On hauska ruveta miettimään kaikkia niitä koteja ja kodinkaltaisia ratkaisuja joissa on ehtinyt asustelemaan tässä Pk-seutu vuosien aikana. Tampereella ehti olemaan useampi asunto myös, mutta aikaa säästääkseni en mene niihin, Siirrytään vuoteen 2010 ja siihen, kun siirryin osittain töiden ja osittain silloisen puolison perässä Helsinkiin. Kuvien lisäksi tarinaa eletystä elämästä ja sen eri vaiheista, melko rehellisesti ja avoimesti, koska hei, se on itselle ihan mahtava tapa reflektoida omaa elettyä elämää. Siirtymät asunnosta toiseen. Kokeilkaapa itse, tulee miljoonia muistoja ja kokemuksia mieleen.
Ensimmäinen varsinainen oma koti sijaitsi ihan ydinkeskustassa, Forumin kauppakeskuksen takana. Oli mieletöntä asua niin ytimessä. Itse asunto oli aivan ihana, vaikkakin yhdelle ihmiselle aivan valtava (ja kallis). Oli kuitenkin tosi hieno kokemus remontoida koti omannäköiseksi ja elellä herroiksi vaatimattomissa 65m2 neliöissä. Tästä muodostui loppujen lopuksi ainoa sinkkukämppäni, jonka sain sisustaa täysin oman maun mukaisesti ja vain itseäni ajatellen. Kieltämättä tulee hieman haikea fiilis näitä kuvia katsellessa...ei kuitenkaan elämänvaiheen vuoksi sinänsä, vaan sisustuksellisen vapauden, heh. Noihin aikoihin lauloin keittiössä yömyöhään kynttilänvalossa. Kirjoitin gradua. Tutustuin täysillä elämän henkisempään puoleen, löysin meditaation ja uudet sisäiset maailmat, löysin hengenheimolaisia ja yhteyden sellaiseen todellisuuteen, joka tulisi muodostamaan niin sanotusti uuden elämäni. Valuin myöhään kotiin lukuisilta keikoilta ja illanistujaisilta. Aloitin ja lopetin ensimmäisen vakkariduunini. Seurustelin ja erosin, kahdesti. Hyvää, mutta intensiivistä aikaa, jonka olikin tarkoitus jossain vaiheessa loppua. Seurasi siirtyminen ihan toiseen äärilaitaan, maalle uusperheen uudeksi jäseneksi ja eläinlauman äidiksi. En olisi voinut olla tyytyväisempi tähän muutokseen, vaikken tässä vaiheessa tiennyt, että se ei kestäisi vuotta kauempaa.
ps. Keskustakämpän remontista löytyy lisää kuvia tästä 2011 vuoden postauksesta! http://konkistadori.blogspot.fi/2012/08/remonttikuvia.html
Kauklahden uusperhekokeilu vaaleansinisessä omakotitalossa metsän laidalla oli sekin hienoa aikaa, kaikista haasteistaan huolimatta. Jos voisin neuvoa nuorempaa itseäni, niin kehottaisin pelaamaan enemmän aikaa ja syöksymään tuohon elämään ehkä hieman hellävaraisemmin....eniten itseni takia...mutta eihän ihminen niin tee, ei ainakaan rakastuneena ja vähintäänkin idealistina. Nautin älyttömän paljon monesta asiasta tuossa elämässä. Lapsiarjesta silloin, kun sitä oli, kodinhoitohuoneesta, viljelmistäni, eläimistä ja erityisesti luonnonläheisyydestä. Tajusin, että tätä haluan elämältä. Enemmän luontoa, enemmän luonnollisuutta. Olisiko tätä havaintoa tullut ilman kyseistä elämänvaihetta? Ehkä ei, olen kiitollinen. Vaikka parisuhde ei toiminut, ystävyys, kunnioitus ja kiitollisuus onneksi jäi ja ennen kaikkea ihania muistoja päivittäisestä metsässä haahuilusta, maastojuoksusta, meditaatiosta ja kaikenkokoisten koirien seurasta.
Espoosta siirryin lyhyen ullakkokämppä -välivaiheen kautta edesmenneen isoäitini omakotitaloon, vielä kaummas landelle. Siirryin, koska en ollut koskaan kokenut oloani niin hyväksi ja turvalliseksi missään muualla. Maaseutu ja koko valtava talo elettyne elämäneen ja energioineen hoiti oman sydämen ja kehon aivan uuteen kuntoon. Tuolla sain kaikessa rauhassa soittaa kitaraa yömyöhään, tehdä monista talon huoneista itselleni sopivia ja haahuilla omassa metsässä loputtomasti, suppilovahveroita keräten. Jos jokin paikka voi eheyttää, niin mulla se oli tämä. Joka ikinen kerta, kun käyn täällä nykyään, niin koen paikan sellaiseksi jossa edelleen voisin asua ja voida hyvin. Vanhempani asuttavat tätä paikkaa nykyään suurimman osan vuodesta. Käyn täällä säännöllisesti ja olen joka kerta todella, todella kiitollinen siitä puolesta vuodesta, jonka sain täällä olla. Ehkä parasta paikassa on valtava piha ja takapihalta alkava metsä täynnä mitä parhaimpia sienestys- ja mustikkapaikkoja. Täällä olon aikana hurahdin luontoon entistä vahvemmin. Tein myös ison päätöksen hakea terapiakoulutukseen. Huvittavaa olikin se, että mieheni lennähtäessä elämääni olin täysin vakuuttunut siitä, että asetun pysyvästi joko tänne tai ehkä Tammisaareen, jossa asustelin eko-kommuunissa reilu kuukauden päivät hevosia ja vuohia hoitaen ja vuoronperään Turussa ja Helsingissä töiden perässä rampaten. Sekin oli muuten ihan oma vaiheensa, josta voisi kirjoittaa erillisen postauksensa, start-up firma töineen ja kommuunikokemuksineen (ehkä tosiaan teen tästä erillisen postauksen!). Mutta kuinkas sitten kävikään...
Nyt istun Viiskulman modernissa cityasunnossa, vauva mahassa pyörien, ihmetellen sitä, miten elämä kuljettaa joka askeleella kohti sitä, missä ihmisen kulloisenakin hetkenä kuuluu olla. Sain uudelleen elämänvaiheen, jossa keskustan riemut ja huvitukset löytyvät pienen kävelymatkan päästä oman asunnon ympäriltä. Sain myös puolison, jonka kanssa jaamme unelman luonnonläheisemmästä asumisesta sitten, kun oikea paikka tulee kohdalle. Sain myös oman, superrakkaan mökin lisäksi toisen lomakodin, jossa viihdyn enemmän kuin hyvin. Itseasiassa jopa useammin kuin meidän perheen kesäpaikassa! Ennen kaikkea sain sen kokemuksen, että olen kaikin tavoin juuri siellä, missä pitääkin.
Missä on seuraava koti? Jos jotain olen oppinut, niin koti on siellä, missä rakkaat ovat. Enää ei ole niinkään väliä, että missä se fyysisesti sijaitsee. Koti on yhtälailla reissun päällä, kunhan vierellä on se henkilö, joka on mun todellinen Kotini. Sekin mahdollistui vasta, kun itsessä alkoi asumaan rauha. Kaikki hyvä ja toteutuvat haaveet seuraavat sitä, kun ihminen ensiksi muovaa sisäisen tilansa vastaanottavaiseksi ja turvalliseksi, sen opin isoäidin talon hoivissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on blogin pitämisen suola, kiitos!