Psykoterapiaopinnoista, työstä, äitiyslomasta ja hamasta tulevaisuudesta

Eilen oli tentti ja tokavika koulutuspäivä, sertifikaattivaiheen opinnot ovat lähestulkoon pulkassa. Vielä odotellaan tuloksia esseistä ja muista pakollisista tehtävistä tältä erää opintoja, mutta jos kaikki menee läpi, niin helpotus on suuri ja pääsen siirtymään alkuvuodesta viimeiselle opintojaksolle eli diplomavaiheeseen. Opinnot siis noudattavat englannin post grad -järjestelmää ja pakko myöntää, että olen edelleen hieman pihalla tästä järjestelmästä! Kolmivuotiset opinnot jakautuvat kahteen jaksoon, certificate ja diploma osioihin. Kummankin päätteeksi on esseiden ja harjoitustöiden palauttamisia sekä tentti. Diploma-vaiheen jälkeen voin hakea psykoterapeutin nimikettä Suomessa, mutta eilen itseasiassa kuultiin, että parhaassa tapauksessa voidaan tituleerata jo jouluna itseämme licensed solution focused therapist (practitioner?) nimikkeellä. No näyttäähän se hyvältä käyntikortissa. Teemme "oikeaa" terapiatyötä jo nyt, mutta psykoterapeuttiharjoittelija nimikkeellä. Tämä siis siksi, että nimike on suojattu (onneksi), ja näin ollen myös asiakkaat tietävät, että meillä ei ole vielä KELAn leimaa otsassa. Samalla vakavuudella, sisällöllä ja metodeilla kuitenkin työskennellään. 

Kiinnostaako muuten kuulla opinnoista vähän tarkemminkin, nimenomaan mun näkökulmasta? Taitaa olla sellainen ala kyseessä, että ihmisillä ei ole hirveästi hajua, että miten psykoterapeutiksi opiskellaan - kirjoja lukemalla vai tekemällä - ja miltä tuntuu astua tällaisiin saappaisiin jo tosi nuorena. Kerron mielelläni omia kokemuksia ja vähän sitä faktapuoltakin aiheesta!

Jos olisin Valviran rekisterissä virallisen terveydenhuollon nimikkeen alla, esim. sairaanhoitaja tai psykologi, voisin työskennellä vaikka jo jollain lääkäriasemalla. Tämä on vähän harmillista, sillä koen itsellä olevan oman koulutuksen kautta paaaaaljon paremmat valmiudet toimia terapeuttina vs. esimerkiksi sairaanhoitajat. En siis halua dissata heidän koulutustaan, päinvastoin, mutta se edustaa kuitenkin hoitoalan konkretiaa fyysisestä näkökulmasta, ei psyyken alueen tai terapeuttisen vuorovaikutuksen osaamista. On kuitenkin hyvä, että on säädöksiä ja nimikesuojauksia! Mä ehdin työskennellä "virallisena" Valviralaisena lopun elämää, hommat hoituu siihen asti oikein hyvin oman vastaanoton kautta.  

Tai siis...nythän mä olen jo pitkälti äitiyslomalainen, vaikka virallinen loma alkaa vasta jouluviikolla. Näen viikossa tällä hetkellä vain muutamaa asiakasta. Pari koulutustakin on vielä jäljellä. Sain kuitenkin suureksi onnekseni todella hyvän määrän asiakastyötunteja plakkariin tänä syksynä, itseasiassa muutama kymmenen enemmän kuin olisi edes tarvinnut, joten voin jäädä lyhyelle äitiyslomalleni stressittömin mielin. 

Mitäs sitten valmistumisen jälkeen? Mulla olisi mahdollisuus jatkaa vaikka välittömästi vuoden kestäviin maisteriopintoihin. En vaan ole ihan varma, että resonoiko se, onko toinen maisterinlakki tarpeen kenenkään näkökulmasta, ehdinkö, onko varaa tutkintoon etc etc. Tämän voi onneksi tehdä myöhemminkin, ei tartte kiirehtiä. Suoraan sanoen tällä hetkellä näkisin ajallisesti ja rahallisesti järkevämmäksi panostaa  työnohjaajakoulutukseen. Se on kiehtonut jo vuosia ja mahdollistaisi taas laajempaa (mutta kuitenkin samanhenkistä) työskentelyä ihmisten kanssa. Terapian tekeminen on ihanaa ja tärkeää työtä, mutta en usko koskaan olevani se tyyppi, joka tekee ainoastaan terapiaa, toisin sanoen työskentelisi enemmän tai vähemmän suurten kriisien, mielenterveyshaasteiden ja muiden elämän karikoiden parissa. Saattaisi käydä rankaksi. Teenkö terapiaa omalla vastaanotolla vai esimerkiksi jossain lääkäriasemalla, sekin jää kyysymysmerkiksi. Jälkimmäinen kiehtoisi jossain vaiheessa elämää, myönnän.   

Niin, siitä äitiyslomasta. Jää täysin nähtäväksi, että missä määrin ja missä vaiheessa palaan duunihommiin ja mitä tulen painottamaan (terapiapuolta, koulutuksia, valmennuspuolta, kehittämishommia...). Riippuu hirveän paljon tulevan perheenjäsenen temperamentista ja vaatimuksista mun suhteen. Mikäli tuttipullo ja pumpattu maito alkaa jossain vaiheessa kelpaamaan (1-2 kk haluaisin täysimettää joka tapauksessa), niin pystyn palaamaan nopeammin töihin, alkuun toki ihan parin tunnin setteihin, mutta kuitenkin. Onneksi yksi työhuone yhteistyökumppaneineen sijaitsee samassa talossa, jossa me asutaan! Haaveilen kuitenkin siitä, että voitaisiin miehen kanssa olla primäärisiä hoitajia skidille sinne parivuotiaaksi asti, miksei pidempäänkin. Kummankin yrittäjyys voisi sen teknisesti mahdollistaa. Paljon riippuu sekä niistä tyypin luontaisista taipumuksista että elämän realiteeteista eli mm. rahatilanteesta. Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että karsitaan mieluummin kaikenlaisesta luksuksesta jos tarvii vs. pienen lapsen hoitoonlaittaminen. En kuitenkaan halua suunnitella liikaa, vaan katsoa viikko ja kuukausi kerrallaan miten homma etenee ja minkälaisia tarpeita ja toiveita meillä kaikilla on. Ja luottamus - se on aika iso juttu. Kaikki menee hyvin ja oikein joka tapauksessa, sen haluan pitää mielessä. 

Synnytys

Tosi absurdia ajatella, että jahka kaikki vaan menee hyvin, niin mun elämäni suurimmista rite of passageista tapahtuu ihan viikkojen päästä. Kävin tänään maailman ihanimmassa raskausajan hieronnassa Organic Spiritissä ja juteltiin siinä samalla synnytysajatuksista. Ja niitähän riittää. Listaan muutaman itselleni tärkeimmän, toivottavasti resonoi sulle, joka myös odotat omaa h-hetkeä.

UTELIAISUUS

Jotenkin koen, että tämä sanaa kuvaa parhaiten koko raskausajan fiilistä lähenevää synnytystä kohtaan. Koska en voi tietää, että millä käsikirjoituksella mun kohdallani mennään, haluan lähinnä vaan säilyttää uteliaisuuden ja avoimuuden. Tämä ei tarkoita valmistautumattomuutta. Mä olen ollut aina tosi kiinnostunut raskaudesta ja synnytyksestä vaikken ole aina tiennytkään, että tapahtuuko nämä koskaan omalla kohdalla. Prosessi kuitenkin on kiehtonut, ihan pienestä pitäen. On ihan älytöntä mihin naisen kroppa pystyy. Kunnioitus kehon luontaista toimintaa kohtaan on suuri ja yhtenä tärkeimpänä juttuna pidänkin sitä, että pysyisin länsimaisen mieleni ja kontrollinkaipuuni kanssa mahdollisimman sivussa ja antaisin kropan tehdä sitä, mitä se parhaiten osaa. Irtipäästäminen on varmaan se vaikein osio. 

PELKO

Vaikka raskaus ja synnytys on aina kiehtonut, pelotti se mua hurjasti, öö, omaan positiiviseen testiin saakka. Siis ihan oikeasti, sillä siunaamalla, kun viivat ilmestyi, mä olen ollut vain utelias ja oikeastaan aika innoissani! Tottakai jännittää, mutta positiivisessa mielessä. Koen, että mulla on myös ammatin kautta paljon työkaluja pelonhallinnan jutuissa. On silti tosi luonnollinen asia, että näin iso ja hurja tapahtuma jännittää. Pelkoa luo se astuminen tuntemattomaan. Kyllä mäkin ajoittain mietin sitä hetkeä, kun tajuan, että se on menoa nyt. Iskeekö totaalipaniikki, vedänkö denialit päälle ja karkaan Stockmannille hyperventiloimaan? Mieli on siitä jännä (hormoneineen), että sitä on kuulemma aika kypsä raskauteen loppuvaiheessa ja se jo omalta osaltaan laannuttaa monesti jengin pelkoja. Mä toivon eniten sitä, että kaikki menisi turvallisesti vauvan kannalta ja saataisiin positiivinen, jopa voimaannuttava, kokemus. Ja ne meille oikeat kätilöt työvuoroon!! 

KIPU

Mua ei haittaa sanan "kipu" käyttö, noin niinkuin hypnobirthing hengessä, mä en oikeastaan koe sitä yhtään negatiivisena. Se kipu tulee tuomaan bebeä sentti sentiltä lähemmäksi ulkomaailmaa, sillä on raakuudestaan huolimatta tärkeä funktio. Ilokaasut, ammeet, gua shat, akupunktiot ja muut vastaavat otan niska vääränä nyökytellen vastaan, mutta epiduraali mielellään kiitos vaan äärimmäisessä hädässä. Selkäydinpiikki ällöttää. Jos kuitenkin oon aivan rikkipoikki ja tilanne vaatii, niin toki. En halua olla mikään hampaat irvessä -sankari jos ei siltä tunnu. Lähtökohtaisesti haluaisin kuitenkin mahdollisimman luonnonmukaisen synnytyksen. 

MIELI

Koska teen itse hypnoosia ja käytän paljon mielen, ajatuksen ja asenteen voimaa, on tämä puoli itselle vahva ja tosi oleellinen myös synnytykseen liittyen. Mielikuvien ja affirmaatioiden käyttö on ollut mukana ihan läpi raskauden. Esimerkki: mulla menee kaikki negatiiviset kommentit ja pelottelut aikalailla kuin vesi hanhen selästä. Ei kosketa henkilökohtaisesti, ei mene ihon alle, harmittaa vaan ihmisten itsensä puolesta, että tekee mieli pelotella ja maalailla kauhukuvia. Tästä voisi kirjoittaa viisi postausta, mutta henkilökohtaisesti uskon voimaannuttavaan puheeseen, joka nostaa ylös ja tsemppaa. Tosielämässä jokaisella on lukuisia haasteita ja vaikeita tilanteita matkallansa, ei niitä tarvi erikseen manailla mielikuviin. Onneksi ympärillä on paljon samanhenkisiä nuoria äitejä, joilla on ollut ihan supervoimauttavia synnytyksiä ja vahva halu olla positiivisena tukena myös toisille. Meidän ajatukset ja sanat luo aktiivisesti todellisuutta, joten niiden käytön kanssa kandee olla tarkkana. Mieltä ei myöskään ruveta treenaamaan ekan oikean supistuksen kohdalla vaan mä uskon, että se pohjatyö tehdään itselle solutasolla. Ja sitten vaan ollaan ja ihmetellään siinä hetkessä, kun alkaa tapahtumaan :)

PUOLISO

Musta on tosi hauska nähdä, että minkälaisen roolin oma puoliso tositilanteessa ottaa. Toiveet on funtsittu yhdessä ja omat tärkeät metodit perusteltu huolellisesti. Toinen on varmasti ihan mieletön tuki ja apu, mutta onhan se tilanne noille tuleville faijoillekin tosi hurja - ja merkityksellinen, ei ne siinä vain statistina seisoskele, tyypeistä tulee yhtälailla vanhempia! Vaikka mä teen sen suurimman fyysisen työn haluan, että miehellä saisi olla aidosti osallistuva olo.

TOIVEET

Amme <3 Jos kaikki on ok, olo sen mukainen henkisesti ja osaava kätilö mestoilla (fingers crossed!!), niin vesisynnytys olis upea. Vaikka neuvolakäyntien hyöty on ollut tähän mennessä välillä vähän niin ja näin (ainakin henkisesti), niin olin tosi tyytyväinen, kun tähän kannustettiin kovasti, kun asiasta mainitsin. Vissiin ei kovin yleistä Suomessa, mutta sopisi mulle. Ja miehelle! Tyypille oma märkkis mukaan ja yhdessä ammeeseen. Vähänkö olis hienoa. Synnytyspaikka valkkautuu varmaan tästä keskusta-alueelta. Kättärillä voisi olla kodinomaisempaa. Porvoo oli ekana toiveena, mutta perskeles kun ne menee sulkemaan koko paikan vuodenvaihteessa! Jos laps ilmaantuu tänne joulun jälkeen, niin sinnekin ehditään. Ajelemista on jonkin verran, se voi tulla tämän plänin esteeksi monestakin syystä...  

SEKALAISTA

En todellakaan oo pakannut vielä sairaalakassia aka yhtä tärkeintä tapahtumaa koko raskauden aikana :D Voisi senkin tehdä tässä joku päivä, ehkä siellä joulukuun puolella kuitenkin. Oleellisintahan on valita jotkut söpöliinit kotiintulovaatteet bebelle. Muut kamat heitetään tod.näk. paniikissa laukkuun ja puolet unohtuu kotiin. Mukana viidet sukat muttei yhtään alushousuja eikä todellakaan mitään hammasharjan tapaista. Kaupasta täytyy ottaa varalle kookosvettä, naposteltavaa ja miehelle eväsjuttuja. Olisin mielelläni omissa vaatteissa mahdollisimman paljon koska nihkeilen kaikkea sairaalamaista, joten täytyy ehkä käydä hankkimassa parit uudet olohousut. Kaikki läheisimmät ihmiset ovat buukanneet itsensä Suomen rajojen sisään lasketun ajan tienoille. Koira menee mummolaan tai mummola taitaa itseasiassa siirtyä tänne meille. Kummankin porukat saapuvat onneksi melko läheltä. 

Jaahas, tällaisiä ajatuksia juuri nyt. Ei ne ole juurikaan muuttuneet. Tositilanne näyttää, että mikä käy toteen ja mitä yllätyksiä tullaan kohtaamaan. Kaikki käy kunhan pieni pääsee turvallisesti tripiltään perille! 

Kuvat: Unsplash

Huono hetki, ei huono elämä

fiilis tänään kuin ilmeeni tuolta parin vuoden takaiselta telttareissulta

Mietin tänään valittamista. Ihan rehellisesti sanoen siitä syystä, että teki mieli valittaa. Mä olen ihminen, joka elää positiivisen asenteen kautta - ja voimin. Olen kokenut, että se on ollut mun onnellisuuteni salaisuus. Pelkäämisen ja kaikenlaisen negistelyn sijaan olen treenannut omaa pääkoppaa huomioimaan mieluummin niitä asioita joihin voin vaikuttaa, kiitollisuuden aiheita ja kaikenlaista itseäni tsemppaavaa asennetta muutenkin. 

On kuitenkin realistista, että aina ei ole hyvä fiilis. Ja sekin on hemmetin ok. Vaikka haluan tietoisesti metsästää sisäistä rauhaa, onnellisuutta ja hyvinvointia, kuuluu siihen prosessiin olennaisena osana rehellinen ja inhimillinen asenne, että joskus asiat vähintäänkin tuntuvat olevan täysin perseestä. Kokemus on todellisuuden mitta! Paskat hetket, joskus jopa päivät, on yhtä todellisia kuin ne ihanammat versionsa. Ehkä oleellisinta onkin muistaa, että se fiilis, mikä tällä hetkellä vallitsee, ei ole pysyvä. Koska tunteet ovat vahvoja seuralaisia ne tuntuvat joskus vähintäänkin ikuisilta. Toisaalta jos miettii tarkemmin, niin mikään tunne ei ole elämässä erityisen pysyvä. Tunteet vaihtelevat. Syvempi kokemus on pysyvämpi. Mä olen onnellinen vaikken aina ole iloinen. 

Nälkä, väsy ja stressi vaikuttaa mielialaan ja fiilikseen. Tänään esimerkiksi oli vuoronperään ankea, pahoinvointinen, närästävä, väsynyt, masentunut, hengästynyt ja yksinäinen olo. Ihan noin niinkun pari juttua mainitakseni. Rehellisyyden nimissä tän päivän olisi voinut jättää välistä. Loppuillasta alkoi jo tunteiluttamaan sen verran, että lähes kaikki triggerit itketti. Serla-mainoskin olisi voinut saada mut kyyneliin. Niin todelliselta kuin se hetkittäinen shaiba tuntuu, mä koitan järkeillä itselleni, että kellä tahansa viimeiset kaksi viikkoa muutaman tunnin per yö nukkuneella preggolla olisi samanlainen olo. Ellei jopa pahempi! Että millonka sitten ihmisellä pitäisi olla hieman hankala olo jos ei nyt? Kuten siipan kanssa huvittuneena todettiin, on tilan nimi kait ihan syystäkin raskaus eikä keveys. 

Taputan itseäni olalle, että melko hankalasta raskaudesta huolimatta mieliala on pysynyt ihmeän korkealla. Oon siis onnistunut tekemään paljon oikein! Armollista on sekin, että antaa itsellensä tarvittavaa tunnesiimaa välillä. Hei, tää on aika haastavaa, mut hyvin sä vedät. 

Mun positiivinen asenteeni suojaa valtavasti. Olen siitä tosi kiitollinen. Hyvin koulutetun asenteen jälkeen kiitän läheisiä, jotka jaksavat tsempata ja muistuttaa armollisuudesta mun unohtaessa sen. Siippa ja parhaat ystävät ovat olleet kultaakin kalliimpia. Noniin, loppuun vielä pientä fiiliskertausta.

Päivän paskin hetki: Ulkoilu koiran kanssa synkeässä marraskuisessa illassa, tosi pahoinvointisena, oli yksinäinen olo. Myhyhyhyhyyyy. Huomioitakoon, että tätä kesti sen 10 minuuttia. Selvisin. 

Päivän paras hetki: Fafa´s pyyntöön auliisti myöntynyt siippa, joka omasta väsymyksestään huolimatta jaksoi naurattaa multa pissat housuun ennen nukkumaanmenoa. Mitä mä tekisinkään ilman noita söpöstelyhetkiä. Nauraminen oli ihanaa, mutta vähintään yhtä ihanaa ellei parempaa oli meidän Rebozo -liina kokeilu. Tästä ja siunatusta spinning babies harjoittelusta ehdottomasti lisää myöhemmin!!! En ehkä kestä miten paljon ne oloon vaikuttaa!

Päivän lohduttavimmat sanat: Neuvolan terkkari totesi mun uniongelmia kuunneltuaan, että mä todennäköisesti nukun tosi paljon paremmin vauvan syntymän jälkeen. Noin niinkuin ainoana ihmisenä maailmassa. I wish!!!! 

Päivän huonoin sanavalinta: Siippa kertoi, että oli nukkunut huonosti viime yönä (nukkuu kuin vauva 99% elämästään). Nielin _kipakat_ sanat, kävin salaa itkemässä vessassa silkasta ärsytyksestä (!) ja palasin sitten syömään Fafasia ja katsomaan West Worldia. Kolme falafelpullaa myöhemmin en enää muistanut kommenttia. 

Nyt jos joku haluaa harrastaa kunnon valitusmasturbointia kommenttiboksissa, niin antaa palaa! Hei, me ollaan täällä tosi samoilla linjoilla. Varsinkin, jos oot viimeisilläsi raskaana etkä suinkaan kevyenä, on kaikenlainen kiroilu ja tilanteen solvaaminen sallittua. Kaikenlaiset hormonihuuruväsymysärsytystarinat viihdyttäisi mua myös kovasti jos haluat jakaa. Onhan ne hauskoja. 

^ tbt siihen hetkeen, kun nukahdin mihin tahansa...esim Kiasmaan, lattialle. 

Matka äidiksi on täynnä luopumista ja uuden vastaanottamista

Täysin randomi kuva Carcassonnen reissulta vuosi takaperin. Jotenkin toi pohtiva naama sopi tähän tekstiin.

Aamuyön valvotut tunnit on oikeastaan ihan inspiroivia. 

Hormoniunettoman arki on vähän tylsää, kun on hereillä sen 21 tuntia vuorokaudessa. Mä olen lueskellut torstain tenttiin, katsonut dokumentteja ja sarjoja, lukenut, kirjoitellut, hengannut netissä. Äsken tuli käytyä läpi kuva-arkistoja muutamalta viime vuodelta. Kuvat jakautuu selkeästi kolmeen kategoriaan: kuvakaappaukset jostain instaquotesta, söpöstä eläimestä tai jonkun böönan hauskasta tyylistä. Kuvat puolisosta ja koirasta. Matkakuvat. 

Viimeinen kategoria on se tärkein. Mä olen yhtäaikaa kiitollisella ja haikealla mielellä katsellessa meidän lukuisia reissukuvia yhdessäolon ajalta. Kiitollinen siitä, että ollaan saatu mennä ja kokea niin paljon, vaikka yhteisiä kilometreja on takana vasta pari. Haikea, koska kuka tietää milloin päästään seuraavan kerran kaksin reissuun. Ollaanko me enää ikinä nuoria ja villejä vai ainoastaan iskä ja äiskä? Nämä on niitä ajatuksia, jotka pörräävät sopusoinnussa odotuksen, innon ja kärsimättömyyden kanssa. On jännittävää muuntua äidiksi, vanhemmiksi. On samaan aikaan haikeaa ja ahdistavaa astua täysin uuteen rooliin, myös pariskuntana. Ihminen on ahne, mä olen ahne. Vapautta ja riippumattomuutta voisi jatkaa täysin loputtomiin. Uskon kyllä siihen, että kannattaa elää ja tehdä ennen perheentymistä. Uskon kuitenkin yhtä vahvasti siihen, että vanhemmuus korostaa ihmisessä jo olemassaolevia vahvuuksia ja heikkouksia. Meidän vahvuuksia on Eläminen isolla eellä, asioista nauttiminen, elämyksellisyys, matkustaminen. Ne ovat arvoja, joita sovelletaan myös perheenä. Haluan uskoa siihen, että nämä pienet sielut kyllä tietävät, että minkälaiseen perheeseen tulevat. Niin paljon, kun lapsen temperamenttia ja luontaisia taipumuksia haluaa ymmärtää ja kunnioittaa, haluan pitää meidän aikuisten arvomaailman ja ilon kohteet myös lapsen tulon jälkeen. Joustaa voi  ja täytyy monessa asiassa. Moni asia on kuitenkin asennoitumiskysymys. 

Niin kiva, kun kaksin onkin matkustaa enkä siitä yhtään vähemmän tärkeän syyn vuoksi luopuisi, niin kivaa tulee myös siitä, että kohta meillä on uusi tyyppi matkaseurueessa. Ja elämässä ylipäätään! Elämä on jatkuvaa uuden vastaanottamisen ja luopumisen tanssia, jos näin voisi kuvailla. Mun asenne on se, että haluan vastaanottaa aina ja kaikessa sen mahdollisuuden, että maailma voi yllättää todella positiivisesti. Mitä enemmän odotan hyvää, sen enemmän sitä saan. Tätä maailma on opettanut jo vuosikausien ajan. Toisaalta haluan antaa itselleni luvan myös tarvittavaan "surutyöhön" erilaisten luopumisten kanssa. Moni asia tulee pysymään samana ja yhtä moni asia tulee muuttumaan. Jätän kuitenkin mieluummin määrittelemättä etukäteen sen onko muutokset hyviä vai huonoja. Avoimuus on paras asenne muutoksen edessä. 

Toivon, että meidän lapsesta muokkautuu suvaitsevainen ja utelias tyyppi kiitos sen, että hänellä on pienestä asti mahdollisuus matkustaa erilaisiin paikkoihin, tavata paljon erilaisia ihmisiä ja kunnioittaa maapalloa sen asukkeineen ja olioineen. Haluan tarjota lapselle sen kokemuksen mikä itsellä on, että maisemat ja lokaatiot voivat vaihtua paljonkin, mutta koti on aina siellä, missä perhe ja rakkaimmat ovat. Jännä nähdä, että mikä hänen ensimmäinen kohteensa tulee olemaan! Kunhan nyt eka saataisiin toinen turvallisesti tälle puolelle mahaa - sitten voidaan iskeä se ensimmäinen passi pieneen kouraan ja lähteä ihmettelemään maailmaa perheenä. 

Salakavalan työnarkomaanin tarina

"En muista koska viimeksi olisi ollut NÄIN stressitön ja kiireetön päivä. Tai siis stressitön nimenomaan siksi, että ei ollut mitään aikatauluja. Pitäisi varmaan harrastaa moista useamminkin? Kesä on jo ihmeen kalenteroitu vaikkakin kaikki aikataulutus liittyy tosi kivoihin juttuihin. Huomaan vaan, että kaipaan näköjään tällaisia päiviä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään." 

7.6.2015 ja tällainen kirjoitus multa. Kuulostaa aika tyypilliseltä. Häkeltyminen sen edessä, että välillä on ihan nastaa olla tekemättä mitään, vaikka voi voi onhan tässä näitä aikatauluja kuitenkin (salainen jeejee, koska kiire tarkoittaa, että tekee ehkä jotain tärkeää). Tein tosi ison oman elämän havainnon ihan muutama päivä sitten. Tiedättekö sen tunteen, kun toistaa itselleen "haukionkalahaukionkala" vuosikausia kunnes joku päivä tajuaa, että perhana, hauki tosiaan on kala. Olen toistellut läsnäolon, luottamuksen ja suorittamattomuuden mantraa omassa päässä, no, vuosia. Olen päässyt hetkittäin tilaan, jossa hauki on ollut kala. Ja nainen zen. Jonka jälkeen *pffft* ja saman tien takaisin jonkinasteiseen suoritusmoodiin. Onnellinen, mutta jokseensakin sisäisesti hätäinen tapaus. Näin kuvaisin itseäni. Sitä, kelle pysähtyminen on snadisti pelottavaa, vaikka tietää vallan hyvin sen tärkeyden. Sitä, kelle tekeminen usein todella onkin ihanaa, nautinnollista, inspiroivaa, energiaa tuovaa. Sitä, kelle pelkkä olemiselle antautuminen ei riitä, koska "eihän elämä niin toimi". Sitä, joka kyllä osaa puhua läsnäolosta, jopa hidastamisesta, sallien kaikille muille paitsi itselleen tuon taidon opettelun.

Kaiken pelon (mä olen alitajuisesti pelännyt pysähtymistä) takaa löytyy uskomus. Mun pelkoni on ollut se, että mitäs jos olenkin huono jonkun silmissä. Se on luonut tiukkaa uskomusta, että oma arvo löytyy tekojen kautta, ei vain siitä, että on olemassa, hengittää, on rakastettu sellaisenaan, on riittävä, on ihan sopivan hyvä. Uskomus on maannut mukavasti sillä alustalla, jossa lukee, että ellen tee, ellen ole, ellen suorita, olen huono. Huonompi kuin ne muut, jotka tekevät. Laiska? Saamaton? Mitä oikeastaan? 

Uskomukset on salakavalia, niillä ei välttämättä ole selkeitä nimiä ja sanoja. Ne ovat pitkälti kokemuksia. Ne asuvat syvällä solumuistissa ja ne ovat muokkautuneet osaksi identiteettiä. Onni on kuitenkin se, että uskomusten ei tarvitse eikä monesti kannatakaan olla pysyviä rakenteita meissä itsessämme. Kaikki, siis ihan kaikki, tulee välillä olla lempeästi kriittisen tarkastelun alaisena. Mikä asia vie eteenpäin, nostaa ylös, elävöittää, tuo vapautta ja lisää rakkautta? Mikä painaa alas, lannistaa, vie energiaa, sitoo? 

Oma uskomusmaailmani pääsi uuteen valoon, kun tajusin, että olen työnarkkari. En sellainen, kenen tarvitsisi painaa 15 h päivää. En se, kuka sairastuttaisi sydämensä liialla työnteolla. Ollen kuitenkin se, kenen identiteettiin on kuulunut liian vahvasti se, mitä omaan työelämään ja työminään kuuluu. Kaikki on hyvin siihen asti, kun homma on kontrollissa. Pätee muuten moneen asiaan. Kun asiat skulaavat, tulee mielelle sellainen olo, että jes, mä hallitsen tilanteen eli asioiden täytyy olla hyvin. Muutostilanteet näyttävät kuitenkin asioiden todellisen laidan. Kun kaikki langat eivät yhtäkkiä olekaan kädessä, on olo ahdistunut. Tulee kokemus siitä, että asiat ovat huonosti...vaikka se on pelkkä tulkinta. Mulla tuli kokemus siitä, että en ole työelämässä sellaisessa hallinnassa kuin haluaisin olla. En pääse toteuttamaan sellaista tapaa tehdä, joka olisi ideaali. Mahassa kasvaa kaiken lisäksi joku tyyppi, joka tulee muuntamaan sitä Työminää huikealla tavalla. Mahatyyppi sanoo, että on aika maata sohvalla, eikä suorittaa. Ahdistun. Mitä olen, jos en tee? Olen se sohvalla makaava tyyppi. Löydän siis itseni tuomitsemasta ja halveksimasta tällaista hahmoa. Järkeni sanoo, että tämä on ok, näin pitääkin olla. Paine hartioissani sanoo, että se suorittamisen ja touhuamisen maailma on turvallisempi.

Huomaan, että voisi olla aika päästää irti työnarkomaanin roolista. Löytää se Työminä, joka tekee asioita yhä enemmän ilon ja luottamuksen kautta, ei kelvatakseen. Löydän sisältä sen 15-vuotiaan, joka ei ollut oikein mitään ja tätä hahmoa olen halunnut juosta karkuun näyttämällä kaikille ja erityisesti itselleni, että nyt pärjätään ja menestytään vaikka läpi harmaan kiven. Menestymisessä ei ole mitään väärää ellei se tapahdu siinä energiassa, että sen alle pyritään hautaamaan se hauraampi osa itseä. Se, jonka ääni ärsyttää. Se ääni ei tule koskaan tukahtumaan, sillä sitä ei tarvitse tukahduttaa. Tein tietoisen päätöksen ottaa tuo 15-vuotias Minä mukaan tähän hommaan. Aloittaa oman Työminän rakentaminen vähän niinkuin uudelleen. Auttaa itseä niin, että kaiken innovatiivisuuden, tulevaisuuden visioiden ja luovan energian äärellä saa elää myös se osa minua, joka on hauras, epävarma ja vähän nolo välillä. Se osa, jota en millään ehkä haluaisi ottaa kanssani kouluttamaan. No mitä käy, jos se saa seisoa rinnallani monensadan ihmisen edessä (tai vaikka vaan yhden ihmisen)? Transformaatio. Ihan kaikissa. Armo ja hyväksyntä. Ellei se kehity ensiksi itsessä, se ei tule aidolla tavalla näkyviksi missään. Terapeuttina mun tehtäväni on hyväksyä itsestäni kaikki puolet ja tuulettaa ne päivänvalossa ja vasta silloin asiakkaassa voi tapahtua aito muutos. Se on alkemiaa, joka tapahtuu missä tahansa ihmissuhteessa silloin, kun minkään itsen puolen ei tarvitse olla piilotettuna tai häpeään kahlittuna.

Kaiken tämän pohdinnan ja näin isojen havaintojen jälkeen tulin hyvällä tavalla uteliaaksi, että minkälainen Työminä voi olla, jos mitään osaa itsestä ei tarvitsisi pitää piilossa. Minkälainen puoliso minusta tulee. Kuinka paljon enemmän voin olla ihan jokaisessa roolissani. Kuinka paljon kokonaisempana voin mennä mihin tahansa uuteen tai tuttuun tilanteeseen, vailla minkäänlaista naamiota. Ellei vatsassa kasvaisi tyyppi, jonka yksi tehtävä on laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, ei tällaista havaintoa olisi vielä tullut. Kiitos vauva siis siitä. Vanhemman tärkein tehtävä on tulla tietoiseksi omista varjoistaan jolloin niiden ei enää tarvitse valua painoksi seuraavan sukupolven harteille. Joten nyt me aletaan opettelemaan, minä ja se 15-vuotias Konkistadori, että miten tämä kaikki voisi olla taas vähän enemmän kuin leikkiä, turhan kireyden ja vakavuuden sijaan.

Kuvituksena mökkikesää vuodelta 2015.  Tuonne saa aina mennä harjoittelemaan olemista jos siltä tuntuu. Lopunkaiken loma ja vapaudentunne on jotain, minkä parhaimmillaan saa luoda sisimpään, ei jokin aika kalenterissa tai pläntti kartalla. 

Tavoitteena hyvä synnytys - fyysiset harjoitteet ja vinkit

Vikalla kolmanneksella sitä alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan tulevaan synnytykseen ihan eri tavalla. Konkreettisesti. Päätin jo hyvissä ajoin, että kokeilen tiettyjä tekniikoita ja hyviksi todettuja tuotteita. Ei ole niin justiinsa, jos niistä ei ole superpaljon apua - ainakaan niistä ei ole mitään haittaa! Sittenhän sitä pääsee selittämään itsellensä ja muille, että hyvä, kun taateleita söin ja tanssin, oli helppo synnytys niiden ansiosta. Hah. Mielelläni teen sen, minkä voin,

Spinning babies -harjoitteiden tarkoitus on auttaa bebeä asettumaan mahdollisimman hyvään asentoon synnytystä ajatellen. Allaoleva asento on kuulemma ihan mahtava fiilikseltään myös äidille (vaikkei ehkä uskoisi...). Ajattelin aloittaa oman persii-pystyssä-soffalla -treenin jo tänään. Vähintäänkin mielenkiintoista!  

Vatsatanssiliikkeet ovat toinen spinnning babies -metodin kehittäjän suositus. Mä tykkään muutenkin venkslata lantiota ja kaikenlaiset pyöritysliikkeet on aina olleet tosi helppoja mulle. Pallon päällä kannattaa kuulemma myös pyöritellä. Toistaiseksi en aio tehdä näitä harjoituksia mitenkään ahkerasti kiitos supistusten. Vähän on liian aikaista avitella bebeä liikkeelle tai asettumaan. Onneksi mulla on jo ylihuomenna neuvolalääkäri, siellä tsekataan taas kohdunkaulan tilannetta ja arvioidaan muutenkin, että mitä on odotettavissa lähitulevaisuudessa. Toivon mukaan mestat on nätisti kiinni ja mä saisin luvan elää tähän nykyiseentahtiin!

Taatelit ja vadelmanlehtitee ovat kuulemma luonnon omia. Vadelmanlehtitee sisältää fragiini (?) nimistä ainesosaa, joka vahvistaa kohdun lihaksia. Samoin ilmeisesti taatelit, joista voi lukea lisää ystäväni Leenin blogista! http://www.leeniviio.com/2016/06/23/taytetyt-taatelit-kolmella-tapaa-vinkki-synnytykseen/

Kävely ja kyykkääminen. Kävely pitää toki kuntoa yllä, mutta auttaa myös vauvaa asettautumaan, kiitos keinuvan liikkeen. Kyykkäämistä ja syväkyykyssä hengaamista suositellaan taas vahvistamaan sekä koipia että lantionpohjaa. Mua harmittaa todella paljon, että olen itse joutunut skippaamaan treenikertoja omassa raskaudessa. Olisin halunnut vahvistaa alavartaloa enemmän juurikin synnytystä silmälläpitäen, olisi nimittäin kiva jaksaa olla pystyssä mahdollisimman paljon, jotta painovoima pääsisi tekemään omat tehtävänsä. Koitan kuitenkin selittää itselleni, että tämä meni nyt vähän eri lailla kuin toivoin, mutta synnytys voi silti mennä ihan tosi hyvillä voimin. Onneksi koko raskausaika ei ole mennyt ihan makoiluksi ja veikkaankin, että mulla on ihan ok kunto edelleen. Iso kiitos tästä kuuluu koiran kanssa lenkkeilylle sekä levottomille jaloille, jotka ovat pakottaneet yöllisiin kyykkytreeneihin! 

Akupunktio ja vyöhyketerapia. Kun päästään ns. kypsille viikoille tuossa joulun jälkeen, niin aion ottaa käyttöön pienet vyöhyketerapiat. Ystäväni on kaikeksi onneksi kiinalaisen lääketieteen asiantuntijoita ja hänen luokseen juoksen varmasti piikeille mikäli bebeä ei ala kuulumaan. Suhtaudun erityisesti akunpunktion tehoon tosissani, joten kovin varhaisessa vaiheessa en sitä aio kokeilla, varmuuden vuoksi. Akupisteet otetaan varmasti myös kivunlievityskokeiluun h-hetkellä, ystäväni on luvannut opettaa miehelle oikeat kohdat. 

Kirjoitan jossain vaiheessa omasta asiantuntemusalueestani plus mielestäni siitä paaaaljon kiinnostavammasta teemasta, eli henkisestä valmistautumisesta, hypnobirthingista ja muutenkin omasta asennoitumisestani. Suunnitelmista en kauheasti halua puhua, sillä haluan mieluummin pysyä uteliaana prosessissa kuin olla kontrollifriikki. Kukin tavallaan ja luonteensa mukaisesti, mutta mulle sopii mahdollisimman luonnonmukainen tyyli näissä valmistautumisjutuissa!

Jäikö listasta pois jotain oleellista, onko teillä jotain hyviä vinkkejä? :) ai niin perineal massagesta en tässä puhunut, mutta sekin pitäisi ottaa haltuun...

Vierailijana muiden blogeissa

Tänä syksynä sain kunnian vierailla kahdessa upeassa blogissa. Ensimmäinen on Emmi Lainan, hänen kanssaan kokeiltiin hypnoosia ja voi että, miten kiva oli lukea jälkikäteen tämä haastis! Lue koko juttu täältä, KLIK!

Toinen blogihaastis oli Peace & Style -blogin Anskun 12 hyvinvointikysymystä. Muistan sen hyvän fiiliksen näitä miettiessä ja kyllä se taitaa paistaa tekstistä läpi. Oli aidosti tosi mageeta päästä pohtimaan oman hyvinvoinnin pilareita. Allekirjoitan edelleen kaikki, vaikka ashwagandha ei enää kuulu ruokavalioon (miksei?!) eikä viini virtaa vauvan vuoksi. Kuulun kyllä niihin naisiin, jotka raskaana ollessaan maistavat viiniä ruoan kanssa. Ja hitsi miten odotan sitä hetkeä, kun saan tyhjentää lemppariolueni...Mutta nyt ei pitänyt itkeä nautintoaineiden perään. Hyvinvointihaastiksen voi lukea täältä, KLIK!

Mä haluan aidosti auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Siksi teen, mitä teen. Siksi puhun hyvinvointiasioista. Nykyään teen sitä enemmän ja enemmän oman persoonan kautta. En pyri olemaan Maaret Kallio, sillä hänellä on jo paikkansa. En raakaruokaekspertti, sillä se ei ole oma hyvinvointimissioni. Mun missio on olla aito minä ja jos se resonoi, niin huippua. Mulla on ajatuksia, periaatteita ja vinkkejä, joita tosi mielelläni kerron eteenpäin. En kuitenkaan kuvittele, että mun tapani sopii kaikille tai mun elämänarvoni olisivat ne oikeat jollekin toiselle. Silti on ihan superhienoa, että elämä tarjoaa mahdollisuuksia päästä puhumaan näistä omista työteemoista ja elämänarvoista. Toivottavasti tykkäsitte jutuista, kommentoida saa, kuten aina! :)