Pitkäaikainen haave toteutui ja me päästiin muuttamaan luonnon ja vesien äärelle. Melko pitkään tätä kyllä pohdittiin. Suurimmat kysymykset liittyivät tunnin työmatkaan ja siihen, että miten näin "syrjässä" saa aikansa vietettyä. Kuolenko tylsyyteen pienen vauvan kanssa?
Ensimmäiseen kysymykseen vain aika ja marraskuun synkeät aamut näyttävät todellisen vastauksen, toiseen tiedän sen jo. Täällä on ihanaa. Ei, en aidosti kaipaa keskustaan. Siellä voi poiketa ja varmasti tulen itsekin käymään säännöllisemmin stadissa työasioissa jatkossa, kun Kippari on vähän isompi. Luonto, meidän yhteisö ja sellainen selittämätön kodin tuntu on mulle sata kertaa merkityksellisempi kuin viiden metrin päässä olevat trendikahvilat. Onko ne kivoja ja käteviä? Hell yes. Täällä on kuitenkin jotain, mitä en urbaanista ympäristöstä saa. Rauhaa ja seesteisyyttä. Koko paikka värähtelee sellaista maadoittavaa energiaa.
Ja onhan sekin myönnettävä, että kämppä ympäristöineen on ihan pirun makea. Meillä on oma beach house.
Kun kävin täällä ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, en voinut olla muuta kuin häkeltynyt ja aidosti kateellinen. Miten tällainen paikka voi olla olemassa?! Ihmeellisintä oli nähdä meidän ikäinen nuoripari naapuriterassilla. Miten niillä on varaa tällaiseen asumiseen?! Ja täällä me nyt ollaan.
Asioilla on tapana järjestyä ja unelmilla toteutua. Jotkut luopumiset voivat hetkellisesti tuntua uhrauksilta, mutta niiden jälkeen avautuu aina entistä parempia ovia ja ikkunoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!