Matka äidiksi on täynnä luopumista ja uuden vastaanottamista

Täysin randomi kuva Carcassonnen reissulta vuosi takaperin. Jotenkin toi pohtiva naama sopi tähän tekstiin.

Aamuyön valvotut tunnit on oikeastaan ihan inspiroivia. 

Hormoniunettoman arki on vähän tylsää, kun on hereillä sen 21 tuntia vuorokaudessa. Mä olen lueskellut torstain tenttiin, katsonut dokumentteja ja sarjoja, lukenut, kirjoitellut, hengannut netissä. Äsken tuli käytyä läpi kuva-arkistoja muutamalta viime vuodelta. Kuvat jakautuu selkeästi kolmeen kategoriaan: kuvakaappaukset jostain instaquotesta, söpöstä eläimestä tai jonkun böönan hauskasta tyylistä. Kuvat puolisosta ja koirasta. Matkakuvat. 

Viimeinen kategoria on se tärkein. Mä olen yhtäaikaa kiitollisella ja haikealla mielellä katsellessa meidän lukuisia reissukuvia yhdessäolon ajalta. Kiitollinen siitä, että ollaan saatu mennä ja kokea niin paljon, vaikka yhteisiä kilometreja on takana vasta pari. Haikea, koska kuka tietää milloin päästään seuraavan kerran kaksin reissuun. Ollaanko me enää ikinä nuoria ja villejä vai ainoastaan iskä ja äiskä? Nämä on niitä ajatuksia, jotka pörräävät sopusoinnussa odotuksen, innon ja kärsimättömyyden kanssa. On jännittävää muuntua äidiksi, vanhemmiksi. On samaan aikaan haikeaa ja ahdistavaa astua täysin uuteen rooliin, myös pariskuntana. Ihminen on ahne, mä olen ahne. Vapautta ja riippumattomuutta voisi jatkaa täysin loputtomiin. Uskon kyllä siihen, että kannattaa elää ja tehdä ennen perheentymistä. Uskon kuitenkin yhtä vahvasti siihen, että vanhemmuus korostaa ihmisessä jo olemassaolevia vahvuuksia ja heikkouksia. Meidän vahvuuksia on Eläminen isolla eellä, asioista nauttiminen, elämyksellisyys, matkustaminen. Ne ovat arvoja, joita sovelletaan myös perheenä. Haluan uskoa siihen, että nämä pienet sielut kyllä tietävät, että minkälaiseen perheeseen tulevat. Niin paljon, kun lapsen temperamenttia ja luontaisia taipumuksia haluaa ymmärtää ja kunnioittaa, haluan pitää meidän aikuisten arvomaailman ja ilon kohteet myös lapsen tulon jälkeen. Joustaa voi  ja täytyy monessa asiassa. Moni asia on kuitenkin asennoitumiskysymys. 

Niin kiva, kun kaksin onkin matkustaa enkä siitä yhtään vähemmän tärkeän syyn vuoksi luopuisi, niin kivaa tulee myös siitä, että kohta meillä on uusi tyyppi matkaseurueessa. Ja elämässä ylipäätään! Elämä on jatkuvaa uuden vastaanottamisen ja luopumisen tanssia, jos näin voisi kuvailla. Mun asenne on se, että haluan vastaanottaa aina ja kaikessa sen mahdollisuuden, että maailma voi yllättää todella positiivisesti. Mitä enemmän odotan hyvää, sen enemmän sitä saan. Tätä maailma on opettanut jo vuosikausien ajan. Toisaalta haluan antaa itselleni luvan myös tarvittavaan "surutyöhön" erilaisten luopumisten kanssa. Moni asia tulee pysymään samana ja yhtä moni asia tulee muuttumaan. Jätän kuitenkin mieluummin määrittelemättä etukäteen sen onko muutokset hyviä vai huonoja. Avoimuus on paras asenne muutoksen edessä. 

Toivon, että meidän lapsesta muokkautuu suvaitsevainen ja utelias tyyppi kiitos sen, että hänellä on pienestä asti mahdollisuus matkustaa erilaisiin paikkoihin, tavata paljon erilaisia ihmisiä ja kunnioittaa maapalloa sen asukkeineen ja olioineen. Haluan tarjota lapselle sen kokemuksen mikä itsellä on, että maisemat ja lokaatiot voivat vaihtua paljonkin, mutta koti on aina siellä, missä perhe ja rakkaimmat ovat. Jännä nähdä, että mikä hänen ensimmäinen kohteensa tulee olemaan! Kunhan nyt eka saataisiin toinen turvallisesti tälle puolelle mahaa - sitten voidaan iskeä se ensimmäinen passi pieneen kouraan ja lähteä ihmettelemään maailmaa perheenä.