throubäk torstai!

En ole moista ennen tehnyt, mutta mennään hetki muun blogimassan mukana, ja tarkastellaan elämää ennen ja nyt. 

Rakas päiväkirja....

Luuttusin tänään 2,5 h lattioita töistäpaluun jälkeen. Koirat olivat varastaneet hunajapurkin, syöneet sen puolkkiin, ja luonnollisesti olkkarin lattialla, keittiössä ja nasa-petauspatjalla (!!) odotti erinäisiä kasoja erinäisiä eritteitä. Tytöillä oli ollut vähän huono olo. Mitä tekee nuori maalaistalon emäntä? Syö masun täyteen, jotta jaksaa siivota, ja luuttuaa liejuja huivi naaman edessä. Mies ja eläinlapset oli metsäänheitettyinä sen aikaa. Vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ruoka pysyi hyvin omassa vatsalaukussa ja sain bonusyllätyksenä voimaantumiskokemuksen - jos tähän pystyn, niin pystyn aika moneen asiaan. Yrjöä ja ripulia. Puts puts. 

Mies kysyi vieressä (reippauspalkintomaitosuklaalevyä heilutellen), että olisinko vuosi sitten uskonut olevani tässä tilanteessa. 

Rehellinen vastaus - en todellakaan! Hyvässä ja huonossa. Aika mahtavaa, että ihminen ei tiedä a) mihin päätyy seuraavaksi elämässään b) tilanteessa ollessaan, että miten sen muistoja jälkikäteen tulkitsee. Että mitähän mä ajattelen vuoden päästä tästä hetkestä? Todennäköisesti sitä, että kaikesta selvii, mutta ei enää ikinä moista, kiitos. Toisaalta, tämä just ON sitä elämää. Aitoa, haisevaa, joskus vähän kipeetä, joskus naurattaa ja itkettää samaan aikaan. 

Tietyt asiat on ja pysyy, onneksi.

Rakastan edelleen salaatteja. Välttelen edelleen lihaa. 

Hyppään edelleen mielelläni tuntemattomaan. Oikeastaan elän siitä, että maailma yllättää mut, aina. 

Perhe on edelleen se tärkein. 

Haluan edelleen katsoa peiliin, toisiin ihmisiin ja maailmaan, rehellisesti. 

En edelleenkään silti tee sitä ellei ole pakko. Valitsen edelleen mieluummin ne vaaleanpunaiset silmälasit ja optimismin. Tykkään samaan aikaan edelleen ihmisten seurasta, mutta vaadin yksinoloa ja omaa aikaa. 

Teen paria eri työtä, jotka ovat omalla tavallaan hyvin kaukana toisistaan, mutta siksi juuri niin hyvä kombinaatio. Kuljen metsässä noin tunnin joka päivä. Joogamatto on vaihtunut lenkkareihin ja sammalmättäisiin, musta on TODELLA tullut hippi. Opettelen tekemään vähemmän ja kokemaan/elämään enemmän. En edelleenkään haltsaa kaikkea, mutta jaksan ehkä vähemmän miettiä sitä, että mitä pitäisi milloinkin olla. Huomaan, että mitä tahansa teen, elämä menee jokatapauksessa juuri oikeaan suuntaan. Katson paljon nörttidokumentteja ja huomaan diggaavani teoreettista fysiikkaa vaarallisen paljon. Asia, josta lukio-Konkistadori olisi ollut sangen häkeltynyt. Tykkään edelleen vastata asioihin "joo". 

Entä vuosi sitten? 

Opiskelin, opiskelin, opiskelin. 

Psykologiaa, psykologiaa, psykologiaa. 

Työskentelin, työskentelin, työskentelin. 

Vietin välipuolivuotista vaihtaen rankan, vakavahenkisen matkustustyön hetkeksi kevyeeseen humpuukityöhön. Nautin älyttömän paljon omasta kodista. Siitä, josta en ollut oikeastaan koskaan saanut nauttia muuta kuin viikonloppuisin. Jos silloinkaan. 

Tapasin jänniä ihmisiä. Tapailin jänniä ihmisiä. 

Söin ilmeisesti aika paljon fetaa?

Elin ehkä näennäisesti aika kevyen näköistä elämää, mutta kodin seinien sisällä kuhisi ihmeellisiä ja jänniä asioita. En aina osannut yhdistää eri maailmoitani keskenään, siitä tuli vähän irrallinen olo. En ehkä tajunnut, että ei tarvitsekaan olla kaikkea kaikille. Kunhan olen kaikkea niille, keillä on eniten väliä <3

Oho meni vähän syvälliseksi, vaikka ripulijutuilla aloitin. 

Ei, tällä blogilla ei edelleenkään ole tyylilinjausta, niinkun ei mullakaan. Ollaan vähän tällaisia

epätasalaatuisia, vaihtelevia, kokeilevaisia tapauksia, minä ja blogi. Ensi vuonna ollaan taas ihan eri tilanteessa, todennäköisesti. Ehkä ulkomailla, ehkä täällä. Ehkä tummia, ehkä vaaleita. Moni asia elämässä vaihtuu tiuhaa tahtia, mutta yksi asia näköjään ei - se, että mä rakastan tätä MUN tahtia. 

Haters´ gonna hate, lovers´ gonna love. 

(ja joo, lomakausia tääkin elämä kaipaa, sellaisia oman elämän oasikseja..mut niitäkin aina tulee, tarvittaessa)

Pus.