Konkistadori: kesäkuuta 2013

...tai en tiedä mikä. Olen irstaillut tuossa oman rakennukseni kuntosalilla ehkä vähän turhan paljon, ja kroppa kertoo, et iisimminki voi ottaa. Miniflunssa ja ei-palautumisesta kertova särky about kaikkialla pysäytti :) tätä tää on, opettelemista elään tässä kropassa.

No, saa hyvällä omallatunnolla lojua sängyssä katsoen Sons of anarchya (Jax <3), syödä suklaata, hillua netissä ja sallia lepo. Ei tee ees tiukkaa! Tai no vähän, koska kohta ajattelin mennä läppärin kanssa harjoittamaan yrittäjyyttä tuonne lähikahvilaan ;) Ois dedis, kipeä tai ei. Ja paaaaaljon tekemistä.

Mutta koitan toteuttaa tätäkin uudella asenteella. Rauhassa ja rennosti. Nyt ei kiristellä.

Makuvesi on kesän parhaita keksintöjä.

Helppoa ja hyvää!

Varsinkin helteillä menee ruokahalu ja kreivaa vaan raikasta ja nestepitoista.

Tässä olis klassinen yhdistelmä, kurkkua, sitruunamehua ja inkivääriä.

Muita vaihtoehtoja olisi tuore minttu, vadelmat, mustikat, appelsiini, lime...

Koska en pysty syömään juuri mitään hellepäivinä ja iltaisin iskee kova nälkä (hence vähänsyöminen yhdistettynä treenaamiseen ja kipeytyminen, buu!), voisi protskukahvi olla loistovaihtoehto mulle.

Onko täällä muita keille ei uppoa ruoka helteellä?

Hauska kirjoittaa tätä tekstiä ja miettiä, että kuka olikaan se kevään henkilö joka silloin kirjoitti. Sama tyyppi, samat irralliset jutut, sama nauru, sama läppä - mutta silti pienen transformaation käynyt henkilö :)

En olisi tammikuussa uskonut minkälainen kevät mulla on edessä. En olisi keväällä uskonut, että miten koen elämäni heinäkuun 27. päivä. Olisin jättänyt monet stressit stressaamatta jos olisin tiennyt! Tämä todisti taas, että ahdistuminen ja murehtiminen on turhaa. Riittää, kun on ja tekee, oikeita juttuja, niitä juttuja, jotka resonoivat oikein ja jotka tuottavat hyvää oloa.

Suoraan puhuen: mä en ole aikaisemmin ehkä osannut luottaa, että aikuisen elämään voisi suhtautua samanlaisella ilolla, luottamuksella ja keveydellä kuin lapsuuden männäpäiviin. Vastuullisuus ja aikuisuus merkitsi mulle tietynlaista kireyttä ja sitä, että - vaikken kyseistä termiä käyttänytkään -aikuisuus on suorittamista ja vastuunottamista siitä, että mun tehtävänäni on kantaa korteni kekoon niillä lahjoilla ja kyvyillä mitkä mulle on suotu. Jos on älyä ja kunnianhimoa, niin hommahan viedään mahd. korkealle!

Kunnianhimo ja (kireä) vastuuntunto sai mut tekemään päätöksen hakeutua vielä opiskelemaan. Ja se oli äärimmäisen hyvä päätös! Tosin, siellä oli taustalla sellainen ajatussiemen, että en ehkä riitä ellen tee sitä. Tätä en tunnistanut viime syksyn puolella. Haku ulkomaille, Leidenin yliopiston maisteriopintoihin, liittyi myös haluun päästä pois Suomesta. Parisuhde ei suonut ehkä riittäviä mahdollisuuksia vain levätä, rentoutua, ja Suomen kuviot tuntuivat jostain syystä ahdistavilta. Ajatus ulkomailla asumisesta ja opintojen loppuunsaattamisesta siellä kuulosti magealle ja jotenkin lohduttavalle: saisi aloittaa ikään kuin alusta, saisi löytää uutta voimaa itsestänsä ja...hmm...ehkä sitten riittäisi itsellensä? Näyttäisi huomattavan coolilta muiden silmissä? Puhun aika suoraan, koska ei ole mitään hävittävää. Mun ego on ollut aikas iso :) Eniten suhteessa itseeni. Oman pärjäämisen, osaamisen ja pystymisen näyttäminen erityisesti ITSELLE on ollut mulle tärkeää. Toki muidenkin ihailu on aina tuntunut ihan kivalle, mutta se ei ehkä ole ollut se pointti. Ego on pyrkinyt tekemään tilaa itsellensä ja lunastamaan olemassaoloaan, lunastamaan minuutta, suorittamisen kautta. Mutta eihän sitä tunnista suorittamiseksi, kun kyseessä on hyviä juttuja. Ja tätähän se kasvu on - hirmu vaiheittaista ja salakavalaa.

Kun sain hylsytuomion Leidenin maisteriopinnoista, romahdin kymmeneksi minuutiksi. Iiiiiks mut hylättiin, iiks en kelpaa niille. Seuraava tunne oli kuitenkin valtava helpotus, koska lähtemisestä oli tullut sellainen "pakollinen paha, uhraus suuremman hyvän nimissä", eikä aito toive ja halu. Mä uskon tarkoitukseen ja siihen, että ei ollut mun aika muuttaa ulkomaille. Olisin paennut itseäni ja hakenut jälleen uuden suorituksen ja jälleen uuden tutkinnon kautta ikään kuin sitä sisäistä kiitosta, että jes, nyt kelpaat, nyt riität. Okei, eli olin todella helpottunut ettei tarvinnut alkaa miettimään muuttamista ja elämän totaalikäännöstä ylösalaisin uudessa maassa, uusien ihmisten keskellä. Mutta, tämä käännös sai mut ponnistelemaan koko kevään Suomen opiskelupaikan eteen. Suomi-vaihtoehto oli ensiksi pelkkä "no voinhan mä kokeilla, stressittömästi...", mutta yhtäkkiä siitä tuli se isoin tavoite. Näin itseni mielikuvissani tekemässä samoja töitä mitä periaatteessa nytkin teen, mutta tittelin takaa. Toisaalta opiskeleminenkin tuntui taas ihan hauskalta ajatukselta, rankan työrupeaman vastapainolta. Heh. Olin ylpeä itsestäni, kun taistelin tämän tavoitteeni eteen. Olin ylpeä siitä, että lähdin kokeilemaan tätä juttua ajatuksella "sitten ei tarvitse jossitella myöhemmin."

Ja olen hiton ylpeä ja iloinen, että lähdin hakuproggikseen. Ja tein homman tosissani.

Mutta kuinkas sitten kävikään, niinkuin Muumeissa sanotaan :p

Muutama viikko ennen koetta asiat muuttuivat aika radikaalisti. Sisäisesti, nimittäin. Yhtäkkiä en enää kokenutkaan opiskeluiden aloittamista mielekkääksi. Miksi? No juuri sen alkuperäisen syyn vuoksi: näin mielikuvissa tekemässä itseni samoja hommia kuin nyt. Eli kysymys kuuluu, mihin oikeastaan sitten tarvitsen koko tutkintoa? Haluanko jättää Helsingin, sen ihmiset ja rakkaat kuvioni, taakse, vaikkakin vain vuodeksi? En halua, mutta uhraudutaan isomman hyvän nimissä. Mikä on kutsumukseni ja se sisäinen ääni, joka on vuosia ohjannut tavoitteitani ja haaveita? No siihen ei tarvita titteliä. Kuka tarvitsee titteliä? Ego!! Piti kysyä itseltäni ihan tosissaan, että mikä riittää. Tuon tutkinnon jälkeen olisin varmaankin alkanut seuraavaksi kirjoittamaan lisuria, väittäriä, sitten erikoistumisopiskelemaan vol 23 ja sitten...missä olisi tullut stoppi? No, stoppi tuli mun sisismmässä valtavana helpotuksena kun tajusin, että tsiisus, täähän riittää mitä tässä on. Harkitsin pienen hetken kokeista poisjättäytymistä, mutta onneksi vedin homman kunnialla loppuun ja kokeetkin meni tosi hyvin. Olin ylpeä siitä, että jaksoin, en luovuttanut ja kuitenkin sain sen täyttymyksen jo itse homman ja tekemisen kautta, en tuloksen.

Sitten alkoi tapahtumaan. Elämässä, valtavasti. Valtavasti hyvää! Oma sisäinen muutos ja rauha oman sielun kanssa alkoi magneetin lailla vetämään puoleen JUURI niitä asioita, mitä olin kaivannut ja mitkä olivat osa sitä sisäistä ääntäni ja kutsumustani. Vetovoiman laki.

En juurikaan ehtinyt miettiä kuukauden aikana opiskelujen mahdollista alkamista muuta kuin siten, että jos nyt satun pääsemään niin ihan kiva mutta jos en, niin loistavaa! Koska silloin pääsen toteuttamaan niitä juttuja, joita haluan ja joihin uskon. Ja ennen kaikkea: joita nyt uskallan tehdä ja toteuttaa. Ainakin päivä päivältä enemmän :) Tätä on "menestys" parhaimmillaan. Iloitsemista siitä, että saa kokea iloa ja riemua tekemisen kautta ja nähdä työnsä ja elämänsä hyviä hedelmiä joka päivä.

Kun sain kielteisen tuloksen, että en ollut yksi viidestä uudesta opiskelijasta, mieli oli jo ehtinyt tekemään haaveiluja ja suunnitelmia tulevaa kesää ja ensi vuotta silmällä pitäen. Tärkein haave on jatkaa vain samaan malliin. Koska tää on aika hiton kivaa. Kauheeta hehkutusta, mutta minkäs teet. Oon tainnut löytää OMAN hyvän elämäni salaisuuden, ja ehkä sen nimi on vaan yksinkertaisesti ilo ja rentous. Ja se, että mä haluan työskennellä yrittäjänä ;) Ts. jatkaa työskentelemistä yrittäjänä. Jos niin kuin työnteosta ja aikuiselämästä puhutaan. Ja yhtälailla elää kiinnostuneena ja avoimena kaikkia niitä mahdollisuuksia kohtaan, mitä elämä mulle tarjoaa. Uteliaana! Mikäli opinnot on myöhemmin ajankohtaiset, niin sitten mä tartun niihin. Innolla. Tai vakityö. Nyt en usko, että sitoutuminen mihinkään yhteen juttuun tyydyttää mun elämännälkää. Mä nautin siitä, että oon vapaa.

Tämä kevät oli mulle jokaikisessä mielessä paras mahdollinen. Opin ihan hurjan paljon itsestäni vaikka se ei todellakaan ollut mikään tavoite, hih. Hauskaa, että mun pyrkimys aloittaa koulu uudelleen oli JUURI se koulu, mikä oli mulle se tarpeellisin.

Hirmuisesti onnea uusille opiskelijoille mihin tahansa meettekin. Nauttikaa siitä elämänvaiheesta täysillä ja olkaa läsnä.

xoxo Konkistadori, tuo vanha hippi