnatkin tuntuivat aika jomottavilta. Mutta niinhän ne välillä ennen menkkoja, right?

Aamulla tein tämän lakonisen poissulkuharjoitteen ja hämmästys oli vähintään Himalayan koko vuoristorivistön kokoinen vahvojen viivojen ilmestyessä pikku liuskoihin. Epäilin, että olinko ottanut vahingossa ovulaatiotestin liuskat. En. Tein kolme uutta testiä. Vahvoja olivat. Kuvasin tärisevin käsin liuskat kännykkäkameralla, ravasin ympäri olohuonetta, mietin, miten edetä. Jätin miehelle tekstarin, että soita heti ku pystyt ja soiton tullessa (ruokikselta!!) pystyin vaan toteamaan, että MEILLE TULEE VAUVA.

"Nooooniiiin", tokaisi kuumissa tilanteissa icemanina pysyvä siippa, jonka rinnalla Räikkönen näyttää kiihkoilijalta. Tiiättekö vähän sellaisella äänellä, jolla ope vastaisi ruotsinkirjat unohtaneelle oppilaalle. Halaus oli kuitenkin kotiintullessa pitkä ja hellä. Sellainen merkityksellinen, jota ei koskaan unohda.

Pari seuraavaa päivää meni ihan sumussa ja häkeltyneenä, onnellisena ja paniikissa, turtana ja ylivirittyneenä. Liuska toisensa jälkeen vahvisti sitä tosiasiaa, että Kippari teki tuloansa meidän perheenjäseneksi. Bruno vahvisti asian pari viikkoa myöhemmin ekassa ultrassa, jossa olikin peloista huolimatta vahva pieni kuusiviikkoisen alkion sydän - ja vain yksi sellainen! Kaksosepäily kun kummitteli mielessä voimakkaana.

En tiedä, että koenko elämäni aikana kyseistä tilannetta enää uudelleen. Olen kuitenkin superkiitollinen, että sain kokea koko matkan edes kerran. En vaihtaisi kokemusta pois, en miltään osin, en edes niitä hankalia hetkiä. Ne kokemukset teki musta sen ihmisen, joka tänään olen, ja toi ton minityypin meille. Aikamoista tää elämä! Tykkään.

Yksi elämän onnellisimmista päivistä

Halusin jakaa teille hetkiä tältä päivältä. Upea, keväinen Kaivopuisto viihdytti meitä lähes 1,5 tuntia. Välillä vaan fiikkaamaan Cafe Ursulaan ja matka jatkui. Oli sellainen olo, että tässä muuten oli yksi elämäni onnellisin päivä. Mistä syystä? Facebookista voi lukea yhden osan onnellisuuden (ja häkellyksen) aiheuttajasta, mutta tärkeintä oli se tietty sisäinen rauha, jota olen välillä vähän ikävöinytkin. 

Tässä on ollut muutoksia vaikka millä mitalla eikä niitä elämän onnellisimpia muutoksia suotta kutsuta myös isoiksi kriiseiksi. Naimisiinmeno, lasten saaminen, muutot...yleensä odotettuja ja iloisia asioita, mutta vaativat ainakin meiltä snadisti herkemmiltä omat adaptoitumisensa. Muutos tarkoittaa aina stressiä. Stressissä itsessään ei toki ole mitään vikaa, sehän on neutraali asia, reaktio ulkoiseen ja sisäiseen ärsykkeeseen. 

Kun elämä muuttuu radikaalisti tarvitaan aina pieni sopeutumisaika. Musta tuntuu, että nyt mä alan aidosti nauttimaan äitiyslomasta ja pienen kanssa hengaamisesta. Pitkäksi venyneistä aamuista ja jopa niistä ajoittaisista kalsaripäivistä. Silloin, kun elämä on intensiivistä, tarvitaan olemisen sietämätöntä keveyttä. Sitä löytyi keväisestä puistosta, koiran riemusta kavereita nähdessään ja myöhemmin harvinaisesta omasta ajasta. Ehdin siivoamaan, kirjoittelemaan tätä, katsomaan pari vlogia...vain olemaan. Ilon kautta.    

Sisäinen fiilis. Rauha, pulppuava ilo for no bigger reason, läsnäolo ja mielellään joku luontohetki. Siitä on mun onneni rakennettu. Nyt rupean laittamaan illallista mulle ja miehelle. Sekin tekee onnelliseksi. 

Muistutus ja kuulumisia!

Huh. 

Ihan ei siihen tahtiin päivity tämä blogi kuin pitäisi. Tai siis toivoisin. Tässä on ollut vähän kaikkea. Isoimpana aikasyöppönä tuo söpö Aikasyöppö, mutta uusiotulokkaana yrittäjän joka ikinen vuosi yllättävä veroilmoituksen jättö. Ei vaan oo todellista, miten kuuden vuoden jälkeenkään mä en osaa varautua ajoissa. Toinen suuri, itseasiassa valtava, juttu on tuo mahdollinen tuleva muutto uuteen kämppään ja täysin uudelle paikkakunnalle josta edellisessä postauksessa taisinkin innokkaasti jo vihjata. Että kaikki isot elämänmuutokset vaan samaan syssyyn, eiksniin! Oon onnellinen ja innoissani tästä. Asunto on käsittämättömän magea, siksi me muutetaankin. Samalla kuitenkin on stressannut ja hirvittänytkin. Tuleeko liikaa muutoksia yhdelle keväälle? Mutta ei. Mutulla, intuitiolla ja johdatukseen luottamalla eteenpäin vamos. Uskon ja luotan aktiivisesti siihen, että tää mun ja meidän elämämme menee aina vaan paremmaksi ja maailma antaa koko ajan hienoja mahdollisuuksia joihin voi tarttua. Palaan tähän kämppä asiaan tarkemmin jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin nautitaan keväisestä stadista täysin rinnoin (imetyshuumoria). 

Koska kiireisnä ollaan, minikuulumisia ja pieniä arjen hetkiä voi seurailla parhaiten somemaailmassa. Instastory päivittyy useimmin eli sinne vaan stalkkailemaan. Tarkoitus olisi saada jossain vaiheessa aikaiseksi myös live -lähetys jonkun teeman parissa. Vähän niinkuin podcastin ja vlogin yhdistelmä. 

Insta löytyy @konkistadori nimimerkin takaa!

Tervetuloa seuraamaan arkea ja ajoittaista juhlaa!

Mainittakoon vielä loppuun, että seuraavista teemoista on tulossa juttua lähiaikoina!

Parhaat hankinnat vauvalle

Synnytys osa 2 (spoiler alert - terve poika tuli)

Palautuminen ja suhde omaan kroppaan

Työ ja opiskelu vastasyntynyt kainalossa

Jos on postaustoiveita, niin kerro ihmeessä! Sehän se vasta mulle mielekästä olisikin :)

Tulevaisuuden haaveita

Aika monessa blogissa on puhuttu viime aikoina unelmista, liekkö alkuvuoden fiilistelyä? Laitan korteni kekoon, koska onhan kyseinen akti hirveän kivaa ja toisaalta saan tässä ajatuksia pois tulevien päivien (kyllä, nyt puhutaan päivistä!!) jännityksestä.

Joo, raskaana ollaan edelleen :) Henkisesti olo on useimmiten yllättävän mainio, jaksan paljon paremmin venailla pojan saapumista vs. vaikka viime viikolla. Fyysisesti alkaa olemaan tosi tukala ja kipuileva olo. Mutta ei tässä enää kauaa mene. Mutta nyt pois babyjutuista ja niihin unelmiin!

Mun unelmat koskee niitä aika perusjuttuja elämässä. Asumista, työtä, matkustamista ja erilaisia mahdollisuuksia, joita elämä toivon mukaan saisi tuoda. Jos muuten kiinnostaa tsekata muutamien vuosien takaisia unelmia, niin täältä  2015 vuodelta ja hitsi kun en löytänyt vuoden 2013 versiota.

Mä olen vannoutunut unelmien ylöskirjaaja ihan jo siksi, että jälkeenpäin on mahtava aina tsekata, että tuokin toteutui, vautsi. Koska moni, moni asia toteutuu. Osa tahdonvoimalla, osa kuin itsestään. Tärkeimmät jutut tuntuvat vain tapahtuvan. Oikean ihmisen löytäminen. Kodilta tuntuva asunto. Mahdollisuudet, joista ei olisi osannut uneksiakaan. Juuri oikea aika tulla äidiksi. Puhumattakaan niistä jutuista joista on haaveillut, paljon, joiden eteen on tehnyt töitä ja silti mikään ei ole edistynyt. Kunnes tajuaa jälkikäteen, että ajoitus tai jopa itse unelma ei ollut se oikea. Jokin toinen ja parempi oli tuloillaan. 

Mä en usko sattumaan, mutta en myöskään siihen, että me hallittaisiin ihan kaikkea. Uskon kuitenkin unelmoinnin ja itselle rehellisenä pysymisen voimaan. Mitä ihan oikeasti haluan elämältä? Erityisen tarkasti kysyn nykyään itseltäni, että miltä haluan asioiden tuntuvan? Haluan ennen kaikkea olla onnellinen ja jos se tarkoittaa, että joistain toimimattomista jutuista ja entisistä unelmista on tarpeen luopua, niin so be it. 

Tämänhetkiset isommat haaveet liittyvät kahteen asiaan, työhön ja asumiseen. 

Töiden ja äitiyden yhdistämisestä tulevaisuudessa siten, että kaikki osapuolet voisivat mahdollisimman hyvin. Vauvavuosi on suunnattoman pyhä ja tärkeä asia mulle ja toivonkin, että osaan ottaa mahdollisimman iisisti vailla työpaineita tai liian suuria hinkuja palata hommiin. Ehdin kyllä. Jotain pientä haluaisin kuitenkin tehdä, ihan oman henkisen jaksamisen vuoksi. 

Toinen unelma koskee asumista, mutta se saa yhtälailla tapahtua oikeaan aikaan sitten, kun on tapahtuakseen. Haave on asua luonnonläheisemmin. Tykätään tästä kämpästä, mutta rakastetaan metsää, järviä ja niiden tuomaa rauhaa. Olen kuitenkin kiitollinen, että beben ekat kuukaudet saa mennä keskustassa missä meidän on helppo liikkua ja nähdä ihmisiä. Ehditään kyllä peltojen laitaan myöhemminkin. 

Työunelmia mulla on vaikka muille jakaa ja "ongelma" koskeekin enemmän aina sitä, että miten osaan ja uskallan rajata! Yksi ihminen ei pysty kaikkeen ja 2017 tavoitteena onkin opetella rajaamaan ja fokusoimaan elämässä enemmän. Projektit on ihania, mutta kovin montaa ei kannata pitää päällä samanaikaisesti. Tällä hetkellä haluaisin yhdistää työelämässäni sen, että voisin tehdä ns. perus terapiatyötä kaikessa rauhassa ja sen rinnalla olla mukana myös rakastamissani startup-meiningeissä. Koulutus- ja valmennuspuoli saa olla mukana jos on ollakseen, mutta en usko, että laitan niihin enää niin paljon efforttia tässä vaiheessa. Teen jos kysyntää on. Uskon, että tällainen combo on tulevaisuudessa mahdollinen, onhan siitä ollut tähänkin asti viitteitä, mutta en enää halua puskea mitään asiaa väkisin toimivaksi jos se ei siltä vaikuta. Sinnikäs ja päämäärätietoinen meno on eri asia kuin pään puskeminen seinään. Kaikessa! 

Jään innolla seuraamaan, että miten seuraavat pari vuotta alkaa muotoutumaan!

kokemukseni kemiallisesta raskaudesta

Tuntuu hassulta kirjoittaa tai sanoa ääneen termi kemiallinen raskaus. Teknislääketieteellisesti, joo, siitähän on kysymys. Mitä kuitenkin tapahtuu mielessä silloin, kun ehtii muutaman viikon ajan funtsia mahdollista raskautta, vauvaa, äitiyttä, elämän muuttumista...voin kertoa, että siinä ajassa ehtii ajattelemaan ja tuntemaan paljon. Niin paljon, että haluan kirjoittaa omasta kokemuksestani tämän "ollakko vaiko eikö olla" -kokemukseni kanssa. 

Kun selvisi, että tätä nykyistä edeltänyt raskaus ei tule jatkumaan, kaipasin ihan valtavasti vertaistukea omille tunteille. Paikka, mistä sitä parhaiten sain, oli blogit ja Youtube. Tuntuu vähän hassulta sanoa, että mulle täysin vieraiden ihmisten kokemukset ja surut oli lohduttavampia kuin asiasta tietävien läheisten sanat. Hetkellisesti oli nimittäin sellainen olo, että ei kukaan, kukaan voi ymmärtää tätä mun surua jostain vauvasta, jota käytännössä ei edes ehtinyt olemaan. Että onko mulla edes oikeutta kokea surua tai ajatella asiaa keskenmenona, kun lähipiirissä on ollut sata kertaa traagisempia menetyksiä. Voin myöntää, että häpesin omia tunteita. Olen sen verran tiedenainen ja realisti, että tiesin kyseessä olevan parin hassun solun kimppu ja oman kropan harmillisen voimakas kemiallinen reaktio siihen. Mutta silti, mulle tämä oli täysin todellinen, potentiaalinen vauva, johon ehdin rakastua. Kyllä, rakastua. 

Mutta ennen, kun mennään tämän syvemmälle tunteisiin, niin vähän detaljeja hommasta. Meillä kävi nimittäin niin, että puoliso rupesi kevättalvella varovaisesti kyselemään, että oisko mitään mahdollisuutta, että olisin raskaana. Oireet oli kovat, mutta mä en jostain syystä vielä osannut (halunnut? uskaltanut?) ajatella moista vaihtoehtoa. Olin tosi ärtynyt, tosi tunteellinen, tosi nälkäinen. Sain omituisia ruokahimoja ja itkukohtauksia. Väitin useamman päivän ajan, että ei suinkaan, tää nyt on vaan jotain. Kunnes meinasin liukastua meidän kotipihalla ja sillä samaisella mikrosekuntilla, kun hain tasapainoa, mun jokainen solu huusi, että "suojele vauvaa!". Mä siis vaan tiesin. Se oli mun elämäni vahvimpia "tietämisiä". Kävin seuraavana päivänä akupunktiossa ja kerroin tästä potentiaalisesta raskaudesta. Tehtiin tosi varovainen ja hellä hoito ja saman tien hoitopöydältä noustessa mä tiesin, että mun kehossani tapahtuu jotain erilaista. "Onko jo huono olo?" kysyi mun akupunktionoita. Ei. Paitsi että seuraavana aamuna oli, raastava. 

Hoidon jälkeen tämä mun viisas ja osaava hoitajani kuitenkin sanoi varovasti, että saattaa olla, että tää on jonkin sortin testiraskaus mulle, että eihän tässä vielä tiedä, että onko tämä "se" vauva. Huomasin kuitenkin, että aloin kovasti toivomaan pienen saapumista meidän elämään. Varsinkin, kun tunsin tämän uuden energian niin kovin voimakkaasti. Tunsin, että siellä on potentiaalinen pieni tyttö. Tunsin niin paljon kaikenlaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kehossani tuolla tasolla tuntenut. Homma oli kuitenkin niin alussa, että testiä ei vielä kantsinut tehdä, tuskin se kuitenkaan näyttäisi mitään. Puoliso oli lähdössä viikon työreissuun ulkomaille juuri niihin aikoihin, kun testin pitäisi kertoa tilanne...tai kuukautisten alkaa. Päivää ennen hänen lähtöänsä oltiin kävelyllä yhdessä ja juteltiin, että eihän se keskenmeno tässä vaiheessa ole edes keskenmeno, kyllä kroppa tietää, että onko solukimpussa potentiaalia vai ei. Että ei se niin paha olisi ja tulispahan testattua omat todelliset fiilikset asian suhteen. 

Mutta mennään vielä hetkeksi noihin oireisiin! Osa on jo sekoittunut tämän raskauden alkuoireisiin, mutta tietyllä tavalla tässä ei-startanneessa oli jopa voimakkaammat merkit ilmoilla. Rinnat oli valtavan kipeät. Keho kasvatti yhdessä yössä isot, siniset verisuonet kaikkialle - tää oli selkeästi se yllättävin oire. Ruokahimot ja ällötykset iski ihan puun takaa. Teki mieli raakaa sipulia enemmän kuin mitään muuta ruokaa koskaan sitä ennen. Pahoinvointi oli aika voimakasta. Mulla oli koulupäivä ja kävin yökkimässä salaa ja vähemmän salaa jotain ehkä kahdeksan kertaa sen päivän aikana. Huomasin, miten mun naisopettajani seurasivat tilannetta empaattisen näköisenä. En kuitenkaan halunnut sanoa vielä mitään, tietenkään. Joku päivä, ehkä jotain nelisen päivää ennen potentiaalista menkkojen alkamista, tein keskellä päivää raskaustestin, mikä ei näyttänyt mitään kummempaa. Taisin tosin heittää sen roskiin 15 sekunnin päästä tajuamatta vielä silloin mitään haamuviivajuttuja. Sitten mies lähtikin matkalle. Naureskeltiin hermostuneena, että seuraavan kerran kun nähdään me saatetaan olla tulevia vanhempia. Että rentoa työreissua nyt sitten sulle. 

Oliskohan ollut seuraava ilta, kun nukkumaanmennessä oli taas valtavan vahva kokemus tämän potentiaalisen babyn kanssa. Yhtäkkiä kuitenkin jonnekin aivokuoren erikoistasolle tuli viesti, että älä säikähdä, hän menee nukkumaan muutamaksi....

Ja sitten lause ei jatkunutkaan. 

Nukkumaan?! Tarkoittaako se radiohiljaisuutta tässä meidän mystisessä kontaktissa, keskenmenoa, mitä?! Miksi mua tarvitsi varoittaa? Sanavalinnasta huolimatta säikähdin ja huolestuin. Seuraavana aamuna ei ollut juurikaan huono olo, muista aamuista poiketen. Tein heti aamusta raskaustestin, ei mitään, testi roskiin saman tien. Vartti myöhemmin heitin jotain muuta roskiin ja satuin katsahtamaan testiä. Haalean haalea vaaleanpunainen viiva. Sain slaagin ja lähetin ystävälleni the äitiys- ja raskausekspertille kuvan testistä - tarkoittaako tää jotain? Kuulemma ihan selkeä haamuviiva eli jotain se nyt näyttää. Toivo heräsi. Kuvaa miehelle. Ei hitsi, oisko tää...no katotaan miten homma etenee. Lähdettiin illalla käymään yksissä perheenjäsenen kanssa yhdessä tilaisuudessa. Kotiin päästessä tunsin housuissa lämpimän huljahduksen ja tiesin samalla sekunnilla, että mitä alkoi tapahtumaan. Suru iski ensimmäistä kertaa. 

Vuoto starttasi pari päivää ennen potentiaalisia menkkoja ja oli tosi outo, voimakas parin tunnin ajan ja sen jälkeen ihan silkkaa tiputtelua monta päivää. Kaikin puolin ihan erilainen setti kun mun normimenkat. Pääsin neuvolan kautta verikokeisiin, jossa tsekattaisiin kuitenkin istukkahormonin tilanne varmuuden vuoksi. Oli vielä pieni toivo, että jos kyseessä olisikin kiinnittymisvuoto. Toivoin hartaasti, että näin olisi, mutta samalla olin skeptinen. Varsinkin, kun en enää kuullut sitä pientä, rakkaaksi muodostunutta ääntä, joka oli jo ehtinyt tulla tosi tutuksi. Hiljaisuus vallitsi. Pari päivää myöhemmin tein aamulla kotona raskaustestin missä ei enää näkynyt haamun haamua. Soitto neuvolaan vahvisti tilanteen - ei enää mitään tsäänssiä olla raskaana. Toinen oli siis ehtinyt raapaisemaan kohdun pintaa, aiheutti kemiallisen reaktion, jonka satuin aistimaan tosi voimakkaasti. Suurin osa tällaisista miniraskauksista menee täysin ohi naisilta. Miksi mä sitten koin ja oireilin tämän niin vahvasti ja niin monella tasolla? En tiedä. Ehkä mun piti käydä kuivaharjoittelu tämän tyypin kanssa. 

Mutta voi sitä menetyksen tuskaista surua. Yhden päivän makasin sohvan pohjalla pystyen ainoastaan itkemään. En käsittänyt, että miten muka koin menettäneeni vauvan...ei ollut mitään vauvaa! Ja silti oli, niin todellinen. Puoliso tuli kotiin muutaman päivän päästä ja se hieman helpotti omaa oloa. Toisaalta olen sen verran tsemppaaja muutenkin, että kiskoin itseni ylös pahimmasta surukuopasta tuon yhden päivän jälkeen. Musta huumori oli ainoa selviytymiskeino. Vitsi me ei osata tehdä vauvoja! Huono versio, ens kerralla ehkä parempi. Lisää treeniä. Seuraava iso haaste olikin se kokemus, että kukaan ei ymmärrä tätä mun surua. Puhuin läheisimpien ystävien ja äidin kanssa asiasta. Yritin selittää puolisolle omaa kokemusta ja tunteita, mutta hän ei kyennyt samaistumaan mun menetykseen yhtään. Tämä oli järjellä tosi ymmärrettävää, mutta tunnemielessä hirmu vaikeaa. Puhuin silti, itkin ja tuskailin. Toinen oli onneksi läsnä ja halusi lohduttaa ja kuunnella vaikkei itse samoja tunteita kokenutkaan.

Mikä sitten auttoi? Mulla meni useampi viikko toipumiseen. Huonovointisuus ja muut oireet kestivät vielä ehkä viikon verran, mikä oli kieltämättä aika raastavaa. Sitten keho alkoi palautumaan. Kuten sanottu, muitten vastaavien kokemusten lukeminen ja kuuleminen (vlogien kautta) oli hirmu tärkeää. En oo koskaan aikaisemmin saanut samanlaista vertaistukikokemusta ja siksi halusin kirjoittaa itsekin tämän tekstin, vaikka se onkin intiimi kokemus ja melko vaikeakin kuvailla. Toivon, että se voisi parhaimmillaan tarjota samoja asioita kokevalle tunteen siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja, tärkeitä käydä läpi, ja menetys on aivan yhtä todellinen, vaikka raskaus ei olisi edennyt sen pidemmälle. Mun suruni helpottui kuitenkin vasta sitten, kun sain vahvan kokemuksen siitä, että tämä kokemus ei ollut turha. Sillä oli joku tarkoitus, vaikken sitä vielä nähnytkään. Kokemus tarkoituksellisuudesta oli kuitenkin niin vahva, että surun tilalle tuli valoa, empatiaa kaikkia maailman äitejä kohtaan, empatiaa omaan työhöni vanhemmuuden teemojen ja suurten menetysten äärellä sekä ajatus siitä, että ehkä sitten joku päivä, paremmalla ajalla. 

Kelataanpa siis takaisin siihen viestiin, että hän "menee nukkumaan muutamaksi...". Tämä muutama kuulosti hieman epämääräiseltä, enkä keskittynyt siihen sen enempää. Menetetty mikä menetetty. Siksi yllätys ja häkellys olikin valtava, kun TASAN kolme kuukautta myöhemmin raskaustesti näytti yllättäen vahvaa viivaa. Että siinä se muutama nyt oli. Tarkka viesti, vaikka kesken jäikin, mutta toinen tiesi kyllä mitä tuleman pitää ja sekin lohdutti jälkeenpäin suuresti. Mä luulen, että palaan noihin hetkiin tulevassa postauksessa. Oli sen verran jännät ja huvittavat hetket, että ehkä nekin voisi tänne kertoa :)

Loppuun vielä iso halaus ja kaikki myötätunto jokaiselle, joka on vaiheessa jos toisessa, syystä jos toisesta ja tavalla jos toisella joutunut kokemaan raskauden keskeytymisen. Se on valtavan yleistä, mutta harva siitä haluaa puhua. Mulla ei ole mitään ongelmaa puhua omasta kokemuksesta. Pääasiassa siksi, että en halua, että kenenkään tarvii kokea, että tällaisesta pitäisi olla hiljaa. Jos tuntuu siltä, että ei halua puhua kellekään, on asia tietenkin ihan eri. Silloin sitä tunnetta tulee kunnioittaa. Jos kuitenkin puhututtaa, niin PUHU: samoja kokeneille, ammattilaiselle, puolisolle, kelle tahansa, kellä on halu tarjota empatiaa ja tukea. Anna itsen kokea kaikki tunteet, ui niiden läpi, vastaranta on kyllä olemassa. Suru ei muserra vaikka se siltä ajoittain tuntuu. Jos haluat vaikka anonyymisti kertoa omasta kokemuksestasi, niin kommenttiboksissa on myös tilaa. 

Ps. Voin silti kertoa, että tästä ihanasta tulevasta perheenjäsenestä huolimatta ikävöin varmaan loppuelämäni sitä pientä hauskaa persoonaa, joka ei tänne asti saapunut. Mutta hän kuuluu nyt siihen laajaan, verhon takana olevaan jengiin, jolla on mulle suuri merkitys tässä elämässä. Ja kuka tietää, että tavataanko me jollain tasoa vielä joku päivä.