throubäk torstai!

En ole moista ennen tehnyt, mutta mennään hetki muun blogimassan mukana, ja tarkastellaan elämää ennen ja nyt. 

Rakas päiväkirja....

Luuttusin tänään 2,5 h lattioita töistäpaluun jälkeen. Koirat olivat varastaneet hunajapurkin, syöneet sen puolkkiin, ja luonnollisesti olkkarin lattialla, keittiössä ja nasa-petauspatjalla (!!) odotti erinäisiä kasoja erinäisiä eritteitä. Tytöillä oli ollut vähän huono olo. Mitä tekee nuori maalaistalon emäntä? Syö masun täyteen, jotta jaksaa siivota, ja luuttuaa liejuja huivi naaman edessä. Mies ja eläinlapset oli metsäänheitettyinä sen aikaa. Vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ruoka pysyi hyvin omassa vatsalaukussa ja sain bonusyllätyksenä voimaantumiskokemuksen - jos tähän pystyn, niin pystyn aika moneen asiaan. Yrjöä ja ripulia. Puts puts. 

Mies kysyi vieressä (reippauspalkintomaitosuklaalevyä heilutellen), että olisinko vuosi sitten uskonut olevani tässä tilanteessa. 

Rehellinen vastaus - en todellakaan! Hyvässä ja huonossa. Aika mahtavaa, että ihminen ei tiedä a) mihin päätyy seuraavaksi elämässään b) tilanteessa ollessaan, että miten sen muistoja jälkikäteen tulkitsee. Että mitähän mä ajattelen vuoden päästä tästä hetkestä? Todennäköisesti sitä, että kaikesta selvii, mutta ei enää ikinä moista, kiitos. Toisaalta, tämä just ON sitä elämää. Aitoa, haisevaa, joskus vähän kipeetä, joskus naurattaa ja itkettää samaan aikaan. 

Tietyt asiat on ja pysyy, onneksi.

Rakastan edelleen salaatteja. Välttelen edelleen lihaa. 

Hyppään edelleen mielelläni tuntemattomaan. Oikeastaan elän siitä, että maailma yllättää mut, aina. 

Perhe on edelleen se tärkein. 

Haluan edelleen katsoa peiliin, toisiin ihmisiin ja maailmaan, rehellisesti. 

En edelleenkään silti tee sitä ellei ole pakko. Valitsen edelleen mieluummin ne vaaleanpunaiset silmälasit ja optimismin. Tykkään samaan aikaan edelleen ihmisten seurasta, mutta vaadin yksinoloa ja omaa aikaa. 

Teen paria eri työtä, jotka ovat omalla tavallaan hyvin kaukana toisistaan, mutta siksi juuri niin hyvä kombinaatio. Kuljen metsässä noin tunnin joka päivä. Joogamatto on vaihtunut lenkkareihin ja sammalmättäisiin, musta on TODELLA tullut hippi. Opettelen tekemään vähemmän ja kokemaan/elämään enemmän. En edelleenkään haltsaa kaikkea, mutta jaksan ehkä vähemmän miettiä sitä, että mitä pitäisi milloinkin olla. Huomaan, että mitä tahansa teen, elämä menee jokatapauksessa juuri oikeaan suuntaan. Katson paljon nörttidokumentteja ja huomaan diggaavani teoreettista fysiikkaa vaarallisen paljon. Asia, josta lukio-Konkistadori olisi ollut sangen häkeltynyt. Tykkään edelleen vastata asioihin "joo". 

Entä vuosi sitten? 

Opiskelin, opiskelin, opiskelin. 

Psykologiaa, psykologiaa, psykologiaa. 

Työskentelin, työskentelin, työskentelin. 

Vietin välipuolivuotista vaihtaen rankan, vakavahenkisen matkustustyön hetkeksi kevyeeseen humpuukityöhön. Nautin älyttömän paljon omasta kodista. Siitä, josta en ollut oikeastaan koskaan saanut nauttia muuta kuin viikonloppuisin. Jos silloinkaan. 

Tapasin jänniä ihmisiä. Tapailin jänniä ihmisiä. 

Söin ilmeisesti aika paljon fetaa?

Elin ehkä näennäisesti aika kevyen näköistä elämää, mutta kodin seinien sisällä kuhisi ihmeellisiä ja jänniä asioita. En aina osannut yhdistää eri maailmoitani keskenään, siitä tuli vähän irrallinen olo. En ehkä tajunnut, että ei tarvitsekaan olla kaikkea kaikille. Kunhan olen kaikkea niille, keillä on eniten väliä <3

Oho meni vähän syvälliseksi, vaikka ripulijutuilla aloitin. 

Ei, tällä blogilla ei edelleenkään ole tyylilinjausta, niinkun ei mullakaan. Ollaan vähän tällaisia

epätasalaatuisia, vaihtelevia, kokeilevaisia tapauksia, minä ja blogi. Ensi vuonna ollaan taas ihan eri tilanteessa, todennäköisesti. Ehkä ulkomailla, ehkä täällä. Ehkä tummia, ehkä vaaleita. Moni asia elämässä vaihtuu tiuhaa tahtia, mutta yksi asia näköjään ei - se, että mä rakastan tätä MUN tahtia. 

Haters´ gonna hate, lovers´ gonna love. 

(ja joo, lomakausia tääkin elämä kaipaa, sellaisia oman elämän oasikseja..mut niitäkin aina tulee, tarvittaessa)

Pus. 

why walk when you can dance

Va-cay time!

Pakkasin itseni ja Siiselin autoon, jättäen miehen ja Jääkarhun pärjäilemään koto-Espooseen ja ajoin landen kautta synnyinkaupunkiini viikonloppulomalle. Oon kulkenut huoneesta toiseen suurinpiirtein käsiä taputtaen ja hihkuen. Täällä ei ole vielä toistaiseksi ketään, mutta tänään porukat palaa ulkomaankomennukselta takaisin Suomeen ja veli lapsineen tulee myöskin viettämään viikonloppua tänne. Vielä hetken aikaa saadaan ihmetellä rauhaa ja hiljaisuutta Naku-koiran kanssa. 

Olo on varmaan samanlainen kuin useamman lapsen äidillä, kun lähtee vain yhden kanssa jonnekin....oliko se muka näin helppoa joskus?! F on monessa mielessä superhelppo ja "valmis pakkaus", mutta yksinjäämisen kanssa on vielä ongelmia ja se rassaa arkea aika paljon. Ei muuten, mutta himassa laitetaan aika ranttaliksi, ja vaikka suuria tuhoja ei sinänsä ole tapahtunut, niin arkinen siivoaminen vie näinä päivinä yllättävän paljon aikaa...No, siitä huolimatta, kaksi koiraa arjessa vaikuttaisi olevan tietyllä tapaa myös helpottava tekijä, ainakin Nakun kannalta. Koirilla on tosi paljon seuraa toisistaan, ja huomiohoro Naku tuntuu ihan sikahelpolta tapaukselta ;) Jahka päästään tästä pentuvaiheesta ohi, niin noi on aikas kätevä ja kivasti toisiaan täydentävä parivaljakko. Iso vasikka ja minipossu. 

EDIT koomisuusmomentti edelliselle lauseelle: sitä kirjoittaessa Naku yrjösi koko aamupalansa mun jalan viereen lattialle. Ehh...Mä en edes tiedä kuinka mones yrjö/kusi/paska siivous toi oli tällä viikolla? Paras oli kissan karvapalloyrjö SÄNGYN alle, tasan siihen keskikohtaan, josta on ihan mahdoton siivota yhtään mitään.

Sanomattakin selvää, että elämä on ollut tosi hektistä viime aikoina. Mä olen yrittänyt olla hyvä työntekijä joka suuntaan, hyvä puoliso, hyvä mami, ja enemmän tai vähemmän kaikki mun roolit on tuntuneet suoraan sanoen kusevan. Eniten on kussut hyvän ystävän rooli. Mä en ole viime aikoina juuri edes ehtinyt ajattelemaan, että olisko voimia lähteä jonnekin ja nähdä ihmisiä. Töiden puolesta sosiaalisuutta tulee, mutta omiin, tärkeisiin ystäviin oon jaksanut pitää ihan hälyyttävän vähän yhteyttä. Jos siis tätä luette, niin sori rakkaat, en ole teitä unohtanut!! 

Kun arki on selviytymistä, ekana karisee leikki ja luovuus. Eli juuri ne ilmiöt, jotka olisivat arjessa omia voimavaroja! Joskus on turha jäädä odottelemaan jumalaista inspiraatiota, vaan kertakaikkiaan otettava aikaa ja kehitettävä jotain uutta kivaa. Mäkin rupesin miettimään, että pitäiskö alkaa käymään taas tanssitunneilla... 

En halua, että tää postaus kuulostaa nillittämiseltä ja valittamiselta. Ennemminkin mä haluan nyt huomata itse tän oman tilanteen ja kehittää ratkaisuja. Tai kai mä niin jo teinkin - lähdin viikonloppulomalle Mansesteriin, näen ihmisiä, varasin maanantaille sekä hieronnan ETTÄ vyöhyketerapian ja rupesin taas kehittelemään yhtä luovuusproggista. Kukaan ei hitto pidä ihmisestä huolta paitsi ihminen itse! Koitan siis olla parempi ihminen itselleni - taas - ja ottaa aikaa palautumiselle, ilolle ja luovuudelle. Ja ihan vaan omalle itselleni. Myönnän, että oli ihan kauhea syyllisyys päällä jättäessä muun porukan himaan. Kunnon äitisyndrooma. Äideistä ei vaan oo paljon hyötyä missään jos ne eivät pidä huolta itsestään. 

Paljon on tällä hetkellä myös kiitollisuutta ilmassa! Tämä vuosi tuo tullessaan ihan älyttömän mielenkiintoisia työproggiksia, ja oon muutenkin saanut itsevarmuutta omaan alaan liittyen. Lokakuulle sain sellaisen puhujatilauksen, josta oon salaa haaveillut vuosikausia <3 Tuli taas sellainen vahvistus itselle siitä, että kunhan vaan tekee sydämestään asioita, niin menestys seuraa. Ei pakottaen, ei stressaten, vaan ihan vaan tehden. Sama varmaankin pätee tähän mun arkeenkin. Ei sielläkään tarvi suorittaa. Miehellekin näyttäisi riittävän se, että oon vaan oma itseni (outoa....;)). 

Toisaalta haluan kiittää viime aikoja, olette olleet loistava opettaja. Vuosi 2014 alkoi välittömästi ihan uudenlaisella itsetutkiskelulla ja muutoksella suhteessa siihen kuinka selkeästi näen asiat itsessäni ja ympärillä. Ei ole ollut kauhean nättiä katsottavaa ihan joka hetki. Totuus on kuitenkin loppupeleissä se ainoa, joka ihmisen vapauttaa. Totuutta on mm. se, että mä liu´un edelleen herkästi stressiin ja suorittamiseen. Ihanankamalaa, että saan taas huomata tämän asian! Dammit. Nyt voin taas tehdä asialle jotain. 

Kuvat kesältä 2012

Kulissi vs. Sosiaaliporno

Viitaten blogimaailmaan. Aina on helpompi puhua niistä kevyistä jutuista, mutta sitten taas...ihmisten elämä on täynnä iloja ja suruja, suuriakin sellaisia. Moni haluaa pitää bloginsa "hyvänmielenpaikkana", ja hyvän mielen blogit on mun omia suosikkejani. Ne on niitä pumpulisia pakopaikkoja, mutta ne muodostavat herkästi oman harhansa - ton ja ton elämä on niin täydellistä. KUN siitä elämästä näytetään se miniatyyriosa. Ja vaikka tietää, että näin on. Silti! Ihmisaivot, tuo jatkuvaan vertailuun tehty apparaatti. 

Koko oman blogihistorian aikana hyvänmielenblogi ei todellakaan ole ollut se kantavin termi. Mikään oman elämän likakaivokaan tämä ei voi olla, mutta tietty realismi - omaa lähipiiriä ja muita rajoja kunnioittaen - on kuitenkin ihan tervettä. Mä en todellakaan halua, että kukaan ajattelee mun elämän olevan jotenkin ruusuisen täydellistä. Joo onhan tässä koiranpentua ja kivoja töitä jaadijaadijaa, mutta onneksi on. Koska sitä toistakin puolta on, huolia ja asioita, jotka vaativat niitä mielenhallinnan välineitä, joita mäkin yhtenä työnäni koulutan. 

Hitsi. Mä voin nimittäin sanoa, että mulla oli todella paska ystävänpäivä :D Olis ollut ihana saada ruusuja ja suklaata, söpöilyhuomiota ja erinäistä palvomista osakseen. Tunnustan!! Me ollaan koitettu yhdessä toipua muutamasta viime viikosta, jotka on olleet suoraan sanoen aika perseestä. Elämä on näyttänyt helmikuun ajan nurjempaa puoltansa huolen, stressin, kiireen ja kuormituksen muodossa. Mä sanoin just miehelle, että vuoden päästä varmaan ihmetellään, että selvittiin a) yhdessä b) hengissä koko jaksosta, hah. Että siihen nähden joku hiton ystävänpäivä on ihan pikku juttu, mutta kieltämättä mä kaipaisin hemmottelua. 

Lupasin kyllä miehelle, että se saa viedä mun Thaimaa-neitsyyden. Ja ennen kun te pervot mietitte, että mistä sänkymanoovereistä on kysymys, niin tosiaan on kyse siitä, että Thaimaa on mulle toistaiseksi tuntematon maaperä. Ei ole vaan koskaan kiinnostanut. Mies taas on kolunnut maata paljonkin, ja saakin jossain vaiheessa esitellä mulle huudeja. Että ehkä mä en valita kun en saanut sitä suklaarasiaa. 

Mutta tiedättekö mitä. Makaan tällä hetkellä sängyssä, koivet rasvattuina, Sinkkuelämää pyörii taustalla, elukat möhisee lattialla. Ei tää hullumpaa oo, tuntuu melkein hemmottelulta. Pitäisi ottaa tällaista omaa aikaa joka päivä! Ihan pieniä juttuja, mutta heti tulee parempi olo. Hyvää ystävänpäivää <3

Mistä kivoja työvaatteita?

No mutta siinäpä vallan yleinen kysymys täällä blogistanian puolellakin. Mulla on helppo tilanne: saan omassa luovan alan leipätyössäni näyttää juuri siltä kuin haluan: toisena päivänä voin olla supertrendikäs, sipsuttaa koroissa ja punaisessa huulipunassa iPhone kädessä, kun taas toisena voin hiihdellä villasukissa tukka tötteröllä. Koulutushommissa haluan näyttää "aikuiselta" ja mahdollisimman neutraalilta. Samoin, kun omien valmennusasiakkaiden kanssa. Huomion tulee kiinnittyä mieluummin asiasisältöön kuin vaatteisiin. Omannäköisyydestä ei onneksi silti tarvitse tinkiä! Mä, kuten moni muukin, säväytän mieluummin suht klassisia perusasuja trendikkäillä kengillä, koruilla ja vaikka niillä räväköillä huulipunillani. 

Jotkut alat on tiukempia pukukoodinsa kanssa kuin toiset, ja silloin onkin vähän haastavampi soveltaa. Oma helppoutensa siinä tietty on, ei paljoa tarvitse funtsia, että mitä päällensä aamuisin laittaa. 

En tiedä muista, mutta mä tykkään omistaa erikseen työvaatteita. Vapaa-ajan ja työn raja on silloin jotenkin helpompi. Kotiin tullessa, työvaatteet pois vaihtaessa, sitä ikään kuin maadottaa itsensä himaan. Ja siis tässä eläintaloudessa ei paljoa puvunhousuja kotona käytetä ;) verkkarit ja huppari it is. Periaatteessa mä kuitenkin haluan, että mun työvaatteita voi käyttää rennosti myös vapaa-ajalla. Joskus on ihan kiva yhdistää rennompaan asuun vaikka boyfriend -bleiseri. 

Eräs vaatemerkki on keksinyt mun mielestä todella kivan keinon työvaatteiden hankkimiseen! Sain tehdä Esprit -merkin kanssa haluamaani yhteistyötä, ja tämä työvaateteema oli sivuston tsekkaamisen jälkeen ihan ehdoton valinta! Olen ennenkin pyörinyt heidän nettisivuillaa, siellä on ihan loistavia alennuksia melkein aina ja sekä postitus että palautus on ilmaisia. Not bad :) Espritin nettikaupassa on erikseen Business Lounge osio, jonne on kerätty töihin sopivia vaatteita kolmen eri teeman mukaisesti: Klassinen, Moderni ja Rento. Nyt kuka tahansa voi alasta riippumatta valkata mieluisiansa ja silti pukeutumiskoodiin sopivia vaatteita. Valkkasin joka kategoriasta omat suosikit. Tossa olis muuten aika passeli "vaatekaapin kulmakivet" samalla, eli mix-match -tyylisesti kyseisistä vaatteista saa tosi kivoja yhdistelmiä! Sekin tekijä helpottaa vaatteiden valintaa aamuisin suuresti. 

KLASSINEN

Valkoinen paita ja musta boyfriend -jakku on ihan älyttömän monikäyttöiset vaatteet, ja toisiinsa yhdistettynä todella klassinen ja asiallinen yläosacombo. En tiiä, tää ei vaan kyllästytä ikinä? Tiukemman pukukoodin paikoissa voi alaosaksi laittaa slimfit puvunhousut, rennommissa vaikka kulutetut, vaaleat farkut käärityillä lahkeilla ja jotkut värikkäät kengät. 

MODERNI

Ahh, jokainen mun tyylin tunteva tietää, että tää on NIIN mua! Rakastuin päätä pahkaa tohon mekkoon ja noihin kanarialintuhousuihin, niin raikkaat ja modernit! Saanko molemmat, saanhan?! Sammaleenvihreä mekko on toisaalta klassinen malli ja väri, johon yhdistelee helposti muita juttuja, mutta silti jotain muuta kuin ne ainaiset mustat vaatteet ;) Ps. mekosta oli samanlaisella kuosilla myös hame!

RENTO

Röpyliäinen harmaa neulejakku ja kivalla tekonahkayksityiskohdalla varustetut pillfarkut on yhtälailla sellaisia vaatteita, joita nyt yhdistelee ihan mihin tahansa muuhun vaatteeseen. Neulejakun voi vaikka heittää kauluspaidan päälle koneella istuessa tai myöhemmin keväällä viereisestä kahvilasta herkkuja hakiessa...kröhöm, tämä esimerkki aidosta elämästä (hain Kauppahallista macarooneja perjantain kunniaksi eilen, uih <3). 

Mikäs iski vai iskikö mitään? Mitkä on teidän omia lemppari työvaatteita? :)

Viikonlopun jatkot :)

* postaus toteutettu yhteistyössä Espritin kanssa

lastentarhan kuulumisia

Ihan ensimmäiseksi: <3

Toiseksi: ZzzzZZzzz...

Päivät on olleet melko hektisiä, pitkiä ja yöt huonostinukuttuja. Ei haittaa, alkuhetket uuden pennun kanssa on olleet aika supersuloisia. Toki myös intensiivisiä. Naku ja F on bondanneet kunnolla, ja jopa kissaan on otettu asiallista kontaktia. Jäbäparka vietti ekat pari päivää saunan puolella, mutta nyt tyyppi uskaltaa tulla jo olohuoneeseen hengailemaan. Kun F otti liian innokasta kontaktia kissaa, hyppäs Naku muristen väliin. Ihan kun kertoakseen, että hei, tää on meidän, älä ole mulkku! Paljon parempi, kun koira opettaa toisen talon tavoille, heh. Pakko sanoa, että jännitti hieman jättää noita pitkäksi päiväksi yksin. Töissä oli aika tiukkaa asiaa, mutta mieli vaelsi koko ajan himaan koirien luo. Mies haki mut töistä, ja kotiin päästyä koko jengi tuli meitä rennosti ja iloisesti ovelle vastaan. Siitäkin huolimatta, että oltiin alunperin suljettu koirat olkkariin ;) kiva, toi jätti osaa avata ovia. 

Noi silmät!! :´) 

Tyyppi rakastaa lunta. Jopa alati hytisevä Naku on alkanut innostumaan ulkona olosta kiitos tän koti-Jetin. Ei voi olla pekkaa pahempi, ulkona leikitään tassut kirkkaanpunasina. Pakko sanoa, että niin kivaa kun toi lumi onkin, mä odotan kevättä jo ihan innoissani. Kuljin tänään perinteisesti Bulevardia pitkin töistä kotiin lähtiessä, ja oli muuten niin keväinen fiilis! Huomasiko kukaan keskustalainen samaa?? UIH! Ballerinakelit...no okei, sitä en odota, että jokaIKINEN blogitar hehkuttaa ballerinakelejä. U know what I´m talkin´ about.

Musta tuntuu, että tän hetkiset ajatukset kulkee silkoissa vauvahuuruissa, heh. Mutta olihan mulla ihan asiaakin! Viikonloppuna me lähdetään landelle, ja ajattelin kirjoitella sieltä kivan yhteistyöpostauksen aiheesta työvaatetus. Moni parikymppinen tuskailee sitä, että mitä laittaa päälle officelle...no, jotain ajatuksia siitä tulossa! :)

Yksi perhe, kaksi koiranpentua

Kuten aiemmissa postauksissa vähän vihjailinkin, toinen koira on ollut jo jonkin aikaa tilauksessa. Oikeastaan Nakun saapumisesta lähtien. Kyse oli ennemmin siitä, että oikea koira ja oikea hetki saisi kohdata, rodulla ei niin hirveästi väliä. Haluttiin mielellään nuori koira, ei ihan vaavia. Rauhallinen, joustava, lapsirakas luonne ja muiden koirien kanssa toimeentuleminen oli kuitenkin ne tärkeimmät kriteerit.

Käytiin keskustelua parinkin omistajan/väliaikaismajottajan kanssa faaraokoirista, mutta rotu, kaikesta upeudestaan huolimatta, alkoi epäilyttämään. Oltiinkin jo päädytty siihen, että otetaan rottisvauva uuteen kotiin, kun Nakun kasvattajalta tuli ehdotus valkoisestapaimenkoirasta, viisikuukautisesta sijoitusnartusta. Mies rakastui rotukuvaukseen täysin, ja niinpä me haettiin sunnuntaina F kotiin :) 

Suurin dilemma iski oikeastaan kasvattajan luona, sillä F:n veli, romuluinen pörröturkkinen hurmuri, oli myös kotia vailla. MÄ jouduin olemaan järjen ääni, että ei, me ei voida ottaa kahta Volkswagenin kokoista jääkarhua himaan, ei ainakaan tähän himaan :D Poju oli kyllä ihana, mutta kasvattajan suosituksesta päädyttiin tyttöön. Hän tuntee meidät, meidän elämän ja tarpeet, joten rauhallinen, oppivainen zen-koira oli hänen suosituksensa. Ihan todellakin näin, sillä yhden amfetamiininoutajan (aka tän pikkuterrierin) rinnalle ei välttis kaipaa toista duracellpupua. 

Älkää ymmärtäkö väärin, kovin zen-meiningillä me ei täällä eletä ;) Kun kotona on kaksi pentua, viisi ja seitsemänkuukautiset, on meno sen mukaista. Naku on rauhoittunut huomattavasti, on sisäsiisti, pärjää koko päivän yksin etc etc (okei, tässä harvinaisemmassa tapauksessa pissa tulee jos on tullakseen, ymmärrettävää). F on toki akuuteimman vauvaiän ohittanut, mutta totuttelee vasta meidän perheen meininkiin. Pari vahinkoa on tullut sisään joka päivä, ruokia olis ihana varastella pöytätasoilta (hän on tällä hetkellä jo about sakemannin kokoinen!) ja viime yö oli aika levoton - suljetut ovet ei muuten oo yhtään kivoi, hei! Mutta muuten meillä on lähtenyt ihan mielettömän hyvin liikkeelle tää yhteiselo <3 Koirista on tullut bestikset, Mortti&Vertti kulkee rintarinnan kaikkialle, eikä kokoero estä leikkejä. Päinvastoin, Naku on aina rakastanut isoja koiria. Mä sain tytöstä myös maailman ihanimman lenkkikaverin! Ympäri vuoden, nimittäin, toi rakastaa lunta. 

Hetki menee totutellessa toisiimme, mutta me ollaan kyllä ihan rakastuneita uuteen perheenjäseneen. Toi on kunnon Lassie, pelastaisi meidät kaikki palavasta talosta ja puolustaisi henkeen ja vereen omaa perhettä <3 silti hän on sellainen hönö nallukka, minkälainen ison koiran pitää mun mielestä ollakin. Mä veikkaan, että tosta saadaan vielä joku päivä aivan ihana terapiakoira. 

Ps. kahden pennun ratkaisu ei todellakaan sovi kaikille, varsinkaan samaan aikaan otettaessa. Tässä on kuitenkin paljon hyvää - samanikäiset pienet pääsee tietty totuttelemaan yhdessä perheen elämään, ja saavat takuulla ihanat leikkikaverit toisistaan. Ja joo, me ollaan vähän hulluja. Kuten mun työkaveri sanoi, "eiks teille riitä mikään vauvamäärä?!". Ei todellakaan, tää ei tähän jää :p Elämäntapajuttu. Mikään ei tee mua onnellisemmaks, kun hima täynnä ihmisiä ja tassuja. Saatte myöhemmin takuulla  lisäanalyysia tästä pentukerhoelämästä. 

Pps. Sain eilen aamulla uskomattomat kiksit ja Narnia-fibat metsässä, kun kävelin hämärässä lumimaastossa oman VALKOISEN SUDEN kanssa <3 

Ajatuksia hiilareista

Huom! Haluan kertoa rehellisesti omista kokemuksistani sopivan ruokavalion etsimisessä, ei muuta. Diagnosoidulla keliakialla ei kande lähteä leikkimään gluteenin kanssa - kyseessä ei ole allergia tai yliherkkyys, vaan autoimmuunisairaus. 

Pidempään blogia seuranneet tietää, että elän gluteenittomasti. Viljaoireiluni alkoivat täydellä rytinällä 2007, mutta vasta pari vuotta myöhemmin tajusin puolivahingossa niiden johtuvan gluteenipitoisista tuotteista. Enkä tosiaan puhu nyt mistään pienimuotoisesta turvottelusta ja kipristelystä, vaan rajuista oireista ja laihtumisesta/jatkuvasta superjanosta n. 3500 päivittäisestä kalorista riippumatta. Huhhuh niitä aikoja. 

Vuosien saatossa olen testaillut erilaisia ruokavalioita muutamaan otteeseen, en kuitenkaan pitkiä aikoja kerrallaan. Tai no, vuoden ajan ehdin olemaan ensiksi 90% vegaanina, sitten pikkuhiljaa kalaa syövänä kasvissyöjänä. Tämä vaihe ei perustunut mihinkään muuhun kuin omaan fiilikseen. En vaan hetkeen voinut syödä mitään eläinperäistä, ja toisaalta punaista lihaa jo vuosia karttaneena joku kana ja kalkkuna oli hyvin helppo jättää pois ruokavaliosta. 

Nykyään oon kuitenkin satunnainen sekasyöjä. Syön edelleen täysin kasvisvoittoisesti, mutta pystyn kyllä silloin tällöin vetämään lihaa. Varsinkin, jos se on luomua tai jonkun pienen lähitilan tuottamaa. Eettisyys on aika kova juttu, ja koska pyrin muutenkin syömään mahdollisimman cleanisti, tämä tuntuu hyvältä. Oleellista mulle on oman kropan kuuntelu. Joku päivä saatan himoita "raskaampaa" ja protskupitoista ruokaa, joskus taas menee pitkiä aikoja niin, että en koske Mansikkiin tahi Hemmo Haukeen. Mä kuitenkin uskon, että keho on rakennettu sekasyöjäksi. Kropat on kuitenkin yksilöllisiä, eli kaikille esim. punaisen lihan syönti ei nyt vaan sovi. Maitotuotteet on aikuiselle aika turhia ja suurien laktoosimäärien pilkkomiseen kropalla ei ole resursseja. 

Yhden asian huomasin joulun tienoilla, ja se muutti omaa ruokailua aika radikaalisti - mitä käsittelemättömämpää ruokaa syön, sen paremmin ruoansulatuselimistö voi. Myös vahvojen monivitamiinien ja maitohappobakteerien säännöllinen syöminen on balansoinut kroppaa. Mulla ei ole diagnosoitu keliakiaa. Testaamisen aikoihin olin ollut jo parin kuukauden ajan gluteenittomalla dieetillä, enkä voinut kuvitellakaan palaavani muutamaksi viikoksi tavisruokavalioon, niin sairaaksi viljat mut teki. Jopa yhden keksin syöminen tarkoitti seuraavan päivän noro-virus oloa. Luonnollisesti vältin gluteenia ruton lailla. Juu, ja tän lisäksi laktoosi on ollut mulle melkein koko elämän no-no. On ollut hetkiä ja aikoja, jolloin Hyla-tuotteet ei ole aiheuttaneet probleemia, mutta välillä olen joutunut pitämään nollatoleranssia. 

Oliko se sitten intuitiota vai silkkaa kokeilumieltä joulun kunniaksi, päätin testailla suoliston kuntoa gluteenin avulla. Otin kehomieli -konstitkin käyttöön, lähetin croissanttia pureskellessani lämpimiä ajatuksia ruoansulatuselimistölleni. Ei ongelmia. Kokeilin syödä tavallista leipää. Sama juttu, hyvin meni alas eikä tullut missään vaiheessa ylös ;) Ihmettelin ja iloitsin suuresti ajatuksesta, että hyvä ruokavalio ja kehon saamat rakennusaineet on näköjään auttaneet kroppaa tasapainottamaan itseään jolloin se taas jaksaa paremmin erittää tarvittavia ruoansulatusentsyymejä. Go, kroppa! Toki mopo lähti käsistä, vuosien pihtaamisen jälkeen, mutta oireet olivat tosi, tosi paljon lievempiä kuin aikaisemmin! Suolisto kestää nykyään siis pienet määrät gluteenia, ja se on jo aivan huippu editysaskel!

No mutta niihin hiilareihin. Viikko takaperin tajusin, että olen totuttanut elimistön saamaan säännöllistä sokeria erilaisten makeiden terveystuotteiden muodossa. Luomuhunaja, taatelit, tumma suklaa, sokeripitoiset hedelmät etc etc kuulostaa terveelliseltä, mutta pakko myöntää, että runsaissa määrin nautittuna...no hei, nekin on sokeria! Toki terveellisempää kuin puhdistettu, valkoinen sellainen (esim karkkimuodossa), mutta elimistö laskee ne nopeiksi sokereiksi. Olin ajatellut, että aika paljon treenaavana tarvin melko paljon hiilareita jaksaakseni, mutta sokerilakon aloittaminen viikko takaperin laittoi miettimään....tarviinko sittenkään? Ja jos, niin mitä sokereita tai hiilareita ylipäätään?

Eka ajattelin jättää KAIKEN pikamakean pois. Siirsin jopa rakastamani hunajan kaapin perukoille, nyyh. Oletin, että kolmen minuutin päästä iskisi helvetillinen makeanhimo. Halusin muutenkin lisätä ns. oikean ruoan määrää muutenkin ja kiinnittää huomiota ravintoon. Kunnon ruoka on mun heikko lenkki. Syön liian usein jotain nopeaa ja helppoa, ja se on herkästi jotain välipalatyyppistä, joka ehkä vie nälän, mutta ei ravitse tarpeeksi. 

Aloin siis lappamaan reilusti kasviksia, hyviä protskuja ja ÖLJYJÄ lautaselle. Ihmeekseni (tai oikeastaan ei, heh) makeaa ei edes tehnyt mieli. Hiilarit jäi muutenkin minimiin, ja olo oli tosi virkeä ja hyvä. Reilu viikon kokeilun jälkeen voin sanoa, että olen kyllä kieltämättä sortunut mm. suklaaseen ja hunajaan pariin otteeseen, mutta niihinkin vaan emotionaalisista syistä. Oon ihmetellyt omaa virkeyttä ja jaksamista, vaikka hiilarit väheni, jos ei nyt ihan atkins-tasoille, niin Heikkilä tasoille ainakin, heh. Ainoa negatiivinen puoli on ollut palautuminen. Tänä aamuna lihaksissa tuntui siltä, että parin päivän sisällä tehdyt salit ja lumenluomiset ei ole huuhtoutuneet kunnolla lihassoluista...Ajattelinkin, että alan pitämään ihan erilailla huolta palautusateriasta, syöden bataatit, leivät, pastat ja perunat treenin jälkeen. Kai toikin ajan kanssa tasapainottuisi ja kroppa oppisi hyödyntämään hiilarit paremmin, mutta nääh, en mä kikkailla jaksa, haluan sen hyvän olon - ei mitään liian vaikeaa tai rajoitettua systeemiä! Haaste on myös ruoan määrä. Hiilarit on tosi tiivistä energiaa, joten muuta ruokaa saa ja pitää lappaa PALJON! Öljyjä ja rasvoja käytän muutenkin surutta, nyt vielä enemmän. 

Mitä sitten oon syönyt? Raakapuuroja, munakkaita, juustoa, hedelmiä, marjoja, kalkkunaleikkeleitä, kalaa, avokadoa, vihanneksia (varsinkin vihreitä), falafel-pullia, kookos-ja oliiviöljyä, protskupannareita tattarijauhosta ja kookoshiutaleista, pähkinävoita, hedelmiä (varsinkin vesipitoisia, melonia ja omenaa, vähiten sokereita...), kahvia lorauksella vanhanajan maitoa...Eilinen päivällinen oli mm. tankoparsaa, halloumia ja paprikaa :) hiton hyvää, se tulee olemaan myös tänpäiväinen lounas! Eli IHAN niitä samoja juttuja kuin ennenkin, en vaan ole sortunut siihen makeaan. Ja joo, olen syönyt huomattavasti enemmän. Mitään en myöskään aio kieltää itseltäni. Jos jossain tarjotaan jotain makeaa, otan sitä jos mieli tekee. Lähinnä mä haluan panostaa siihen oikeaan, ravitsevaan ruokaan ja unohtaa makeat pikatankkaukset, mikä on ollut mun ruokasynti nro. 1. 

Edelleen joudun jatkamaan 99% gluteenittomalla linjalla. Croissant tai karjalanpiirakka silloin tällöin on kuitenkin jo ihan huikea edistysaskel ja nautinto mulle, jee!

liikunnan iloa vai egon pönkitystä ja ismejä?

Newly impassioned soul (joka on siis lempikohta Mumfordien Roll away your stone -biisistä, sydän) kuvaa aika hyvin mun temperamenttia. Tykkään innostua ja fiilistellä, joskus jopa rasittavuuteen saakka. Täysin faijalta tullutta geeniperimää, hyvässä ja huonossa. Mikä tahansa asia, mikä mun sydämen vie, vie sen ainakin hetkeksi 110% ja suurella innostuksella. Luonnollisesti tästä piirteestä on ollut riesaakin, mutta uskoisin, että se on ollut se suurin yksittäinen tekijä, joka mut on a) saanut nauttimaan elämästä todella lujaa b) vienyt erilaisiin jänniiin tilanteisiin. 

Tällä kertaa kyse on harrastuksesta, löysin nimittäin ah niin ihanan ja tarpeellisen Pinterestin kautta Zentangle piirtämisen. Viimeisen viikon ajan oonkin heilunut tussien ja paperin kanssa, ihan maanisesti. Parasta aivolepoa moinen, kannattaa kokeilla! 

Harrastuksesta puheenollen, olin eilen katsomassa ystävän stand-up -kiertuetta. Hyvää settiä, vähän sellaista yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, ja jossain vaiheessa lavalla puhuttiin "harrastamisesta". Otetaan mikä tahansa asia, mitä ihminen tekee leikinomaisesti ja mielellään, ja laitetaan siihen sääntöjä, aikataulutetaan se, annetaan sille nimi ja tehdään siitä ehkä jopa brändi. Pisti miettimään, että leikkiminen, mikä on ihmiselle luontainen, luova ja virkistävä tila, on se juttu - ei se, kutsutaanko sitä harrastamiseksi. Oon miettinyt tätä joskus aiemmin itsekin omaan treenaamiseen liittyen. Miksi tehdä ohjelmia, miksi sitoutua tekemään jotain tiettyä juttua instead o, että vaan "leikkisi" oman fiiliksen mukaan, oli se sitten hiihtämistä, tanssimista tai juoksemista. Tavoitteellisuus on tietenkin ok, kisoihin tähdätessä. Haluaisin kuitenkin pikkuisen kyseenalaistaa sen, että tavallisen kuntoilijan tarvii noudattaa ohjelmaa. "Ohjelmia ja aikatauluja tarvitaan, jotta saadaan ihmiset liikkumaan". Hyvä argumentti sinänsä, mutta entäs se liikunnan ilo? 

Ihmiset on toki erilaisia tässä, mutta haluaisin haastaa jengiä pohtimaan omia motiiveja. Onko motiivina ilon saaminen vai lihan kurittaminen? Mun parhaat lenkit on olleet niitä, että lähden luontoon ajatuksella, että saatanpa treenata 17 minuuttia tai 1,5 tuntia, mutta kuuntelen itseäni enkä tee väkisin. Tai haen netistä hauskimmat bootcamp -ohjelmat, ja teen akrobaattisen lihaskuntotreenin olkkarin matolla alkuyöstä. Tuntuu aika loogiselta, että ihminen haluaa tehdä myöskin säännöllisesti niitä juttuja, mitkä tuottaa iloa ja nautintoa. Liikunnan ilo tulee ihmisille niin eri asioista, joten sen sijaan, että kaikki pyrkivät käymään salilla kolme kertaa viikossa ja lenkillä kaksi, voisi ennemmin miettiä, että mikä tuo iloa, ja lähteä siitä sitten soveltamaan...Jokaiselle löytyy TAKUULLA laji, joka tuntuu hauskalta ja tuo hien pintaan. Tässä on ehkä ajatuksena myös keho-mieli -yhteys, mun ikuinen lempiaiheeni, mutta kuinka paljon tehokkaampaa ilolla tehty treeni on vs. väkisin puurtamiseen....! Uskallan veikata, että treenimäärät kasvavat tällä mentaliteetilla myös kuin itsestään. 

Ihminen menee luontaisesti kohti kivalta tuntuvia asioita ja poispäin itselleen epämieluisista. Tätä ihmisyyden perusmekanismia voi kuitenkin hyödyntää terveellisempiä elämäntapoja hakiessa. Silkalla kurinalaisuudella saa toki tuloksia, mutta onko siinä mukana ilo. Siis muukin ilo, kun egon ylpeys siitä, että jes, kurinalaisuus = hyvä ihmisyys, eli jos pysyn kurinalaisuudessani, olen onnistunut = ilo. Mutta se on kuitenkin suorituspohjaista iloa, ei sisältöiloa. Tämä oli mulle käänteentekevä havainto omassa treenissä. Kun treenasin monta tuntia viikossa triathlonia varten, olin hyvä ihminen. Identiteetti perustui suurilta osin tässä asiassa onnistumiseen. Huono viikko saattoi tarkoittaa epävarmuutta omassa "urheilijaidentiteetissä". Identiteetti ei ole kuitenkaan minä. Minä on ennemmin se yksinkertainen, lapsenkaltaine olento, joka rakastaa leikkiä, rakastaa luoda. Rakastaa ehkä sitä vaihtelevuutta ja kaikkea uutta. Ei sitä kiinnosta ismit, ne on egon heiniä. 

Tällaista tällä kertaa, perus lauantai-aamun pohdintoja viiteen valvomisen jälkeen ;) Tänään muuttosiivotaan ja huomenna mennään ehkä moikkaamaan uutta potentiaalista perheenjäsentä <3 Katotaan, että jääkö moikkaamisen tasolle, vai onko jengin jäsenenä pian uusi nelijalkainen. Hui!! Tassumäärä alkais olemaan siinä vaiheessa aika kunnioitettava. ¨

Hauskaa viikonloppua!