kokemukseni kemiallisesta raskaudesta

Tuntuu hassulta kirjoittaa tai sanoa ääneen termi kemiallinen raskaus. Teknislääketieteellisesti, joo, siitähän on kysymys. Mitä kuitenkin tapahtuu mielessä silloin, kun ehtii muutaman viikon ajan funtsia mahdollista raskautta, vauvaa, äitiyttä, elämän muuttumista...voin kertoa, että siinä ajassa ehtii ajattelemaan ja tuntemaan paljon. Niin paljon, että haluan kirjoittaa omasta kokemuksestani tämän "ollakko vaiko eikö olla" -kokemukseni kanssa. 

Kun selvisi, että tätä nykyistä edeltänyt raskaus ei tule jatkumaan, kaipasin ihan valtavasti vertaistukea omille tunteille. Paikka, mistä sitä parhaiten sain, oli blogit ja Youtube. Tuntuu vähän hassulta sanoa, että mulle täysin vieraiden ihmisten kokemukset ja surut oli lohduttavampia kuin asiasta tietävien läheisten sanat. Hetkellisesti oli nimittäin sellainen olo, että ei kukaan, kukaan voi ymmärtää tätä mun surua jostain vauvasta, jota käytännössä ei edes ehtinyt olemaan. Että onko mulla edes oikeutta kokea surua tai ajatella asiaa keskenmenona, kun lähipiirissä on ollut sata kertaa traagisempia menetyksiä. Voin myöntää, että häpesin omia tunteita. Olen sen verran tiedenainen ja realisti, että tiesin kyseessä olevan parin hassun solun kimppu ja oman kropan harmillisen voimakas kemiallinen reaktio siihen. Mutta silti, mulle tämä oli täysin todellinen, potentiaalinen vauva, johon ehdin rakastua. Kyllä, rakastua. 

Mutta ennen, kun mennään tämän syvemmälle tunteisiin, niin vähän detaljeja hommasta. Meillä kävi nimittäin niin, että puoliso rupesi kevättalvella varovaisesti kyselemään, että oisko mitään mahdollisuutta, että olisin raskaana. Oireet oli kovat, mutta mä en jostain syystä vielä osannut (halunnut? uskaltanut?) ajatella moista vaihtoehtoa. Olin tosi ärtynyt, tosi tunteellinen, tosi nälkäinen. Sain omituisia ruokahimoja ja itkukohtauksia. Väitin useamman päivän ajan, että ei suinkaan, tää nyt on vaan jotain. Kunnes meinasin liukastua meidän kotipihalla ja sillä samaisella mikrosekuntilla, kun hain tasapainoa, mun jokainen solu huusi, että "suojele vauvaa!". Mä siis vaan tiesin. Se oli mun elämäni vahvimpia "tietämisiä". Kävin seuraavana päivänä akupunktiossa ja kerroin tästä potentiaalisesta raskaudesta. Tehtiin tosi varovainen ja hellä hoito ja saman tien hoitopöydältä noustessa mä tiesin, että mun kehossani tapahtuu jotain erilaista. "Onko jo huono olo?" kysyi mun akupunktionoita. Ei. Paitsi että seuraavana aamuna oli, raastava. 

Hoidon jälkeen tämä mun viisas ja osaava hoitajani kuitenkin sanoi varovasti, että saattaa olla, että tää on jonkin sortin testiraskaus mulle, että eihän tässä vielä tiedä, että onko tämä "se" vauva. Huomasin kuitenkin, että aloin kovasti toivomaan pienen saapumista meidän elämään. Varsinkin, kun tunsin tämän uuden energian niin kovin voimakkaasti. Tunsin, että siellä on potentiaalinen pieni tyttö. Tunsin niin paljon kaikenlaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kehossani tuolla tasolla tuntenut. Homma oli kuitenkin niin alussa, että testiä ei vielä kantsinut tehdä, tuskin se kuitenkaan näyttäisi mitään. Puoliso oli lähdössä viikon työreissuun ulkomaille juuri niihin aikoihin, kun testin pitäisi kertoa tilanne...tai kuukautisten alkaa. Päivää ennen hänen lähtöänsä oltiin kävelyllä yhdessä ja juteltiin, että eihän se keskenmeno tässä vaiheessa ole edes keskenmeno, kyllä kroppa tietää, että onko solukimpussa potentiaalia vai ei. Että ei se niin paha olisi ja tulispahan testattua omat todelliset fiilikset asian suhteen. 

Mutta mennään vielä hetkeksi noihin oireisiin! Osa on jo sekoittunut tämän raskauden alkuoireisiin, mutta tietyllä tavalla tässä ei-startanneessa oli jopa voimakkaammat merkit ilmoilla. Rinnat oli valtavan kipeät. Keho kasvatti yhdessä yössä isot, siniset verisuonet kaikkialle - tää oli selkeästi se yllättävin oire. Ruokahimot ja ällötykset iski ihan puun takaa. Teki mieli raakaa sipulia enemmän kuin mitään muuta ruokaa koskaan sitä ennen. Pahoinvointi oli aika voimakasta. Mulla oli koulupäivä ja kävin yökkimässä salaa ja vähemmän salaa jotain ehkä kahdeksan kertaa sen päivän aikana. Huomasin, miten mun naisopettajani seurasivat tilannetta empaattisen näköisenä. En kuitenkaan halunnut sanoa vielä mitään, tietenkään. Joku päivä, ehkä jotain nelisen päivää ennen potentiaalista menkkojen alkamista, tein keskellä päivää raskaustestin, mikä ei näyttänyt mitään kummempaa. Taisin tosin heittää sen roskiin 15 sekunnin päästä tajuamatta vielä silloin mitään haamuviivajuttuja. Sitten mies lähtikin matkalle. Naureskeltiin hermostuneena, että seuraavan kerran kun nähdään me saatetaan olla tulevia vanhempia. Että rentoa työreissua nyt sitten sulle. 

Oliskohan ollut seuraava ilta, kun nukkumaanmennessä oli taas valtavan vahva kokemus tämän potentiaalisen babyn kanssa. Yhtäkkiä kuitenkin jonnekin aivokuoren erikoistasolle tuli viesti, että älä säikähdä, hän menee nukkumaan muutamaksi....

Ja sitten lause ei jatkunutkaan. 

Nukkumaan?! Tarkoittaako se radiohiljaisuutta tässä meidän mystisessä kontaktissa, keskenmenoa, mitä?! Miksi mua tarvitsi varoittaa? Sanavalinnasta huolimatta säikähdin ja huolestuin. Seuraavana aamuna ei ollut juurikaan huono olo, muista aamuista poiketen. Tein heti aamusta raskaustestin, ei mitään, testi roskiin saman tien. Vartti myöhemmin heitin jotain muuta roskiin ja satuin katsahtamaan testiä. Haalean haalea vaaleanpunainen viiva. Sain slaagin ja lähetin ystävälleni the äitiys- ja raskausekspertille kuvan testistä - tarkoittaako tää jotain? Kuulemma ihan selkeä haamuviiva eli jotain se nyt näyttää. Toivo heräsi. Kuvaa miehelle. Ei hitsi, oisko tää...no katotaan miten homma etenee. Lähdettiin illalla käymään yksissä perheenjäsenen kanssa yhdessä tilaisuudessa. Kotiin päästessä tunsin housuissa lämpimän huljahduksen ja tiesin samalla sekunnilla, että mitä alkoi tapahtumaan. Suru iski ensimmäistä kertaa. 

Vuoto starttasi pari päivää ennen potentiaalisia menkkoja ja oli tosi outo, voimakas parin tunnin ajan ja sen jälkeen ihan silkkaa tiputtelua monta päivää. Kaikin puolin ihan erilainen setti kun mun normimenkat. Pääsin neuvolan kautta verikokeisiin, jossa tsekattaisiin kuitenkin istukkahormonin tilanne varmuuden vuoksi. Oli vielä pieni toivo, että jos kyseessä olisikin kiinnittymisvuoto. Toivoin hartaasti, että näin olisi, mutta samalla olin skeptinen. Varsinkin, kun en enää kuullut sitä pientä, rakkaaksi muodostunutta ääntä, joka oli jo ehtinyt tulla tosi tutuksi. Hiljaisuus vallitsi. Pari päivää myöhemmin tein aamulla kotona raskaustestin missä ei enää näkynyt haamun haamua. Soitto neuvolaan vahvisti tilanteen - ei enää mitään tsäänssiä olla raskaana. Toinen oli siis ehtinyt raapaisemaan kohdun pintaa, aiheutti kemiallisen reaktion, jonka satuin aistimaan tosi voimakkaasti. Suurin osa tällaisista miniraskauksista menee täysin ohi naisilta. Miksi mä sitten koin ja oireilin tämän niin vahvasti ja niin monella tasolla? En tiedä. Ehkä mun piti käydä kuivaharjoittelu tämän tyypin kanssa. 

Mutta voi sitä menetyksen tuskaista surua. Yhden päivän makasin sohvan pohjalla pystyen ainoastaan itkemään. En käsittänyt, että miten muka koin menettäneeni vauvan...ei ollut mitään vauvaa! Ja silti oli, niin todellinen. Puoliso tuli kotiin muutaman päivän päästä ja se hieman helpotti omaa oloa. Toisaalta olen sen verran tsemppaaja muutenkin, että kiskoin itseni ylös pahimmasta surukuopasta tuon yhden päivän jälkeen. Musta huumori oli ainoa selviytymiskeino. Vitsi me ei osata tehdä vauvoja! Huono versio, ens kerralla ehkä parempi. Lisää treeniä. Seuraava iso haaste olikin se kokemus, että kukaan ei ymmärrä tätä mun surua. Puhuin läheisimpien ystävien ja äidin kanssa asiasta. Yritin selittää puolisolle omaa kokemusta ja tunteita, mutta hän ei kyennyt samaistumaan mun menetykseen yhtään. Tämä oli järjellä tosi ymmärrettävää, mutta tunnemielessä hirmu vaikeaa. Puhuin silti, itkin ja tuskailin. Toinen oli onneksi läsnä ja halusi lohduttaa ja kuunnella vaikkei itse samoja tunteita kokenutkaan.

Mikä sitten auttoi? Mulla meni useampi viikko toipumiseen. Huonovointisuus ja muut oireet kestivät vielä ehkä viikon verran, mikä oli kieltämättä aika raastavaa. Sitten keho alkoi palautumaan. Kuten sanottu, muitten vastaavien kokemusten lukeminen ja kuuleminen (vlogien kautta) oli hirmu tärkeää. En oo koskaan aikaisemmin saanut samanlaista vertaistukikokemusta ja siksi halusin kirjoittaa itsekin tämän tekstin, vaikka se onkin intiimi kokemus ja melko vaikeakin kuvailla. Toivon, että se voisi parhaimmillaan tarjota samoja asioita kokevalle tunteen siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja, tärkeitä käydä läpi, ja menetys on aivan yhtä todellinen, vaikka raskaus ei olisi edennyt sen pidemmälle. Mun suruni helpottui kuitenkin vasta sitten, kun sain vahvan kokemuksen siitä, että tämä kokemus ei ollut turha. Sillä oli joku tarkoitus, vaikken sitä vielä nähnytkään. Kokemus tarkoituksellisuudesta oli kuitenkin niin vahva, että surun tilalle tuli valoa, empatiaa kaikkia maailman äitejä kohtaan, empatiaa omaan työhöni vanhemmuuden teemojen ja suurten menetysten äärellä sekä ajatus siitä, että ehkä sitten joku päivä, paremmalla ajalla. 

Kelataanpa siis takaisin siihen viestiin, että hän "menee nukkumaan muutamaksi...". Tämä muutama kuulosti hieman epämääräiseltä, enkä keskittynyt siihen sen enempää. Menetetty mikä menetetty. Siksi yllätys ja häkellys olikin valtava, kun TASAN kolme kuukautta myöhemmin raskaustesti näytti yllättäen vahvaa viivaa. Että siinä se muutama nyt oli. Tarkka viesti, vaikka kesken jäikin, mutta toinen tiesi kyllä mitä tuleman pitää ja sekin lohdutti jälkeenpäin suuresti. Mä luulen, että palaan noihin hetkiin tulevassa postauksessa. Oli sen verran jännät ja huvittavat hetket, että ehkä nekin voisi tänne kertoa :)

Loppuun vielä iso halaus ja kaikki myötätunto jokaiselle, joka on vaiheessa jos toisessa, syystä jos toisesta ja tavalla jos toisella joutunut kokemaan raskauden keskeytymisen. Se on valtavan yleistä, mutta harva siitä haluaa puhua. Mulla ei ole mitään ongelmaa puhua omasta kokemuksesta. Pääasiassa siksi, että en halua, että kenenkään tarvii kokea, että tällaisesta pitäisi olla hiljaa. Jos tuntuu siltä, että ei halua puhua kellekään, on asia tietenkin ihan eri. Silloin sitä tunnetta tulee kunnioittaa. Jos kuitenkin puhututtaa, niin PUHU: samoja kokeneille, ammattilaiselle, puolisolle, kelle tahansa, kellä on halu tarjota empatiaa ja tukea. Anna itsen kokea kaikki tunteet, ui niiden läpi, vastaranta on kyllä olemassa. Suru ei muserra vaikka se siltä ajoittain tuntuu. Jos haluat vaikka anonyymisti kertoa omasta kokemuksestasi, niin kommenttiboksissa on myös tilaa. 

Ps. Voin silti kertoa, että tästä ihanasta tulevasta perheenjäsenestä huolimatta ikävöin varmaan loppuelämäni sitä pientä hauskaa persoonaa, joka ei tänne asti saapunut. Mutta hän kuuluu nyt siihen laajaan, verhon takana olevaan jengiin, jolla on mulle suuri merkitys tässä elämässä. Ja kuka tietää, että tavataanko me jollain tasoa vielä joku päivä. 

Omaa tyyliä (takaisin)metsästämässä

Okei, seuraavasta blogitekstistä on tulossa hippasen emotionaalinen ja hyvästä lopputulemastaan huolimatta raskas. Siitä syystä sukelletaan hetkeksi kevyeeseen ja pinnalliseen maailmaan: muotiin, omaan tyyliin, post-pregnancy vaatehaaveisiin ja mitä näitä on. Tyttöaiheisiin. 

Tämä video kirvoitti postaamaan aiheesta. Kantsii katsoa, niin ymmärtää ehkä paremmin, että miksi puhun niinkuin puhun. Kirjoitan. Mitä tää nyt on. 

En seuraa Leandran blogia, mutta tykkään näistä videoista. Ja mimmin tyylistä. En kopioisi sitä itselleni, mutta rakastan tota rohkeutta ja omannäköisyyttä. Ei siis ihme, että hänellä on miljoonia seuraajia ympäri maapalloa!

Jos pitäisi kuvailla omaa tyyliä, niin jakaisin sen kahteen osaan. Arkitodellisuuteen ja näyttäytymistyyliin. Arkitodellisuus on se, mitä mies näkee kotona. Tällä hetkellä trikoota, löysyyttä ja pehmeyttä (ei mussa, vaan vaatteissa). Normitilassa trikoita, toppeja ja huppareita. Sporttisuutta. Arkitodellisuus on myös sitä, mitä asiakkaat näkevät. Yksinkertaisuutta, seinäruusumaisuutta. Näyttäytymistyyli on se, joka kuuluu niihin hetkiin, kun haluan näyttää kivalta ja edustaa omaa tyyliäni. Graafisuutta, ajoittaisia hippivivahteita, kerroksellisuutta, näyttävää huulimeikkiä. Näyttäytymistyylissä lähdetään kaupungille, kavereiden luokse, baariin, konserttiin. 

Kuitenkin tämä mun "tyylini" on menettänyt jotain viime vuosina. Kiinnostusta pukeutumiseen ei ole löytynyt samalla tavalla kuin nuorempana. Osittain asiaan on vaikuttanut oman bisneksen ja työelämän kasvattaminen, taloudellisessa mielessä, fyffeä ei ole ollut samalla tavalla omaa ulkomuotoa varten. Ja tiedättekö, se ei ole haitannut yhtään. Olen laittanut kuukausittain shoppailusumman verran rahaa lainanlyhennykseen, jolla makselen pari vuotta sitten ostamiani osakkeita. Toivon, että tämän panostuksen tuotoilla voi joku päivä elää hieman vapaammin, myös siellä vaatekaupassa. Mä koen silti, että olen saanut hankittua juuri niitä vaatteita, mitä olen tarvinnut. Kivoja sellaisia. Vaatekaapista on tullut capsule wardrobe eli sieltä löytyy ainoastaan vaatteita, joita oikeasti käytän. Joista tykkään ja jotka tuntuvat hyvältä päällä. Olen ei-tietoisesti konmarittanut omaa elämää vailla tuon metodin tuntemusta. 

Mitä sitten kuitenkin kaipaan? Okei, luonnollisesti sitä kroppaa, jota on helpompi vaatettaa. Oon melko hyvin saanut ylläpidettyä omaa tyyliä raskaana ollessa ja moni lempivaate on mahtunut päälle ihan tänne loppumetreille saakka. Toki elämä helpottuu, kun bump häipyy. Sitten on toki imetyskausi, mutta sekään ei kestä lopullisesti. Kaipaan kuitenkin tulevaisuuden tyyli-minälle hieman rohkeampaa vaatekaappia. Vähemmän turvallisia ja täysin-toisiinsa-sopivia vaihtoehtoja, enemmän statement piecejä kenkien, asusteiden ja yksittäisten vaatteiden muodossa. Anteeksipyytelemättömyyttä. Kaipaan räväkkyyttä myös muuhun ulkonäköön. Tukka saisi olla omemman näköinen, ehkä vaaleampi, ehkä jotenkin graafisempi. Nyt on aika perustylsä luukki. Kirkkaita huulipunia saisi olla muutama lisää. Pieniä juttuja, mutta merkityksellisiä oman fiiliksen kannalta. 

Erityisesti haluan enemmän sitä asennetta, että mulla on oikeus näyttää itseltäni ihan joka tavalla, ilmaista omaa persoonaa myös tyylin kautta. Ja laittaa tähän myös rahaa. Jotenkin mä olen ollut arka käyttämään rahaa ulkonäköön viime vuosina. Silloin, kun on tärkeämpiä juttuja, on tärkeämpiä juttuja. Nyt kuitenkin haluaisin suoda itselleni enemmän omannäköisyyttä ja iloa sitä kautta, että vaatekaapistani tervehtii muutkin kuin pelkät järkevät vaihtoehdot. 

Herättääkö tällainen tyylipohdinta ajatuksia? Oletko itse siinä pisteessä, missä tyylillisesti haluatkin olla, vai kaipaatko enemmän...jotain?

ps. Suomimimmeistä täytyy ihailla mm. Minna Someroa, Sandra Hagelstamia ja Emelie Björnbergiä. Kaikki rohkeita ja persoonallisia tyylinaisia.

Vikat viikot yksin ja kaksin

Viime ajat on olleet minitreffien ja päämäärättömän kaupungillahaahuilemisen riemujuhlaa. Koska aikaa on ollut enemmän, olen vienyt itseäni pari kertaa kahville ihan vaan naistenlehteä lukemaan. Hämmentävä konsepti, koska 99% tapauksista mukana on vähintään iPad ja muistikirja työjuttuja varten. Jos vaikka ihan vahingossa tulis joku hyvä, uusi idea. 

Raskaus alkaa vedellä viimeisiään, baby on täysaikainen jouluviikolla. Alan hiffaamaan, että en ole enää koskaan ihan vaan yksin, en tähän tyyliin. Vaikka lapsi ei olisi aina mukana, äitiys ei lähde musta pois. Oon siis pyrkinyt ottamaan tietoisesti sitä kuuluisaa omaa aikaa. Kukaan ei odota missään, ei tarvitse katsoa kelloa, voin tehdä lähes kaikkea mitä huvittaa. Supisteluiden raameissa... 

Oman ajan lisäksi ollaan toteutettu monta kertaa viikossa minitreffejä. Ulkona syömistä, joulutoria, kävelyitä, leffailtoja meidän pienessä kotkanpesässä aka olohuoneen parvella, saunomista. Tavallaan pieniä juttuja, mutta sellaista, mille ei tule samalla tavalla olemaan tilaa ihan pariin kuukauteen. Nyt otetaan kaikki irti siitä, että ollaan vielä kaksin ja kohta voidaan ottaa kaikki irti pienen vauvan ihailemisesta ja uudenlaiseen perhemeininkiin opettelemisesta. Jouluaatto menee ensimmäistä kertaa vuuuuuooosiin pääkaupunkiseudulla mun perheeni kanssa. Joulupäivänä lähdetään miehen perheen luokse ja varmaan myös mökille muutamaksi päiväksi. Tätä minilomaa ennen päästään babymoonille Tampereelle, missä odottaa hotellilakanat ja parhaiden ystävien seura, jesssss!

Kaikki työjutut taitaa olla nyt pulkassa. Uskomatonta! Terapia-asiakkaat on hyvästelty pienelle tauolle ja kouluakin on enää ensi maanantaina. Sain ilokseni hyvät arvosanat melkein kaikista koulutöistä vaikka ideana oli ainoastaan läpäistä pakolliset jutut. Englannin arviointiasteikko on karumpi kuin meillä Suomessa, eikä kellään tuntunut olevan suuria odotuksia. Siksi arvosanat kieltämättä ilahdutti - asiakkaiden kommentit ja kiitos on toki tärkein arviointiasteikko, mutta onhan se kiva tietää olevansa oikealla alalla myös teorian puolesta. Teoria ja käytäntö kulkevat silti vahvasti käsi kädessä. Jokaisessa courseworkissa oli enemmän tai vähemmän case -tapauksia, joita lähestyttiin kaiken tähän mennessä opitun teorian pohjalta. Silkalla mututuntumalla ei olisi pärjännyt, vaan piti osata perustella asiakascasejen kanssa etenemiset nimenomaan meidän terapiametodin teorian pohjalta. Sinänsä hyödyllistä ja mielenkiintoista. Tosielämässä terapia ei tietenkään noudata mitään eksaktia kaavaa, vaan asiakkaan yksilöllinen tilanne on aina se, mistä lähdetään. Oon kuitenkin kokenut, että mitä paremmin pysyn "käsikirjoituksessa", sen parempia ja nopeampia tuloksia saan. Tämä toki yhdistettynä omaan intuitioon ja omaan tyyliin tehdä. Terapiametodi on kuitenkin sellainen, mikä kannattaa valita sopimaan siihen omaan tyyliin tehdä eikä toisinpäin.  

Noniin losahti työ- ja opiskelujuttujen puolelle meitsin kirjoittelut, mutta toivottavasti jotakuta siellä kiinnostaa :) 

Yllä ajankohtaista bellykuvaa tyylikkäästi suoraan neuvolan vessasta. Tästä on itseasiassa muutama viikko aikaa, mutta mitään eroa nykyhetkeen ei oikeastaan ole. Painokaan ei ole noussut, tällä hetkellä plakkarissa on +11 kg eli ei haittaa, vaikka pari vielä tulisi imetysvarannoiksi. Ruokahalu on ollut vaan ihmeen huono. Vauva kulkee tyylikkäästi keskikäyrillä ollen nyt jo reilu parikiloinen. Ensi viikolla mennään ylimääräiselle neuvolakäynnille tsekkaamaan vielä, että missä asennossa hän menee. Viuhtominen ja möyriminen mahassa on ihan järkyttävän voimakasta (tehden jopa kipeää) ja ainakin viime viikolla baby oli lähes poikittain vaikka oli jo ehtinyt hengaamaan hyvässä asennossa viikkotolkulla. Alkoi vissiin pyörimään uudelleen. Ei vara venettä kaada, joten käydään tsekkaamassa asento ja seuraavalla viikolla onkin sitten synnytystapa-arvio mikäli asento on ihan ok. Ehtiihän tässä vielä asettumaan. Vähän mä kyllä ehdin säikähtää, että mitä jos vauva ei käännykään kunnolla vaan jää jumiin poikkitilaan = sektio ainoa mahdollisuus ulostulemiseen ja kaikki mun hyvä henkinen valmistautuminen olisi ollut ihan turhaa! Vielä ei kuitenkaan kande stressata ja onhan noi vauvat kääntyilleet ihan just ennen h-hetkeä ennenkin. Toivon siis edelleen, että päästään synnyttämään mahdollisimman luonnollisesti.   

Speaking of - vedin ihan älyttömän flunssan päälle. En oo ollut kipeänä koko raskausaikana vaikka kaiken maailman pöpöjä on ollut lähipiirissä vaikka kuinka monesti. Nyt kävi ilmeisesti klassiset lomanaloitussetit ja yrittäjä vetäisee kuolontaudit päälle heti, kun aikataulu antaa sille luvan. Oon mä kuullut sitäkin, että vastustuskyky romahtaa tovi ennen synnytystä ja aika moni vetäisee jonkun taudin päälle. No, meillä saattaa olla vielä useampi viikko tositoimiin. Vai onko sittenkään??

Ihana ajatella, että nyt me aletaan elämään niitä elämän jännimpiä aikoja. Taudista huolimatta fiilis on luottavainen ja hyvä. 

Onko kukaan muu samassa tilanteessa siellä? :) 

Kuvia pääkaupunkiseudun kodeistani ja muistoja eri elämänvaiheista

On hauska ruveta miettimään kaikkia niitä koteja ja kodinkaltaisia ratkaisuja joissa on ehtinyt asustelemaan tässä Pk-seutu vuosien aikana. Tampereella ehti olemaan useampi asunto myös, mutta aikaa säästääkseni en mene niihin, Siirrytään vuoteen 2010 ja siihen, kun siirryin osittain töiden ja osittain silloisen puolison perässä Helsinkiin. Kuvien lisäksi tarinaa eletystä elämästä ja sen eri vaiheista, melko rehellisesti ja avoimesti, koska hei, se on itselle ihan mahtava tapa reflektoida omaa elettyä elämää. Siirtymät asunnosta toiseen. Kokeilkaapa itse, tulee miljoonia muistoja ja kokemuksia mieleen.

Ensimmäinen varsinainen oma koti sijaitsi ihan ydinkeskustassa, Forumin kauppakeskuksen takana. Oli mieletöntä asua niin ytimessä. Itse asunto oli aivan ihana, vaikkakin yhdelle ihmiselle aivan valtava (ja kallis). Oli kuitenkin tosi hieno kokemus remontoida koti omannäköiseksi ja elellä herroiksi vaatimattomissa 65m2 neliöissä. Tästä muodostui loppujen lopuksi ainoa sinkkukämppäni, jonka sain sisustaa täysin oman maun mukaisesti ja vain itseäni ajatellen. Kieltämättä tulee hieman haikea fiilis näitä kuvia katsellessa...ei kuitenkaan elämänvaiheen vuoksi sinänsä, vaan sisustuksellisen vapauden, heh. Noihin aikoihin lauloin keittiössä yömyöhään kynttilänvalossa. Kirjoitin gradua. Tutustuin täysillä elämän henkisempään puoleen, löysin meditaation ja uudet sisäiset maailmat, löysin hengenheimolaisia ja yhteyden sellaiseen todellisuuteen, joka tulisi muodostamaan niin sanotusti uuden elämäni. Valuin myöhään kotiin lukuisilta keikoilta ja illanistujaisilta. Aloitin ja lopetin ensimmäisen vakkariduunini. Seurustelin ja erosin, kahdesti. Hyvää, mutta intensiivistä aikaa, jonka olikin tarkoitus jossain vaiheessa loppua. Seurasi siirtyminen ihan toiseen äärilaitaan, maalle uusperheen uudeksi jäseneksi ja eläinlauman äidiksi. En olisi voinut olla tyytyväisempi tähän muutokseen, vaikken tässä vaiheessa tiennyt, että se ei kestäisi vuotta kauempaa.   

ps. Keskustakämpän remontista löytyy lisää kuvia tästä 2011 vuoden postauksesta! http://konkistadori.blogspot.fi/2012/08/remonttikuvia.html

Kauklahden uusperhekokeilu vaaleansinisessä omakotitalossa metsän laidalla oli sekin hienoa aikaa, kaikista haasteistaan huolimatta. Jos voisin neuvoa nuorempaa itseäni, niin kehottaisin pelaamaan enemmän aikaa ja syöksymään tuohon elämään ehkä hieman hellävaraisemmin....eniten itseni takia...mutta eihän ihminen niin tee, ei ainakaan rakastuneena ja vähintäänkin idealistina. Nautin älyttömän paljon monesta asiasta tuossa elämässä. Lapsiarjesta silloin, kun sitä oli, kodinhoitohuoneesta, viljelmistäni, eläimistä ja erityisesti luonnonläheisyydestä. Tajusin, että tätä haluan elämältä. Enemmän luontoa, enemmän luonnollisuutta. Olisiko tätä havaintoa tullut ilman kyseistä elämänvaihetta? Ehkä ei, olen kiitollinen. Vaikka parisuhde ei toiminut, ystävyys, kunnioitus ja kiitollisuus onneksi jäi ja ennen kaikkea ihania muistoja päivittäisestä metsässä haahuilusta, maastojuoksusta, meditaatiosta ja kaikenkokoisten koirien seurasta. 

Espoosta siirryin lyhyen ullakkokämppä -välivaiheen kautta edesmenneen isoäitini omakotitaloon, vielä kaummas landelle. Siirryin, koska en ollut koskaan kokenut oloani niin hyväksi ja turvalliseksi missään muualla. Maaseutu ja koko valtava talo elettyne elämäneen ja energioineen hoiti oman sydämen ja kehon aivan uuteen kuntoon. Tuolla sain kaikessa rauhassa soittaa kitaraa yömyöhään, tehdä monista talon huoneista itselleni sopivia ja haahuilla omassa metsässä loputtomasti, suppilovahveroita keräten. Jos jokin paikka voi eheyttää, niin mulla se oli tämä. Joka ikinen kerta, kun käyn täällä nykyään, niin koen paikan sellaiseksi jossa edelleen voisin asua ja voida hyvin. Vanhempani asuttavat tätä paikkaa nykyään suurimman osan vuodesta. Käyn täällä säännöllisesti ja olen joka kerta todella, todella kiitollinen siitä puolesta vuodesta, jonka sain täällä olla. Ehkä parasta paikassa on valtava piha ja takapihalta alkava metsä täynnä mitä parhaimpia sienestys- ja mustikkapaikkoja. Täällä olon aikana hurahdin luontoon entistä vahvemmin. Tein myös ison päätöksen hakea terapiakoulutukseen. Huvittavaa olikin se, että mieheni lennähtäessä elämääni olin täysin vakuuttunut siitä, että asetun pysyvästi joko tänne tai ehkä Tammisaareen, jossa asustelin eko-kommuunissa reilu kuukauden päivät hevosia ja vuohia hoitaen ja vuoronperään Turussa ja Helsingissä töiden perässä rampaten. Sekin oli muuten ihan oma vaiheensa, josta voisi kirjoittaa erillisen postauksensa, start-up firma töineen ja kommuunikokemuksineen (ehkä tosiaan teen tästä erillisen postauksen!). Mutta kuinkas sitten kävikään... 

Nyt istun Viiskulman modernissa cityasunnossa, vauva mahassa pyörien, ihmetellen sitä, miten elämä kuljettaa joka askeleella kohti sitä, missä ihmisen kulloisenakin hetkenä kuuluu olla. Sain uudelleen elämänvaiheen, jossa keskustan riemut ja huvitukset löytyvät pienen kävelymatkan päästä oman asunnon ympäriltä. Sain myös puolison, jonka kanssa jaamme unelman luonnonläheisemmästä asumisesta sitten, kun oikea paikka tulee kohdalle. Sain myös oman, superrakkaan mökin lisäksi toisen lomakodin, jossa viihdyn enemmän kuin hyvin. Itseasiassa jopa useammin kuin meidän perheen kesäpaikassa! Ennen kaikkea sain sen kokemuksen, että olen kaikin tavoin juuri siellä, missä pitääkin. 

Missä on seuraava koti? Jos jotain olen oppinut, niin koti on siellä, missä rakkaat ovat. Enää ei ole niinkään väliä, että missä se fyysisesti sijaitsee. Koti on yhtälailla reissun päällä, kunhan vierellä on se henkilö, joka on mun todellinen Kotini. Sekin mahdollistui vasta, kun itsessä alkoi asumaan rauha. Kaikki hyvä ja toteutuvat haaveet seuraavat sitä, kun ihminen ensiksi muovaa sisäisen tilansa vastaanottavaiseksi ja turvalliseksi, sen opin isoäidin talon hoivissa.   

Raskauspostaus: Ruokavalio ja sen muutokset raskausaikana

Alkuraskaudessa keho vaati ruokaa paljon ja koko ajan. Muistan olleeni jopa hieman huolissaan, että tarkoittaako tämä nyt liian tiuhaan nousevaa painoa tai muuta negatiivista. Turha huoli! Ihan ekoilla viikoilla paino laski pikkuisen ja kääntyi melko hitaasti nousuun. Ekojen kuukausien aikana painoa tuli kuukaudessa vain reilu kilo, eli hyvin tasaista tahtia. Pieni alkuturvotus pyöristi mahaa jo melko varhain, itse huomasin 6-7 viikoilla jo muutosta, muut todennäköisesti eivät. 14 viikolla maha pompsahti selkeästi esiin, mutta aika monen viikon ajan sen sai vielä halutessaan piilotettua vaatteiden avulla. Nyt viimeisellä kolmanneksella huomaa tosi hyvin, miten oma "poikamaha" kasvaa törönä suoraan eteenpäin, eikä mahaa todellakaan piiloteta enää yhtään mihinkään. Eikä toki tarvitsekaan! Kannan tätä kroppaa nykyään aika ylpeänä.

Mutta nyt siihen ruokateemaan. Alun aversiot olivat tosi voimakkaita. Meni monta viikkoa, että en voinut esimerkiksi avata jääkaapin ovea yökkäämättä. Hajut eivät olleet erityisen voimakkaita, mutta ajatus tiettyjen ruokien syömisestä kuvotti ihan älyttömästi. Tuli myös selkeitä vaiheita. Jollain viikolla halusin syödä pelkästään perunamuusia ja juustoa. Seuraavalla en voinut kuvitellakaan kumpaakaan. Jossain vaiheessa oli älytön lihanhimo (95% kasvissyöjänä!), toisella jokainen hiilarilaji tuntui taivaalliselta ajatukselta. Karjalanpiirakoita meni kilokaupalla. Kaikki sitrushedelmät ja kirpeät maut olivat ihan taivaallisia, kliseisesti. Jääkylmä sitruunavesi oli välillä ainoa apu pahoinvoinnin kanssa selviämiseen. Pahoinvoinnin helpottaessa myös huutava, raastava nälkä alkoi helpottamaan ja aversiot häipyivät. Aloin himoamaan enemmän ja enemmän kaikkea vihreää, terveellistä ja kasvisvoittoista. Keho tuntui ja tuntuu edelleen tietävän tosi hyvin ja tarkasti, että mitä se tarvitsee. Olen kyllä sallinut itselle myös epäterveellisempiä asioita sillä periaatteella, että haluan kuitenkin päivän aikana saada sisään riittävästi ravinteita tuoreen ja kasvisvoittoisen ruoan muodossa. Välillä alun pahoinvointiin oikeasti auttoi jokin makea herkku, Brklyn Cafen suklaakuppikakku taisi pelastaa yhden olon ihan huomattavan nopeasti. Uskon siis entistä vahvemmin intuitiivisen syömisen tärkeyteen. Balanssi muodostuu kokonaisuudesta, johon ainakin omasta mielestä saa kuulua maltillisesti herkkuja. Sokeria, kofeiinia ja prosessoituja tuotteita olen pyrkinyt välttämään mahdollisimman pitkälle, mutta eipä niitä onneksi ole tehnyt mieli juuri koskaan. Suolaiset herkut ja oikea ruoka ovat olleet suurin himo koko raskauden ajan, siitä olen kyllä omalle kropalle kiitollinen!

Tällä hetkellä syön tosi normaalisti, oman tyylin mukaisesti ja vahvasti kasvispainotteisesti. Iltaa kohden mietin vähän makroja, omassa tapauksessa proteiineja ja tuoretta ruokaa, että onko tullut syötyä riittävästi päivän aikana näitä kahta. Lisäravinteina käytän (laiskanpulskean epäsäännöllisesti) raskausajan monivitamiineja ja 100mg D-vitamiinia. Lisä c-vitamiinia ja sinkkiä olen vetänyt välillä kuureittain. Mikään pöpö tai flunssa ei ole iskenyt koko raskausaikana, jes!

Entäs ruokienvälttelyt? Olen mennyt todella maalaisjärkisesti tämän asian kanssa ja neuvolan (yllättävän rentoja!) ohjeita kuunnellen. Ei-pastoröituja maitotuotteita ei helposti edes löydä, epämääräiset vakuumikalat ja vastaavat listeriariskit olen jättänyt sivuun. No, vakuumikalaa en muutenkaan syö. Raakaa lohta olen syönyt muutamaan otteeseen, jos se on ollut todella tuoretta ja laadukasta. Mätiä, homejuustoa ja silloin tällöin pienissä määrin maksaakin. Ulkomaisia marjoja en syö ja sulatettuja pakastevihanneksia en käytä. Hirveän vähän on siis tarvinnut tehdä mitään muutoksia. Kofeiinin suhteen olen tosiaan ollut herkempi, mutta varsinkin alkuun keho piti huolta siitä, että kahvi tai tee ei kertakaikkiaan maistuneet. Nyt saatan juoda pienen kupin kahvia päivässä, osan määrästä kofeiinittomana. Nämä ruokavalinnat ovat tietysti omantunnonjuttuja monelle. Joillekin on henkisesti helpompi välttää ihan kaikkea, mulle se ei ole niin tarpeen.

Olen sitä mieltä, että todellisista arjen riskituotteista, esimerkiksi sokerista ja sen haitoista, ei uskalleta puhua riittävästi raskaanaoleville naisille. Onko jokin kunnialoukkaus, jos karkkia ei saakaan syödä mielin määrin? Myös kofeiini on Suomessa vähän herkkä paikka. Mitä tulee kilojen kertymiseen tai ei-kertymiseen, niin omalta näkökannalta en osaa antaa mitään muuta vinkkiä, kuin luottamuksen kehon omiin signaaleihin, esimerkiksi siihen, että osaa tunnistaa nälän ja mieliteon toisistaan, oikean, puhtaan ruoan syöminen herkkujen sijaan ja varmasti myös ihan ne kropan luontaiset ominaisuudet ja taipumukset kerätä hormonisyistä kiloja ja turvotusta. 

Mitä tulee ruokahaluun, niin vikalle kolmannekselle siirtyessä näläntunne alkoi heikkenemään, tila vatsalaukusta loppumaan ja olo muutenkin normalisoitumaan kahden ekan kolmanneksen meganälän suhteen. Tällä hetkellä joudun itseasiassa oikein miettimään, että olenhan syönyt riittävästi. Nälkä ei tule nälkänä, vaan ennemmin huonona olona. Kyllä, se palasi kuvioihin :) ei onneksi kovin pahana ja tosiaan enemmän tohon nälkään (ja närästykseen) liittyvänä. Nyt ollaan viikolla 33 ja terveellisen, vegaanisen ruoan himo on valtava. Kevyt, vesipitoinen ja raikas ruoka kiinnostaa. Annokset joudun pitämään suht pieninä ja sitä kautta syömistiheyden vähän suurempana.

Kaiken kaikkiaan olo on tällä hetkellä suht normaali ja hyvä, mitä syömiseen tulee. Seuraava etappi onkin vauvanjälkeiset hormonimuutokset, starttaava imetys ja sen aiheuttamat uudet tarpeet omaan ruokavalioon. Oman kropan tuntien voisin kuvitella, että liiallisen laihtumisen riski on tulevaisuudessa suurempi, kuin post-raskaus kilojen kanssa stressaaminen. Mutta eihän sitä tosiaan tiedä ja mielenkiintoista onkin nähdä, että mitä se kroppa tämän prosessin jälkeen alkaa viestittelemään. Tällä hetkellä suurimmat intuitiiviset tarpeet liittyy lasilliseen hyvää punaviiniä... ;) 

Vegeilystä

Mun vegeilyn vs. lihansyönnin historia on aika moninainen ja tässä stooria entisistä vaiheista nykyhetkeen sulle, ketä aihe kiinnostaa. Jännää pohtia ja peilata itsekin tätä matkaa ja sen eri vaiheita! En oo koskaan liiemmin välittänyt liharuista, kana ja kala on ollut suosikkeja. Lapsena, teininä ja nuorena aikuisena, siis. Vuonna 2012 koin monenlaista henkisfyysistä herätystä ja samaan aikaan, kun elämään tuli joitain elementtejä lisää, koin tarvetta luopua joistain asioista. Eläinkunnan tuotteet kuului tähän kategoriaan hetkeksi. En yksinkertaisesti voinut syödä hyvällä omallatunnolla jotain, joka oli aikaisemmin elänyt, hengittänyt ja kokenut tätä maailmaa, johon vasta olin itse ensimmäistä kertaa tutustumassa noin niinkuin koko syrämellä. Ruokavaliosta tuli kuitenkin liian rajattu jossain kohtaa, sillä en vielä tuolloin pystynyt syömään gluteenia (leaky gut meiningeissäni). Joidenkin kuukausien jälkeen aloin palauttelemaan kananmunia ja välillä jopa kalaa ruokavalioon. Jossain vaiheessa palasin siihen, että saatoin ravintolassa tai kylässä syödä vähän lihaa. En kokenut enää samanlaista omantunnontuskaa enkä oikeastaan halunnut olla mikään tiukka vegaani. Maailma on tehty myös nautittavaksi, eikö niin? 

2014 keväällä jätin taas lihan 99% pois, yhden semitraumaattisen ravintolakokemuksen jälkeen. Voi olla, että söin burgerin silloin tällöin ja jälleen samaan tyyliin - kylässä ja satunnaisesti raflassa söin kyllä jonkin verran jos tarjottiin. Olen ylipäätään aina pitänyt sellaista ruokafilosofiaa, että oleellisinta on se ruoka, jota kotona syö ja ne valinnat, joita itse kaupassa tekee. Sen anaalisempi ei ole tässä asiassa tarvinnut olla varsinkin, kun kyse ei tässä vaiheessa ollut omastatunnosta, vaan enemmänkin ekologisuudesta ja siitä fiiliksestä, mikä kasvispainotteisuudesta tuli.

2015 alkuvuodesta aloin vetämään lihaa ja kalaa taas vapaammin. En edelleenkään paljoa, mutta säännöllisemmin ja isompia määriä kuin siihen mennessä. Perusteluita tälle? Ei ole. Tuntui vaan siltä. Jälkeenpäin ajatellen tajusin, että maha alkoi oireilemaan jonkin verran samoihin aikoihin. Mun gutsit ei oo luotu lihan sulattamiselle, ei oikeastaan pienissäkään määrin. Eiköhän me ihmiset kertakaikkiaan vaan olla erilaisia aineenvaihduntamme ja osuvan ruokavalion suhteen. Reilu vuosi sitten eli viime joulun maissa kärsin tosi ärsyttävistä mahaoireista kunnes tajusin, että hemmetti, lihajutut ei kertakaikkiaan vaan sula hyvin! Aloin taas vähentämään roimasti ja kappas, olo parani. 

Alettiin syömään enemmän ja enemmän kasvisruokaa, monesti jopa täysin vegaanisesti. Liha ja kala alkoi kuulumaan aika harvoihin hetkiin. Kroppa skulasi. Samaan aikaan katsoin ekaa kertaa mm. Cowspiracyn ja muita vastaavia dokumentteja ja kieltämättä ne toi lisäpontta kasvisvoittoisuuteen. Lehmänmaito jäi kokonaan pois ja tilalle tuli kauraversio, myös miehelle. Sitten tulin raskaaksi ja voi hyvänen aika, kroppa rupesi huutamaan lihaa, maitolasillisia ja muutakin sellaista, mikä nyt ei juurikaan kuulunut ruokavalioon. Ja minä tarjoilin sille, mitä se kaipasi. Uskon todellakin intuitiiviseen syömiseen ja olin tosi otettu siitä, miten tarkasti keho huusi tiettyjä aineita. Torin lihapullia muun muassa. Tokalle kolmannekselle siirtyessä lihankaipuu jäi oikeastaan kokonaan pois. Kalaakin välttelin, mutta söin jonkin verran hyvien rasvojen vuoksi. Pahoinvointien helpottaessa ruoka-aversiot ja himot häipyivät aika nopeasti ja pystyin taas palaamaan takaisin meidän normiruokavalioon. Kunnes tuossa jokin aika sitten aloin kokemaan jotain sellaista, mitä olin kokenut viimeksi 2012. Huonoa omaatuntoa. Ohitin sitä tunnetta ajatellen, että syön eläinkunnan tuotteita niin vähän, että a) ekologinen jalanjälkeni on aika puhdas b) en vastaa henkilökohtaisesti tuhansien eläimien kuolemisesta ihmisten nautinnon vuoksi. Valitsin sitäpaitsi luomua ja "onnellisia tuotteita". Silti ääni ei hiljentynyt.

Viimeinen naula iskeytyi arkkuun siinä vaiheessa, kun tajusin, etten voisi enää onkia ja tappaa kalaa. Omatunto ei salli. Jos en kerran pysty edes katsomaan vierestä eläimen tappamista, niin miksi voisinkaan syödä eläimiä hyvällä omallatunnolla? Jätin lihan ja kalan pois sillä sekunnilla, kun tajusin, että en pystyisi katsomaan mitään tehdastuotantodokumenttia. En halua juuri nyt osallistua minkäänlaiseen kärsimykseen. Tämän kummemmin en osaa perustella, eikä varmaan tarvitsekaan. Kaikkien muiden valinnat on mulle ihan sama, toki suosittelen pitämään vaikka yhden kasvispäivän viikossa. Vähentämään lihankulutusta ekologisista syistä vaikkei eläinten kohtelu kiinnostaisikaan. 

NYT KUITENKIN TÄRKEÄ HUOMIO. Voin ajatella, puhua ja toimia näin, koska voin valita syödä muita proteiininlähteitä eikä elossapysymiseni ja terveyteni ole riippuvainen lihasta tai kalasta. Olen länsimainen ihminen, joka voi tehdä omantunnonpäätöksiä rauhassa. Tarpeeseen metsästäminen? Toki. Mun ei sitä tarvitse tehdä, ei ainakaan nyt ja tuskin koskaan. Sitouduin olemaan lihattomalla ja kalattomalla jouluun asti. Silloin sallin itselleni maistiaisia - jos tekee mieli. Tällä hetkellä kaipuuta ei ole. Oon itseasiassa huomannut, että tietynlainen "lihankaipuu" on mulla yleensä suolankaipuuta. Nyhtökaura ja erilaiset lihankaltaiset valmisteet täyttää sen tarpeen just hyvin. Niin kauan, kun on mahdollisuus valita, voi tällaisia pohtia ihan eri tavalla.