Salakavalan työnarkomaanin tarina

"En muista koska viimeksi olisi ollut NÄIN stressitön ja kiireetön päivä. Tai siis stressitön nimenomaan siksi, että ei ollut mitään aikatauluja. Pitäisi varmaan harrastaa moista useamminkin? Kesä on jo ihmeen kalenteroitu vaikkakin kaikki aikataulutus liittyy tosi kivoihin juttuihin. Huomaan vaan, että kaipaan näköjään tällaisia päiviä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään." 

7.6.2015 ja tällainen kirjoitus multa. Kuulostaa aika tyypilliseltä. Häkeltyminen sen edessä, että välillä on ihan nastaa olla tekemättä mitään, vaikka voi voi onhan tässä näitä aikatauluja kuitenkin (salainen jeejee, koska kiire tarkoittaa, että tekee ehkä jotain tärkeää). Tein tosi ison oman elämän havainnon ihan muutama päivä sitten. Tiedättekö sen tunteen, kun toistaa itselleen "haukionkalahaukionkala" vuosikausia kunnes joku päivä tajuaa, että perhana, hauki tosiaan on kala. Olen toistellut läsnäolon, luottamuksen ja suorittamattomuuden mantraa omassa päässä, no, vuosia. Olen päässyt hetkittäin tilaan, jossa hauki on ollut kala. Ja nainen zen. Jonka jälkeen *pffft* ja saman tien takaisin jonkinasteiseen suoritusmoodiin. Onnellinen, mutta jokseensakin sisäisesti hätäinen tapaus. Näin kuvaisin itseäni. Sitä, kelle pysähtyminen on snadisti pelottavaa, vaikka tietää vallan hyvin sen tärkeyden. Sitä, kelle tekeminen usein todella onkin ihanaa, nautinnollista, inspiroivaa, energiaa tuovaa. Sitä, kelle pelkkä olemiselle antautuminen ei riitä, koska "eihän elämä niin toimi". Sitä, joka kyllä osaa puhua läsnäolosta, jopa hidastamisesta, sallien kaikille muille paitsi itselleen tuon taidon opettelun.

Kaiken pelon (mä olen alitajuisesti pelännyt pysähtymistä) takaa löytyy uskomus. Mun pelkoni on ollut se, että mitäs jos olenkin huono jonkun silmissä. Se on luonut tiukkaa uskomusta, että oma arvo löytyy tekojen kautta, ei vain siitä, että on olemassa, hengittää, on rakastettu sellaisenaan, on riittävä, on ihan sopivan hyvä. Uskomus on maannut mukavasti sillä alustalla, jossa lukee, että ellen tee, ellen ole, ellen suorita, olen huono. Huonompi kuin ne muut, jotka tekevät. Laiska? Saamaton? Mitä oikeastaan? 

Uskomukset on salakavalia, niillä ei välttämättä ole selkeitä nimiä ja sanoja. Ne ovat pitkälti kokemuksia. Ne asuvat syvällä solumuistissa ja ne ovat muokkautuneet osaksi identiteettiä. Onni on kuitenkin se, että uskomusten ei tarvitse eikä monesti kannatakaan olla pysyviä rakenteita meissä itsessämme. Kaikki, siis ihan kaikki, tulee välillä olla lempeästi kriittisen tarkastelun alaisena. Mikä asia vie eteenpäin, nostaa ylös, elävöittää, tuo vapautta ja lisää rakkautta? Mikä painaa alas, lannistaa, vie energiaa, sitoo? 

Oma uskomusmaailmani pääsi uuteen valoon, kun tajusin, että olen työnarkkari. En sellainen, kenen tarvitsisi painaa 15 h päivää. En se, kuka sairastuttaisi sydämensä liialla työnteolla. Ollen kuitenkin se, kenen identiteettiin on kuulunut liian vahvasti se, mitä omaan työelämään ja työminään kuuluu. Kaikki on hyvin siihen asti, kun homma on kontrollissa. Pätee muuten moneen asiaan. Kun asiat skulaavat, tulee mielelle sellainen olo, että jes, mä hallitsen tilanteen eli asioiden täytyy olla hyvin. Muutostilanteet näyttävät kuitenkin asioiden todellisen laidan. Kun kaikki langat eivät yhtäkkiä olekaan kädessä, on olo ahdistunut. Tulee kokemus siitä, että asiat ovat huonosti...vaikka se on pelkkä tulkinta. Mulla tuli kokemus siitä, että en ole työelämässä sellaisessa hallinnassa kuin haluaisin olla. En pääse toteuttamaan sellaista tapaa tehdä, joka olisi ideaali. Mahassa kasvaa kaiken lisäksi joku tyyppi, joka tulee muuntamaan sitä Työminää huikealla tavalla. Mahatyyppi sanoo, että on aika maata sohvalla, eikä suorittaa. Ahdistun. Mitä olen, jos en tee? Olen se sohvalla makaava tyyppi. Löydän siis itseni tuomitsemasta ja halveksimasta tällaista hahmoa. Järkeni sanoo, että tämä on ok, näin pitääkin olla. Paine hartioissani sanoo, että se suorittamisen ja touhuamisen maailma on turvallisempi.

Huomaan, että voisi olla aika päästää irti työnarkomaanin roolista. Löytää se Työminä, joka tekee asioita yhä enemmän ilon ja luottamuksen kautta, ei kelvatakseen. Löydän sisältä sen 15-vuotiaan, joka ei ollut oikein mitään ja tätä hahmoa olen halunnut juosta karkuun näyttämällä kaikille ja erityisesti itselleni, että nyt pärjätään ja menestytään vaikka läpi harmaan kiven. Menestymisessä ei ole mitään väärää ellei se tapahdu siinä energiassa, että sen alle pyritään hautaamaan se hauraampi osa itseä. Se, jonka ääni ärsyttää. Se ääni ei tule koskaan tukahtumaan, sillä sitä ei tarvitse tukahduttaa. Tein tietoisen päätöksen ottaa tuo 15-vuotias Minä mukaan tähän hommaan. Aloittaa oman Työminän rakentaminen vähän niinkuin uudelleen. Auttaa itseä niin, että kaiken innovatiivisuuden, tulevaisuuden visioiden ja luovan energian äärellä saa elää myös se osa minua, joka on hauras, epävarma ja vähän nolo välillä. Se osa, jota en millään ehkä haluaisi ottaa kanssani kouluttamaan. No mitä käy, jos se saa seisoa rinnallani monensadan ihmisen edessä (tai vaikka vaan yhden ihmisen)? Transformaatio. Ihan kaikissa. Armo ja hyväksyntä. Ellei se kehity ensiksi itsessä, se ei tule aidolla tavalla näkyviksi missään. Terapeuttina mun tehtäväni on hyväksyä itsestäni kaikki puolet ja tuulettaa ne päivänvalossa ja vasta silloin asiakkaassa voi tapahtua aito muutos. Se on alkemiaa, joka tapahtuu missä tahansa ihmissuhteessa silloin, kun minkään itsen puolen ei tarvitse olla piilotettuna tai häpeään kahlittuna.

Kaiken tämän pohdinnan ja näin isojen havaintojen jälkeen tulin hyvällä tavalla uteliaaksi, että minkälainen Työminä voi olla, jos mitään osaa itsestä ei tarvitsisi pitää piilossa. Minkälainen puoliso minusta tulee. Kuinka paljon enemmän voin olla ihan jokaisessa roolissani. Kuinka paljon kokonaisempana voin mennä mihin tahansa uuteen tai tuttuun tilanteeseen, vailla minkäänlaista naamiota. Ellei vatsassa kasvaisi tyyppi, jonka yksi tehtävä on laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, ei tällaista havaintoa olisi vielä tullut. Kiitos vauva siis siitä. Vanhemman tärkein tehtävä on tulla tietoiseksi omista varjoistaan jolloin niiden ei enää tarvitse valua painoksi seuraavan sukupolven harteille. Joten nyt me aletaan opettelemaan, minä ja se 15-vuotias Konkistadori, että miten tämä kaikki voisi olla taas vähän enemmän kuin leikkiä, turhan kireyden ja vakavuuden sijaan.

Kuvituksena mökkikesää vuodelta 2015.  Tuonne saa aina mennä harjoittelemaan olemista jos siltä tuntuu. Lopunkaiken loma ja vapaudentunne on jotain, minkä parhaimmillaan saa luoda sisimpään, ei jokin aika kalenterissa tai pläntti kartalla.