 |
| mökillä |
Aloin tutkiskelemaan imetysjuttuja melko myöhään omassa raskaudessani, suurinpiirtein joulun maissa. Imetyksen tuki ry:n ohjeet ja Youtuben hyvä imuote -videot antoivat kyllä hyvää infoa aiheesta, mutta ajattelin Siperian kuitenkin opettavan kaikista parhaiten. Ja toki kätilöiden, joiden apua päätin jo varhain vaatia sairaalassa olo aikana. Periaatteinani oli, että imetysharjoittelu alkaa jo synnytyssalissa kaaaaaikessa rauhassa, täysimettäisin toki niin pitkään kuin mahdollista, ei lisämaitoa, ainakaan korvikemuodossa, ei oman maidon pumppausta tai tuttia ennen kuin imetys luonnistuu hyvin. No kuinkas sitten kävikään...! Hyvin, loppupeleissä. Olkoon tämäkin rohkaisuna kaikille raskaanaoleville, jotka jännitätte sektion tai muun erikoistilanteen jälkeistä imetyksen starttaamista. Noi vauvat on aika osaavaa sakkia!
Vauva joutui tosiaan synnytyksen jälkeen kahdeksi yöksi vauvojen tehotarkkailuosastolle. Olihan siinä monia huolia tuoreella mamalla, imetyksen onnistuminen ei ollut suinkaan pienin niistä. Jouduin tekemään sen henkisen päätöksen, että saatetaan jopa menettää tuo kokemus kokonaan. Se oli kuitenkin pieni murhe verrattuna siihen, että huoli toisen terveydestä ja jopa eloonjäämisestä oli päällimmäisenä mielessä. Emme tienneet kuinka kauan toinen joutuu olemaan erossa musta. Mennään vaikka korvikkeella kokonaan, kunhan poika on kunnossa. Mua neuvottiin pumppaamaan vaikka vaan muutamia tippoja maitoa useita kertoja päivässä maidonnousun vauhdittamiseksi. Keräsin huimat 1,5ml maitoa pikku pipetteihin ja niitä oli tarkoitus lähettää aina pojalle alakertaan.
Sitä ei kuitenkaan ehditty edes toteuttamaan, sillä suureksi yllätyksekseni pieni päästettiin "kotiutumaan" osastolle kolmannen elinpäivänsä aamuna. Sopivasti miehen synttäriyllätykseksi! Menin tuttuun tapaan pyörätuolikyydityksellä lastenosastolle eväät ja tamineet mukanani ajatellen, että täällä hengaillaan koko päivä ja ehkä hyvällä säkällä päästään illalla yläkertaan. Eikä mitään, vauva tuupattiin syliin kokeilemaan imemistä sillä aikaa, kun lastenlääkäriä odoteltiin tekemään vikaa tarkistusta. Päästäisiin kuulemma takuulla osastolle yhdessä koska kaikki arvot olivat loistavat ja ainoa piuha oli nenämahaletku...ja se ei kuulemma haittaisi mitään. Ok!!!! Istuin tehotarkkailulaitteiden keskellä poika sylissäni, kuorin tärisevin käsin paidat pois tieltä ja katsoin ihmeissäni, miten tyyppi kävi kiinni rintaan kuin vanha tekijä. Gulp gulp. Samaan syssyyn osastolle roudattiin pieni vastasyntynyt itkevä äiti kintereillään. Hoitajat pörräsivät ympärillä ja mulle iskettiin päähän vastamelukuulokkeet, etten kuulisi kaikkia detskuja hoitokeskusteluista. Ja siinä me sitten ensi-imetettiin ihan muina miehinä eli muiniksina. Ei ihan sellainen hetki, kun olin mielikuvissani raskausaikana nähnyt. Mutta aika spesiaali. Olin täysin pyörällä päästäni, mutta ihan pirun ylpeä meistä.
Jotta poika saataisiin vahvistumaan sai hän seuraavat pari päivää 3h välein eka rintaa, sitten tuttipullosta luovutettua maitoa ja jos se ei mennyt alas, niin nenämahaletkulla loput. Oli muuten aikamoinen ruljanssi. Mulla oli kello soimassa yötä päivää ja ihanat kätilöt toki auttoivat kaiken kanssa tarvittaessa. Tärkeintä oli imetyksen onnistuminen ja mä aika herkästi kutsuin jonkun aina katsomaan imemisotetta ja muutenkin tsekkaamaan, että homma soljuu. Ja kyllähän se mun suureksi ihmeeksi soljui, yllättävän hyvin. Oma verenhukka ja sen aiheuttama huono kondis olisi voinut myös vaikuttaa asiaan, mutta onneksi ei. Tokavikana yönä bebe teki pikku selfkirurgiset toimenpiteet, tuijotti tiukasti mua silmiin ja vetäisi määrätietoisesti oman nenämahaletkun pois. Ei helvetti! No, kätilöt vaan nauroivat, että taisi tehdä päätöksen omatoimisesta syömisestä tämä poika. Kyllä. Vähän stressasi alkuun, että tarviiko hän kenties letkua uudelleen, tuleeko tästä nyt mitään, mutta huoli oli turha. Pullo ja myöhemmin hörppyyttäminen kelpasi W:lle melko hyvin ja imeminen parani kerta kerralta. Vikana yönä nousi se maitokin. Painonkehitys oli loistavaa ja kotiin päästiin syntymäpainossa - kaikkien yhteiseksi ihmetykseksi.
Hyvä, jätkä <3 Hyvä, me <3
Että näinkin voi tämä homma alkaa ja silti sujua ihan hyvin. Kerron myöhemmin erinäisistä kriiseilyistä ja alkuhormonineurooseista imetyksen suhteen, niitäkin on näihin ekoihin aikoihin klassisesti mahtunut. Mutta tällaista tällä kertaa! Palataan asiaan.
