Tavoitteena hyvä synnytys - fyysiset harjoitteet ja vinkit

Vikalla kolmanneksella sitä alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan tulevaan synnytykseen ihan eri tavalla. Konkreettisesti. Päätin jo hyvissä ajoin, että kokeilen tiettyjä tekniikoita ja hyviksi todettuja tuotteita. Ei ole niin justiinsa, jos niistä ei ole superpaljon apua - ainakaan niistä ei ole mitään haittaa! Sittenhän sitä pääsee selittämään itsellensä ja muille, että hyvä, kun taateleita söin ja tanssin, oli helppo synnytys niiden ansiosta. Hah. Mielelläni teen sen, minkä voin,

Spinning babies -harjoitteiden tarkoitus on auttaa bebeä asettumaan mahdollisimman hyvään asentoon synnytystä ajatellen. Allaoleva asento on kuulemma ihan mahtava fiilikseltään myös äidille (vaikkei ehkä uskoisi...). Ajattelin aloittaa oman persii-pystyssä-soffalla -treenin jo tänään. Vähintäänkin mielenkiintoista!  

Vatsatanssiliikkeet ovat toinen spinnning babies -metodin kehittäjän suositus. Mä tykkään muutenkin venkslata lantiota ja kaikenlaiset pyöritysliikkeet on aina olleet tosi helppoja mulle. Pallon päällä kannattaa kuulemma myös pyöritellä. Toistaiseksi en aio tehdä näitä harjoituksia mitenkään ahkerasti kiitos supistusten. Vähän on liian aikaista avitella bebeä liikkeelle tai asettumaan. Onneksi mulla on jo ylihuomenna neuvolalääkäri, siellä tsekataan taas kohdunkaulan tilannetta ja arvioidaan muutenkin, että mitä on odotettavissa lähitulevaisuudessa. Toivon mukaan mestat on nätisti kiinni ja mä saisin luvan elää tähän nykyiseentahtiin!

Taatelit ja vadelmanlehtitee ovat kuulemma luonnon omia. Vadelmanlehtitee sisältää fragiini (?) nimistä ainesosaa, joka vahvistaa kohdun lihaksia. Samoin ilmeisesti taatelit, joista voi lukea lisää ystäväni Leenin blogista! http://www.leeniviio.com/2016/06/23/taytetyt-taatelit-kolmella-tapaa-vinkki-synnytykseen/

Kävely ja kyykkääminen. Kävely pitää toki kuntoa yllä, mutta auttaa myös vauvaa asettautumaan, kiitos keinuvan liikkeen. Kyykkäämistä ja syväkyykyssä hengaamista suositellaan taas vahvistamaan sekä koipia että lantionpohjaa. Mua harmittaa todella paljon, että olen itse joutunut skippaamaan treenikertoja omassa raskaudessa. Olisin halunnut vahvistaa alavartaloa enemmän juurikin synnytystä silmälläpitäen, olisi nimittäin kiva jaksaa olla pystyssä mahdollisimman paljon, jotta painovoima pääsisi tekemään omat tehtävänsä. Koitan kuitenkin selittää itselleni, että tämä meni nyt vähän eri lailla kuin toivoin, mutta synnytys voi silti mennä ihan tosi hyvillä voimin. Onneksi koko raskausaika ei ole mennyt ihan makoiluksi ja veikkaankin, että mulla on ihan ok kunto edelleen. Iso kiitos tästä kuuluu koiran kanssa lenkkeilylle sekä levottomille jaloille, jotka ovat pakottaneet yöllisiin kyykkytreeneihin! 

Akupunktio ja vyöhyketerapia. Kun päästään ns. kypsille viikoille tuossa joulun jälkeen, niin aion ottaa käyttöön pienet vyöhyketerapiat. Ystäväni on kaikeksi onneksi kiinalaisen lääketieteen asiantuntijoita ja hänen luokseen juoksen varmasti piikeille mikäli bebeä ei ala kuulumaan. Suhtaudun erityisesti akunpunktion tehoon tosissani, joten kovin varhaisessa vaiheessa en sitä aio kokeilla, varmuuden vuoksi. Akupisteet otetaan varmasti myös kivunlievityskokeiluun h-hetkellä, ystäväni on luvannut opettaa miehelle oikeat kohdat. 

Kirjoitan jossain vaiheessa omasta asiantuntemusalueestani plus mielestäni siitä paaaaljon kiinnostavammasta teemasta, eli henkisestä valmistautumisesta, hypnobirthingista ja muutenkin omasta asennoitumisestani. Suunnitelmista en kauheasti halua puhua, sillä haluan mieluummin pysyä uteliaana prosessissa kuin olla kontrollifriikki. Kukin tavallaan ja luonteensa mukaisesti, mutta mulle sopii mahdollisimman luonnonmukainen tyyli näissä valmistautumisjutuissa!

Jäikö listasta pois jotain oleellista, onko teillä jotain hyviä vinkkejä? :) ai niin perineal massagesta en tässä puhunut, mutta sekin pitäisi ottaa haltuun...

Vierailijana muiden blogeissa

Tänä syksynä sain kunnian vierailla kahdessa upeassa blogissa. Ensimmäinen on Emmi Lainan, hänen kanssaan kokeiltiin hypnoosia ja voi että, miten kiva oli lukea jälkikäteen tämä haastis! Lue koko juttu täältä, KLIK!

Toinen blogihaastis oli Peace & Style -blogin Anskun 12 hyvinvointikysymystä. Muistan sen hyvän fiiliksen näitä miettiessä ja kyllä se taitaa paistaa tekstistä läpi. Oli aidosti tosi mageeta päästä pohtimaan oman hyvinvoinnin pilareita. Allekirjoitan edelleen kaikki, vaikka ashwagandha ei enää kuulu ruokavalioon (miksei?!) eikä viini virtaa vauvan vuoksi. Kuulun kyllä niihin naisiin, jotka raskaana ollessaan maistavat viiniä ruoan kanssa. Ja hitsi miten odotan sitä hetkeä, kun saan tyhjentää lemppariolueni...Mutta nyt ei pitänyt itkeä nautintoaineiden perään. Hyvinvointihaastiksen voi lukea täältä, KLIK!

Mä haluan aidosti auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Siksi teen, mitä teen. Siksi puhun hyvinvointiasioista. Nykyään teen sitä enemmän ja enemmän oman persoonan kautta. En pyri olemaan Maaret Kallio, sillä hänellä on jo paikkansa. En raakaruokaekspertti, sillä se ei ole oma hyvinvointimissioni. Mun missio on olla aito minä ja jos se resonoi, niin huippua. Mulla on ajatuksia, periaatteita ja vinkkejä, joita tosi mielelläni kerron eteenpäin. En kuitenkaan kuvittele, että mun tapani sopii kaikille tai mun elämänarvoni olisivat ne oikeat jollekin toiselle. Silti on ihan superhienoa, että elämä tarjoaa mahdollisuuksia päästä puhumaan näistä omista työteemoista ja elämänarvoista. Toivottavasti tykkäsitte jutuista, kommentoida saa, kuten aina! :)

"No, miltä nyt tuntuu?" Raskaus ja kehonkuva

Ensinnäkin, olen tosi positiivisesti yllättynyt siitä, että teitä lukijoita on yhtäkkiä ihan (mun skaalalla) valtavasti <3 tämä tarkoittaa sitä, että voin ja haluan panostaa blogiin ihan eri lailla ja tuottaa hyvää sisältöä. Kiitos siis jokaiselle ja tervetuloa uusille lukijoille! Koitan kirjoitella kohta sellaisen "kuka olen" -minipostauksen, jossa voin kertoa jonkin verran oleellisia speksejä itsestäni.

Sitä ennen kuitenkin rehellistä, mutta positiivissävytteistä tekstiä muuttuvasta kropasta. 

Yksi isoimpia asioita raskaaksi tullessa oli kieltämättä se kuuluisa kehon muuttuminen. Olen ollut tosi samankokoinen, hoikka ja siro naiseksi muotoutumisesta eli about 16-vuotiaasta saakka. Välillä on ollut laihempia stressikausia, välillä hieman lihaksikkaampia ja timmempiä salikissa / joogatyttö -aikoja, mutta käytännössä olen ollut aika samanmallinen koko ajan. Ja kas, yhtäkkiä alkaa elämä kasvamaan sisälläni. Totaalimuutos edessä. Eli mitäs seuraavaksi?!

Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, otin tämän joskus läppärin näytöltä. "Lähtötilanne" vuonna 2012 eli about 25-vuotiaana. En usko, että haluan nähdä tätä kroppaa enää. Se oli kuitenkin senhetkinen tilanne. Sydän.

Tässä hommassa voi pitää jonkin verran kontrollia, mutta paljosta joutuu luopumaan. Minulla ei ole mitään sanottavaa siihen, mikäli hormonit heittävät kehooni 10kg ylimääräistä nestettä. Minulla EI ollut mitään sanottavaa ekan kolmanneksen raastavaan nälkään! Ekaa kertaa pappia (vauvaa) kyydissä kantavana en vielä tiennyt, kuinka paljon kehoni tulee ruokaa vaatimaan ilman, että siitä kertyy "ylimääräistä" vyötärölle. Söin valtavasti, koska nälkä ja pahoinvointi. Myönnän, että mietin moneen otteeseen yöllä karjalanpiirakkaa naamaan tunkiessani, että onko tämä ylimääräistä mässäilyä, jääkö tästä turhia vauvakiloja. Ei ilmeisesti ollut. Paino nousi häkellyttävän tasaista ja hentoa tahtia ensimmäiset 3-5 kuukautta. Nestettä kertyi kyllä jonkin verran ja olo oli "iso". Löysä, jopa. 

Iso vauvamahani kesällä mökillä! Mitähän viikkoja tässä olisi menty...11-13?

Jälkeenpäin ajateltuna tämä löysyys oli kyllä enemmän korvien välissä, mutta nopea muutostahti oli ehkä se isoin shokki itselle. Pieni alamaha alkoi näkymään jo melko varhain, ehkä seitsemännellä viikolla. Koska vatsa on siihen mennessä ollut pyykkilauta, tuntui pömpötys maailman selkeimmin ja ajattelin ihan kaikkien bongaavan välittömästi raskauteni. Puhumattakaan lähes heti hedelmöityksen jälkeen kasvamaan lähteneistä buubseista...Todellisuudessa sitä on itse niin kehotietoinen, että huomaa kaiken. Muut katsovat ihan eri linssien kautta. Pieni mahakumpu tuntui samaan aikaan hämmentävältä ja hauskalta. Paijailin sitä ihmeissäni.

Edelleen melko huomaamatonta menoa, mutta tässä vaiheessa (rv 15-18?) maha alkoi jo tuntumaan mahalta. Useat vaatteet oli jo käyttökelvottomia ja fiilistelin sitä, miten selkeästi beibe näkyi, heh.

Kesti kuitenkin pitkään tulla sinuiksi tämän nykyisen kropan kanssa. Puolivälin tienoilla meni viikkoja, että oma keho tuntui täysin vieraalta ja oudon muotoiselta. Se ahdisti välillä paljonkin. Katsoin suihkun jälkeen peiliin, enkä tunnistanut omaa kuvaa. Mietin tosi paljon (lue = liikaa) miltä näytän nykyisessä muodossani miehen silmissä. Halusin olla edelleen nainen, en muumimamma. Kuuntelin ihmisten kommentteja. "No nyt se jo näkyy!", "onpa se kasvanut!", "onpa se tosi pieni!", "oi miten iso!" ja mitä näitä perinteisiä on. Kaikilla on oma näkemyksensä mahan koosta. Aloin pikkuhiljaa muotoutua mahan vuoksi odottavaksi äidiksi, en enää täysin oman kehoni omistajaksi. Olin samaan aikaan ylpeä ja toisaalta välillä hieman huvittunut, miten ihmisten ensikommentit koskivat raskaushabitustani. Samalla muistin / muistan koko ajan sen, että tein itse samaa. Ihastellen ja ihmetellen, koska raskaana olevat naiset hohtivat aina sitä jännää, maagista...erityisyyttä. Nyt mä yhtäkkiä olin se tapaus! 

Viisi vaille vika kolmannes. Maha on jo tiettyjen liikeratojen tiellä, mikä on hassua. Ihmiset uskaltavat kysyä, että millä kuulla olen vs. onkohan toi just syönyt buffetlounaan -epäilys. Takki päällä ei selvästikään näy mitään, saan seistä käytävillä täysissä ruuhkabusseissa :D

Jossain vaiheessa, vikaa kolmatta lähetessä, jotain muuttui. Joku aamu katsoin peiliin ja koin itseni tosi kauniiksi ja, hassua kyllä, hoikaksi. Ihailin kompaktia ja pinkeää mahaa. Tajusin, että oma keho on toiminut ihan hurjan hienosti, keräten itseensä sopivan määrän muotoa ja pehmeyttä ja silti oikeastaan vain tuon mahan. Joka on muuten klassinen "poikamaha", kasvaa suoraan eteenpäin. Olin ihan taivaissa, eikä se olo ole mennyt ohi. Pieni pehmeys ylävartalossa tarkoittaa sitä, että on toivottavasti, mistä imettää. En ole koskaan tuntenut itseä niin vahvaksi ja naiselliseksi, kun juuri nyt. 

Raskauden jälkeinen palautuminen on toki mielessä, mutta ei ulkonäöllisesti, vaan funktionaalisesti. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä, että pääsen taas käyttämään sitä OMAA kehoa. En halua enää olla niin laiha, mitä ennen raskautta, erityisesti muutama vuosi sitten. Haluan itseasiassa olla parhaassa kunnossa, mitä koskaan aikaisemmin. Tämä tarkoittaa muotoja ja lihaksia. Jaksamista. Haluan pitää huolta, ettei imetys vie kaikkia kiloja edes veks, vaan voisin jäädä siihen pre-raskaus + 2-3kg painoon. Se tuntuu tosi hyvältä. En rupea lähtö ja nykyisiä painoja rustailemaan tänne, ne ovat niin yksilöllisiä, enkä halua kenenkään ottavan mallia. Sen voin kertoa, että tähän mennessä painoa on tullut lisää 8,5 kg, tosin viimeiseen kahteen viikkoon mittari ei ole heilahtanut ollenkaan.  

Samikset <3 Tää ei varsinaisesti liity juttuun mitenkään. Yksi mun lempikuva meistä sellaiselta päivältä, kun lähdettiin aamupäivällä mukamas vaan nopealle lounaalle ja palattiinkin vasta iltamyöhään kotiin. Huomattavasti kuplajuomia nauttineina. Ei noi vielä tienneet, että vuosi 2017 tuo uuden perheenjäsenen tätä elämää fiilistelemään. 

Tällaista settiä tänään! Olen oppinut antautumista omalle keholle. Kunnioitusta omaa kehoa ja kaikkia naisia kohtaan. Empatiaa. Sallimista ja hyväksyntää. Myös sen hyväksyntää, että muutos saa tuntua välillä hurjalta tai jopa pahalta. Sen huomaamista, että kanssaihmiset ovat ihan fiiliksissä elämässä tätä muutosta mun kanssani. Hyviä juttuja, siis :)  

Matkakohde, joka todella yllätti

Kuvat puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Laitan tähän parisen kuvaa, saa arvuutella mielessään, että mistä eksoottisesta lokaatiosta lienevät. 

Tammikuu 2016

Asuttiin kauniissa, huikean suuressa eko-villassa.

Edelleen yksi upeimmista taloista, joissa olen käynyt!

Huoneita oli niin monta, että tehtiin yhdestä makkarista, ehh, vaatehuone. Tuli aikamoinen MTV Cribs fiilis. 

Kiipeiltiin korkeilla vuorilla. 

Pääsin testaamaan toden teolla korkeanpaikankammoni edistymistä sinne hyvään suuntaan. Huimasi, mutta härregud noita maisemia! En vaihtaisi näitä kokemuksia mihinkään. 

Opettelin surffaamaan. 

Vedin totaali lipat ja jouduin elämäni ekaan aaltomankeliin. Joka ikinen aukko ja ontelo oli täynnä merivettä. Pelotti mennä uusiin aaltoihin. Joku päivä mä vielä hallitsen tämän lajin. Oli miten oli, hyviä posekuvia saatiin jokatapauksessa omalla pikku priva(nude)biitsillä! 

Syötiin kauniisti ja hyvin.

Minäkin, ei niin lihaan taipuvainen, vedin jamonia kaksin käsin.

Ihailtiin auringonlaskua tulivuorella, korkealla pilvimassan päällä.

 Yksi kauniimmista hetkistä koskaan. 

Vajaa vuosi sitten vietettiin aurinkoiset kaksi viikkoa Teneriffalla ja La Gomeralla. Kyllä, oma mielipide tästä turistirysästä muuttui täysin. Nöyränä totean, että riisun tästedes kaikki ennakkoluuloni ja lähden matkalle kuin matkalle avoimin mielin. Ties vaikka siitä tulisi se elämän paras reissu.

Kuvista kiitos mitä parhaimmalle valokuvaajasiipalle. Käykää stalkkaamassa lisää Instassa KLIK!

 Itse löydyn Instasta ja Snapchatista nimellä konkistadori mikäli arkikuvat ja yhden naisen talk-show kiinnostaa.

Aktiivinen, supisteleva puolisairaslomalainen

Muistan jo alle 20. viikoilla kokeneeni voimakasta kiristelyä ja paineentunnetta vatsan alueella. Se voimistui iltaa kohden ja erityisesti sellaisina päivinä, kun tekemistä ja menemistä oli paljon. Kutsuin mielessäni näitä tuntemuksia kasvukivuiksi. Kipeää tuntemukset eivät tehneet, mutta olo pakotti vaakatasoon ja vasta silloin pystyi taas hengittämään kunnolla ja muutenkin olemaan. Puolenvälin jälkeen tuntemukset lisääntyivät ja voimistuivat selkeästi. Jossain vaiheessa valittelin tätä oloa kavereille, mm. yhdelle ex-neuvolalääkärille, ja kommenttina oli, että kuulostaa suppareilta. Supistuksilta?! Ai niiltä, jotka ovat kuulemma supervoimakkaita ja kipeitä? Tutkiskelin asiaa ja totesin, että jonkinsortin supisteluista taitaa olla kyse ja monella muullakin on tällaisia ollut. Osalla se on johtanut varhaiseen kohdunkaulan avautumiseen ja totaali vuodelepoon (ellei jopa ennenaikaiseen synnytykseen...). Osalla on ollut voimakkaitakin oireita, jotka ovat vaatineet aikaistettua äitiyslomaa, mutta bebe on silti vedellyt yliviikoille ja kohdunkaulat on pysyneet nätisti kiinni. 

Eli ihan randomi homma. 

Mitä suuremmille viikoille mennään, sitä voimakkaammiksi nämä mun tuntemukset käy. Jos en ole osannut levätä riittävästi, tulee messiin myös menkkakipumaisia, aaltomaisempia tunteita. Parhaimmillaan tilanne on siis se, että viimeistään iltapäivästä eteenpäin keho pakottaa mut paikoilleen ja mielellään vaakatasoon. 

Eikä tässä mitään, mutta...tuo korvienvälinen elimeni on joutunut sopeutumaan siihen ajatukseen, että jouluun asti pitää ottaa varmuuden vuoksi iisisti. Keho kyllä kertoo selkeästi, että mitä se haluaa. Mun tehtäväni on nyt kuunnella - tarkasti! Tilannetta on tutkittu tuolla medikaalipuolella tosi kiitettävästi. Mikään tulehdus ei tätä selitä, mutta mitään akuuttia hätääkään ei ole, kohdunkaula näyttää oikein hyvältä. Lepo, lepo, lepo. Tämä on ainoa toive. Sairaslomaa kirjoitettaisiin alttiisti, mutta yrittäjänä mä en sillä lapulla mitään tee. Nyt tarvitsee vain rajoittaa kaikki turha poukkoilu ja meneminen ja keskittyä tähän loppukypsyttelyyn. 

Vaikeinta tässä on ollut se, että pää haluaisi tehdä, mennä, treenata ja luoda kaikkea uutta ja kivaa. Mitään näin voimallista zen-harjoitusta ei oma elämä ole vielä tähän mennessä mulle antanut. Oma ja beben hyvinvointi on kuitenkin se tärkein prioriteetti enkä todellakaan halua mitään keskoskaappimeininkejä, vaan täysiaikaisen, terveen vauvan heti syliin. Tämä siis niin kauan, kun voin asiaan itse vaikuttaa. Jouluun on kuitenkin enää tosi vähän aikaa ja mulla paljon sellaista tekemistä, mitä sohvanpohjalla voi tehdä. Treenaamaan ehdin myöhemminkin. Haaveilin toki raskaudesta, jossa voisin juosta puoleenväliin asti ja lähteä suoraan salilta/lenkiltä synnyttämään :D Tätä en saanut, mutta koska uskon tarkoitukseen, niin otan oman raskauskokemukseni vastaan maadoittavana ja zen-hermoja kehittävänä juttuna. Toki pienet koiralenkit, lempeä uiminen, pieni, kevyt jumppa ja muut kropalle riittävän hellät harjoitukset on tosi ok. Oman jaksamisen mukaan. Toi on meidän ärsyttävä kotimantra, jota en halua enää koskaan kuulla beben syntymän jälkeen, kiitos. Liikkuminen on vaan niin älyttömän tärkeä osa omaa elämää. Nyt jos koska sen huomaa. 

"Raskaus ei ole sairaus" on vähän kaksipiippuinen mantra. Edelleen samaa mieltä, mutta raskaus voi tehdä olon niin sairaaksi, että normielämä ei aina onnistu. Olen tosi iloinen jokaisen sellaisen daamin puolesta, joka voi treenailla ja elää täysin normaalisti loppuun asti <3 olkaa kiitollisia, mutta niinhän te varmasti olettekin. Mä odotan riemuiten noita täysiä viikkoja ja sitä, että voin alkaa taas ottamaan enemmän liikuntaa arkeen mukaan. Edes sitä kävelemistä! 

Nyt on melko hyvä olo. Lepo, se kertakaikkiaan on nyt mun juttuni. Ähh :D 

Alkavan talvikauden kuulumisia

Pitkästä aikaa kuulumispostausta!

On jotenkin tosi ihana aloittaa aamu tällaisella kevyellä kirjoittamisella. Blogin ja työkirjoittamisten suhteen iskee aivan liian usein valkoisen sivun kammo. Olisi periaatteessa kiva kirjoitella sopivaa ajatuksenvirtaa, antaa asioiden vaan muodostua paperille, mutta iskeekin paineet yleisön mielipiteestä yms yms turhaa. Otinkin tavoitteen, että oli se sitten tämä blogi tai yksityinen päiväkirja, rupean kirjoittamaan paineettomasti useammin. Aloitetaan siis tällä tekstillä!

TYÖ

Jouduin vähentämään asiakastapaamisia jonkin verran tuossa jo pari viikkoa sitten voimakkaiden supisteluoireiden vuoksi. Kroppa on alkanut enemmän ja enemmän huutelemaan viimeistään iltaisin mikäli en oo tajunnut rauhoittaa menoa. Lepo on ainoa mikä auttaa! Voisin kirjoitella näistä supparihommista jossain vaiheessa vähän enemmänkin, sen verran mielenkiintoinen teema ja monen raskaanaolevan menon hidastaja. Mitään ennenaikaisen synnyttämisen vaaraa tässä ei kuitenkaan onneksi ole. Hommaa seurataan ja syynätään oikein hyvin, eli kiitos taas kerran hienolle terveydenhuoltojärjestelmälle! (Okei ainakin silloin, kun kyseessä akuutimmat fyysiset oireet...)
Varsinaisella äitiyslomalla en kuitenkaan vielä ole ja tuskin täysin jäänkään. Jouluun asti pitäisi kuitenkin ottaa iisisti. Olen todennut, että ehdin olemaan terapiatäti lopun ikääni ja tämä on pienen pieni pätkä sitä polkua, joten uhraus ei ole kovinkaan vaikea tehdä. Onneksi mulla on asiakastyön lisäksi myös valmistelevia töitä koulutuksiin ja ensi vuoteen liittyen. Tykkään edelleen naputella läppäriä kahviloissa ja onneksi ydinkeskustassa asuminen mahdollistaa sen, että kauas ei tarvitse kävellä. Punavuoren BRKLYN Cafe on edelleen mun lemppari toimistoni! Työhyvinvointikoulutuksia ja mm. luentoja on tulossa vielä muutama, niitä odotan innolla. Tulevaisuudentavoitteena on panostaa tähän osioon entistä enemmän. Soveltuu myös työmuotona paremmin tuohon tulevaan vauvavaiheeseen.

KOULU

Osa tietääkin, mutta uusille lukijoille (tervetuloa!!) tiedoksi, että olen parhaillaan kolmivuotisessa psykoterapiakoulutuksessa. Varsinainen oppiminen tapahtuu terapiatyön kautta, mutta joka kuukausi on 1-2 seminaaripäivää erilaisine välitehtävineen ja kirjoitelmineen. Lukemistakin riittää. Rehellisesti voin sanoa, että tämä osio kärsii eniten. Terapeutiksi tullaan nimittäin tekemällä ja lukemalla jatkuvasti. Koulu pitää tällä hetkellä todella kiireisenä. Tähän kuuhun pakkautuu erinäisiä esseiden palautuksia ja jopa ensimmäisen koulutusosiomme lopputentti. Huomaan, että tentti jännittää yllättävän paljon! Onhan edellisestä toki jo vuosia aikaa, mutta silti...luulisi homman olevan selkärangassa. Tämä mun puolisairaslomani ja kouluhommien viimeistelyt osuivat kyllä aikataulullisesti hyvin yhteen, heh. Sohvalla istuskeleminen on mielekkäämpää mikäli on jotain järkevää tekemistä siinä samalla. Joulusta starttaa toinen eli viimeinen koulutusosio, joka kestää 1,5 vuotta ja jonka jälkeen homman pitäisi sitten olla siinä. Älyttömän lyhyt aika. Tämä puolitoistavuotinen on mennyt hujauksessa - ja muuttanut omaa maailmankuvaa ja työotetta ihan valtavasti. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoitella enemmänkin tuosta koulutuksestani ja mitä se tulevaisuudessa tarkoittaa. Pohtimista riittäisi myös teemasta yrittäjyyden ja äitiyden yhdistäminen. Ajatuksia ja suunnitelmia on jo! Mitään ehdotonta en tietenkään voi suunnitelmien suhteen tehdä. Vauva-arki ja puolison työt näyttää sen, miten nopeasti tai hitaasti voin alkaa taas ottamaan asiakkaita vastaan. Jännittääkö tämä kysymys? Rehellisesti, kyllä. Uskon kuitenkin, että kaikki tulee menemään tosi hyvin. Oma mieli täytyy vaan pitää joustavana.  Ai niin ja alotinhan mä uuden koulutuksen tässä rinnalla...! Siitä ehkä lisää myöhemmin, mutta sanotaan tähän väliin, että kyseessä on pitkäaikainen unelma, joka liittyy luonto- ja eläinavusteisuuteen terapia- ja koulutushommissa <3

MUU ELÄMÄ

Musta tuntuu, että mä elän tosi ihanaa vaihetta juuri nyt. Jotain pesänrakennusmeininkirauhoittumista on selvästi tapahtunut, mä nimittäin viihdyn kotona paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Koko ajan ei tarvitse olla menossa, tuhatta juttua ei tarvitse tehdä päällekkäin. Melkeen kaikki on jo valmiina pientä varten ja loput hankitaan jos koetaan tarpeellisiksi. Ollaan varusteminimalisteja selvästi, mies enemmän kuin mä, mutta mäkin luotan siihen, että kyllä ne arjen helpottajat hahmottuu kunnolla sitten vasta, kun on muutama tunti vauvanhoitoharjoittelua takana. Pieni sänky on pedattu, kaapissa on vaatteita, mieli on rauhaisa ja odottava ja synnytysmeiningit on kunnossa (<-- mulle se tärkein osa-alue tässä vaiheessa, kirjoittelua tästä todellakin tulossa!). Henkisesti mulla on välillä ristiriitainen olo loppuajan suhteen. Toisaalta odotan tosi kärsimättömästi tutustumista tohon tyyppiin, joka alkaa päivä päivältä tuntua tutummalta persoonalta liikkeittensä ja omien rytmiensä kautta. Käytän paljon enemmän aikaa ihan vaan mahan paijailuun ja siihen, että tökitään vuoronperään toisiamme. Toisaalta tuntuu haikealta, että enää pari kuukautta kaksinoloa puolison kanssa. Hyvienkin asioiden äärellä voi ja saakin kokea luopumisen surua, luonnollisesti! Niin paljon kuin tulevaa perhemeininkiä odotankin, koen samalla haikeutta. Maailma on onneksi antanut meille valtavasti mahdollisuuksia kokea, matkustaa, kerätä hyvää jengiä ympärille ja viettää laatuaikaa ihan kaksin. Nyt me vaan saadaan uusi tyyppi kokemaan kaikkia näitä hyviä asioita meidän kanssa. Uskon, että toi vauva tietää, että minkälaiseen elämään ja menoon se on tulossa, se on meidät valinnut :)

Tällaisia tällä kertaa, palataan taas seuraavien teemojen kanssa!

    

Raskauspostaus: pahoinvoinneista selviäminen

Varoitus: tekstin lukeminen saattaa aiheuttaa pahoinvointia lukijoissa vaikkei pissatikussa viivoja tällä hetkellä näkyisikään. Kerron rehellisesti (mutta toivottavasti silti kannustavaan sävyyn!) omasta kokemuksestani enemmän tai vähemmän jäätävän pahoinvoinnin kanssa, joka toimi seuralaisena aamusta iltaan puoleenväliin asti. 

Pieni huonovointisuus vaivaili jo raskaustestin ekoista viivahavainnoista lähtien, varsinkin nälän iskiessä. Tasan viikon 6 alkaessa heräsin kuitenkin aamulla ensimmäiseen "o´ou..." fiilikseen, todennäköisesti vessaan saman tien juosten. Siitä se sitten starttasi, useamman viikon piina, josta selviämisestä vailla sairaslomailua olen kyllä tosi ylpeä! Vain pari asiakastapaamista jouduin siirtämään ihan hirveän olon vuoksi, se on melko hyvä suoritus. Jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä voinut olla armollisempi itselleni ja sille ololle. Toisaalta yrittäjänä mulla oli starttaamassa paljon tärkeitä juttuja uusien asiakkaiden kanssa ja halusin olla tapaamisissa livenä paikalla ja tavoitettavissa mahdollisimman paljon. Asiaa auttoi se, että kiireisen ja tosi pahoinvointisen kesäkuun jälkeen pääsin lomailemaan mökille kaikessa rauhassa useammaksi viikoksi. Töiden aiheuttama väsymys ja ympäri-ämpäri ravaaminen eivät todellakaan helpottaneet oloa. Jännitin liikkumisia melko paljon. Jännitin tapaamisia. Koskaan en alkanut oksentamaan ihan väärässä paikassa ja väärään aikaan, mutta siitä iso kiitos oksunpidättelykyvylleni, ei ololle sinänsä! Jossain vaiheessa lopetin yökkäilyn, koska se ei vaan auttanut kuin ihan vaan hetken. Välillä se toki iski refleksinomaisesti, eikä asialle voinut mitään, mutta useimmiten pärjäsin pahimmat oksetukset ohi pelkällä hengittelyllä ja kylmän veden juomisella. Pahoinvointi ei kuulunut vaan aamuihin, vaan jatkui pitkin päivää. Välilla saattoi olla helpompi pätkä ja joskus jopa illalla tuli helpotus oireisiin parin tunnin ajaksi. Nämä olivat viikon parhaita hetkiä, for sure! Pystyin nukkumaan yllättävän hyvin, mutta ajoittain pahaan oloon tuli kyllä heräiltyä. Silloin auttoi yövälipalat. 

Pahin pahoinvointi alkoi helpottamaan varmaan joskus 15-16 viikoilla. Pahin vaihe oli ehdottomasti viikot 6-11, en oikeasti ymmärtänyt välillä, että miten edes selviän. Ja silti selvisin!! Nyt jos ajattelee, niin nopeastihan se meni (vaikka kärsimysvaiheessa ei tod. tuntunut siltä). Jos siis joku kärvistelee oman pahoinvointinsa kanssa, niin valtavasti tsemppiä ja kokeneemman lupaus siitä, että jossain vaiheessa helpottaa. Eventually! Mun paha oloni ei loppunut tokan kolmanneksen alkamiseen, vaan alkoi selkeästi helpottamaan vasta ehkä viikolla 21-22. Sen jälkeen pienet huonovointisuudet ovat olleet päivittäinen vieras, mutta voin elää ihan täysin normaalia elämää ja mm. syödä, mitä haluan. Mitään aversioita tai älyttömiä mielitekoja ei ole enää viikkoihin ollut ollenkaan. Edelleen mun täytyy pitää verensokeri tasaisena ja välttää tyhjää mahaa, mutta kuten sanottu – voi elää vihdoin täysin normaalisti eikä omia vointeja tarvitse enää jännittää. Iso huojennus! Luulen kuitenkin, että kuulun niihin naisiin, jolla huono olo jää lopullisesti vasta synnärille. 

Mikä sitten helpotti? Tässä pientä listausta ja ehkä pari juttua, jota ei yleensä kuule...heh....

- Se jääkylmä sitruunavesi. Välillä mehujää. Jäiden imeskeleminen. Kaikki kylmä, siis!

- Säännöllinen syöminen. Itse pystyin syömään ja hyödyinkin lähes jatkuvasta puputtamisesta. Kannattaa myös syödä pahimmassa vaiheessa juuri niitä ruokia, joita mieli tekee, ja murehtia terveellisestä ravinnosta vähän parempina päivinä. Jos siis pahoinvointi on tosi voimakasta. Pieneen huonovointisuuteen auttaa terveellinen ruoka, ainakin oman kokemuksen mukaan. Tyhjä maha on ihan nou nou!

- Kiva tekeminen. Lepo auttoi joskus, mutta sohvanpohjalle jääminen ja omaan oloon keskittyminen ei auttanut. Paha olo oli jokatapauksessa, makasin tai olin liikkeessä, joten usein valitsin mieluummin jonkun tekemisen. Huomion siirtäminen muualle auttoi. Usein paha olo pysyi hallinnassa suht hyvin silloin, kun oli seuraa ja pystyi keskittymään ystäviin tai perheeseen. 

- Seksi! Jostain ihme syystä seksi oli ainoa, mikä auttoi (hetkellisesti!) tosi paljon. Mielihyvähormoneilla oli siis varmasti vaikutusta asiaan. Tätä en ole keneltäkään toiselta kuullut, mutta suosittelen suhtautumaan avoimin mielin aiheeseen silloinkin, kun paha olo vie akuuteimmat halut. Puolisoakaan ei kauheasti haitannut jeesiä tässä asiassa. Imagine that. 

- Pieni liike. Kävely ja raitis ilma saattoivat auttaa melko useinkin, vaikka liikkeellelähteminen tuntui aluksi ihan kamalalta. Pissalenkit koiran kanssa oli pakko suorittaa olosta huolimatta ja välillä olo tuntui helpottavan ainakin sen maagiset 15%. Jos jaksoin raahautua salille (harvoin...) tai treenailla muuten vaan kotona, niin olo saattoi helpottua hetkeksi. 

- Netflix ja Youtube. Pahimmassa väsymysvaiheessa ihan ykköset <3

- Puolison tuki. Mä olin pahimmillani kamalan(sairaan)näköinen, väsynyt, yökkivä ja itkevä raunio, mutta toinen jaksoi tsempata ja lohduttaa ja paijata ihan superihanalla tavalla. Musta huumori ja nauraminen helpotti muutenkin. 

Tässäpä oksuajatuksia. Toivottavasti tästä oli jotain hyötyä sille henkilölle, joka juuri nyt kärvistelee oman pahoinvointinsa kanssa. Se helpottaa kyllä ja myöhemmin on vaikea muistaa, että miltä se edes tuntui! Heh, senkin takia oli pakko kirjata ylös omat muistot...luen tämän viimeistään siinä vaiheessa läpi, jos vauvakuume joskus taas iskee ;) 

Mikä sulle on auttanut tai miten koet jälkikäteen omat pahoinvoinnit? Olisi kiva kuulla kommenttiboksissa!