En edes oikein tiedä mikä tämän postauksen pointti on. Ehkä vaan pään purkaminen. "Dear diary...."
Muutama tunti, ja lähtö työreissulle on jälleen edessä. Ensi viikko menee Scandic hotellin hellässä huomassa. Positiivisia pointteja: pääsen ryömimään joka aamu hotelliaamiaiselle. Siihen ei ole vielä kyllästynyt! Pääsen katsomaan televisiota ja olemaan yksin! Mulla ei ole digiboksia ja olen taas vasta totutellut kaksilahkeisen kanssa asumiseen. Pääsen myös paasaamaan yrittäjyydestä. Paasausta lienee tulossakin, sillä yrittäjyys ei ole mikään lempitermi tällä hetkellä. Katson kateellisena vierestä, kun mies jää saikulle. Mietin jo nyt kysymyksiä, kuten toimeentulo mahdollisella äitiyslomalla...sitten joskus...
Omaa valintaahan tämä on. Pääsisin perus palkkatöihin vaikka heti alkuvuodesta jos sikseen haluaisin. Tällä hetkellä kukaan ei hengitä niskaani, ja voin tehdä töitä vaikka kahvilassa. Mihin kellonaikaan tahansa. Olen kurinalainen luonnostani, joten pystyn olemaan suurinpiirtein järkevä pomo itselleni. Saan tehdä juttuja joihin todella uskon.
Kuitenkin, stressi on suuri. Tuntuu, että joko on kalenteri aivan pullollaan tai sitten tulee itku kun katselee tyhjiä sivuja. Elämä kantaa ja asiat tuntuvat yleensä aina järjestyvän tavalla tai toisella, mutta tulee päiviä, jolloin olen valmis myymään kolmella eurolla kaiken ja lähtemään Goalle. Turbaani päässä rannalle istumaan. Elefantti kainalossa.
Sitten tulee niitä hetkiä mitä viime viikolla: ihmiset tulevat kiittämään hyvästä koulutuspäivästä. Kertovat todella saaneensa avaimia ja jeesiä kysymyksiinsä. Yksilöasiakas kiittelee vuolaasti, saa helpotusta omaan hyvinvointiinsa kauttani....mikä on aina huimaa. Kalenteri on pullollaan asioita ja lisää on tulossa --> töitä näyttää riittävän, työllä näyttää olevan kysyntää! Koulutusfirmasta tarjotaan lisää vastuuta.
Aina voi juoda enemmän kahvia.
Miehellä on valtavan raskas ja vastuullinen työ ja silti se jaksaa olla olkapäänä väsyneelle puolisolle.
Halusi tehdä perjantai-iltana väsyneelle koulutusmatkalaiselle spesiaali-illallisen. Ystävät tuntuvat ymmärtävän yllättävän hyvin, etten juurikaan ehdi näkemään. Käsitys omista jaksamisen rajoista selkeytyy kokemuksen ja tekemisen kautta.
Olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne :) tiedän, että siellä on monia nuoria uranaisia. Koitan saada aikaiseksi tehdä blogille oman sähköpostin, jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia intiimimmin :) En ole tehnyt vielä päätöstä siitä kuinka yksityiskohtaisesti haluan työstäni tässä blogissa kertoa. Jatkan siis ainakin toistaiseksi aika suurpiirteisellä linjalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!