Muistan jo alle 20. viikoilla kokeneeni voimakasta kiristelyä ja paineentunnetta vatsan alueella. Se voimistui iltaa kohden ja erityisesti sellaisina päivinä, kun tekemistä ja menemistä oli paljon. Kutsuin mielessäni näitä tuntemuksia kasvukivuiksi. Kipeää tuntemukset eivät tehneet, mutta olo pakotti vaakatasoon ja vasta silloin pystyi taas hengittämään kunnolla ja muutenkin olemaan. Puolenvälin jälkeen tuntemukset lisääntyivät ja voimistuivat selkeästi. Jossain vaiheessa valittelin tätä oloa kavereille, mm. yhdelle ex-neuvolalääkärille, ja kommenttina oli, että kuulostaa suppareilta. Supistuksilta?! Ai niiltä, jotka ovat kuulemma supervoimakkaita ja kipeitä? Tutkiskelin asiaa ja totesin, että jonkinsortin supisteluista taitaa olla kyse ja monella muullakin on tällaisia ollut. Osalla se on johtanut varhaiseen kohdunkaulan avautumiseen ja totaali vuodelepoon (ellei jopa ennenaikaiseen synnytykseen...). Osalla on ollut voimakkaitakin oireita, jotka ovat vaatineet aikaistettua äitiyslomaa, mutta bebe on silti vedellyt yliviikoille ja kohdunkaulat on pysyneet nätisti kiinni.
Eli ihan randomi homma.
Mitä suuremmille viikoille mennään, sitä voimakkaammiksi nämä mun tuntemukset käy. Jos en ole osannut levätä riittävästi, tulee messiin myös menkkakipumaisia, aaltomaisempia tunteita. Parhaimmillaan tilanne on siis se, että viimeistään iltapäivästä eteenpäin keho pakottaa mut paikoilleen ja mielellään vaakatasoon.
Eikä tässä mitään, mutta...tuo korvienvälinen elimeni on joutunut sopeutumaan siihen ajatukseen, että jouluun asti pitää ottaa varmuuden vuoksi iisisti. Keho kyllä kertoo selkeästi, että mitä se haluaa. Mun tehtäväni on nyt kuunnella - tarkasti! Tilannetta on tutkittu tuolla medikaalipuolella tosi kiitettävästi. Mikään tulehdus ei tätä selitä, mutta mitään akuuttia hätääkään ei ole, kohdunkaula näyttää oikein hyvältä. Lepo, lepo, lepo. Tämä on ainoa toive. Sairaslomaa kirjoitettaisiin alttiisti, mutta yrittäjänä mä en sillä lapulla mitään tee. Nyt tarvitsee vain rajoittaa kaikki turha poukkoilu ja meneminen ja keskittyä tähän loppukypsyttelyyn.
Vaikeinta tässä on ollut se, että pää haluaisi tehdä, mennä, treenata ja luoda kaikkea uutta ja kivaa. Mitään näin voimallista zen-harjoitusta ei oma elämä ole vielä tähän mennessä mulle antanut. Oma ja beben hyvinvointi on kuitenkin se tärkein prioriteetti enkä todellakaan halua mitään keskoskaappimeininkejä, vaan täysiaikaisen, terveen vauvan heti syliin. Tämä siis niin kauan, kun voin asiaan itse vaikuttaa. Jouluun on kuitenkin enää tosi vähän aikaa ja mulla paljon sellaista tekemistä, mitä sohvanpohjalla voi tehdä. Treenaamaan ehdin myöhemminkin. Haaveilin toki raskaudesta, jossa voisin juosta puoleenväliin asti ja lähteä suoraan salilta/lenkiltä synnyttämään :D Tätä en saanut, mutta koska uskon tarkoitukseen, niin otan oman raskauskokemukseni vastaan maadoittavana ja zen-hermoja kehittävänä juttuna. Toki pienet koiralenkit, lempeä uiminen, pieni, kevyt jumppa ja muut kropalle riittävän hellät harjoitukset on tosi ok. Oman jaksamisen mukaan. Toi on meidän ärsyttävä kotimantra, jota en halua enää koskaan kuulla beben syntymän jälkeen, kiitos. Liikkuminen on vaan niin älyttömän tärkeä osa omaa elämää. Nyt jos koska sen huomaa.
"Raskaus ei ole sairaus" on vähän kaksipiippuinen mantra. Edelleen samaa mieltä, mutta raskaus voi tehdä olon niin sairaaksi, että normielämä ei aina onnistu. Olen tosi iloinen jokaisen sellaisen daamin puolesta, joka voi treenailla ja elää täysin normaalisti loppuun asti <3 olkaa kiitollisia, mutta niinhän te varmasti olettekin. Mä odotan riemuiten noita täysiä viikkoja ja sitä, että voin alkaa taas ottamaan enemmän liikuntaa arkeen mukaan. Edes sitä kävelemistä!
Nyt on melko hyvä olo. Lepo, se kertakaikkiaan on nyt mun juttuni. Ähh :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!