Chilli sunnuntai kaupungilla ja Löylyssä

Koko yön valvomisen ja 8-10 aamu-unien jälkeen oli snadisti sellainen olo, että tänään jotain kivaa. Kun olin saanut meikattua Vlad Tepes -tyyliset silmänaluseni piiloon, lompsin Stockalle sillä ajatuksella, että joulupallot saattaisivat piristää ja miksei voisi löytyä joku kiva imetyspaitakin. 

Kyllä, äitylitaso näinkin korkea. Kuka olisi uskonut. Mä en edes ole mikään joulukoristeihminen, mutta hei, Stockan jouluosasto <3

Kävin pyörähtämässä muissakin kerroksissa. Keskustan Stockalla on tapahtunut aika paljon tässä syksyn aikana. Löysin kaikkia sellaisia merkkejä ja osioita, joista en edes tiennyt, ja mä sentään vierailen tuolla sangen usein. Hypistelin Shepherdin ihania kultaisia aamutossuja ja mietin, että voisinko olla ihminen, joka käyttää aamutossuja. Todennäköisesti en. En tykkää käyttää edes sukkia. 

Scandidesignia oli ilmestynyt kodin kerrokseen ihan uusissa määrin. Näin ekaa kertaa livenä string -hyllyn ja kieltämättä mietin, että voisiko tuollainen sopia meille. Kotona odottaa pieni muutosproggis jahka siippa saa pahimman työsaumansa hoidettua. Makkarin lipasto on ollut romahtaneena jo muutaman kuukauden - siis ihan päreinä - ja ehkä tässä voisi vähän miettiä, että onko meillä jotain nukkumis- ja vaipanvaihtopistettä juniorille. Ei, emme näköjään ole the valmistautujia. Huomautetaanpa kuitenkin, että vauvalla on sänkyosio meidän sängyn päädyssä ja tarkoitus olisi kokeilla perhepetiä ainakin alkuun. Ai niin, babynest pitäisi hommata, taitaa olla kylpyammeen lisäksi ainoita juttuja, joita oikeasti puuttuu. 

Suureksi idaririemukseni ulkomaiden faveni Joe & The Juice oli ilmaantunut alakertaan, jessss!!

Ei taideta olla puolison kanssa ainoita, jotka hyödyntävät mehuja ja avokadoleipiä helppona snäkinä reissuillansa. Tykkään tosi paljon konseptista ja kieltämättä näen jo itseni vaunujen kanssa tuolla, vihermehua hörppimässä.  

Porkkana - inkivääri - omppumehu kädessä suuntasin Hennesille etsimään sitä ainoaa pakollista, eli kivaa flanellipaitaa, joka kätkisi tänään allensa the bumpin ja huomenna (okei, mielellään kuukauden päästä...) pienen tissifanin. Löysin superhalvan ja vielä mukavamman version sekä pari pitkää, löysää t-paitaa, kummatkin Divided puolelta. Nyt kelpaa. Mikään toppi ja t-paita ei enää riitä, maha kasvaa eteenpäin kuin hinaaja. Kuulun siis niihin, joilla on todellinen poikamaha. Myönnän, että vähän jännittää oma habitus (ja olo eritoten) mikäli bebe päättää viihtyä yksiössään loppuun asti. 

Tosi, tosi mielenkiintoista nähdä, että miten oma keho reagoi! Se, että mä olen supersupistelija, ei tarkoita välttämättä yhtään mitään. Tää lapsi voidaan joutua käynnistämään maailmaan ja siinä tapauksessa toivon ja rukoilen, että kestän itse about sanena loppuun asti. Täydet viikot häämöttää onneksi jo lähikalenterissa. Mua on koko ajan lohdutettu, että joka viikon jälkeen on aina vaan turvallisempi ikä syntyä. En vaan haluaisi missata sitä mahdollisuutta, että saataisiin leppoisa ja normaali alku, ilman mitään keskoskaappihässäköitä. Ei ikinä. Joulun maissa jos starttailisi, niin kukaan ei enää estäisi maailmaansaapumista. Suotavaa kuitenkin olisi, että menisi uuden vuoden puolelle. 

Paidat kassissa ja vegeburgeri pussissa höyryten kotiin. Tosin pikaisesti apteekin kautta, koska edellisen yön väsy hormonibuusteineen puski päälle vanhan toverini, aurallisen migreenin! Meni pieni tovi tajuta, että mitä nää näköhäiriöt ja sormien puutumiset nyt hitto on, mutta onneksi tajusin ajoissa. Paracetamolit naamaan ja nukkumaan -combo oli sen verran hyvä, että pääsin miehen seuraksi Löylyyn saunomaan ja syömään. Vitsi, Löylyn konsepti on niin magea ja potentiaali hyvä, että harmittaa se ruokapuoli...aina on puolet raaka-aineista loppu ja tarjoilijat tosi tylyjä :( Tästä on muutkin valitelleet. Mun vakipaikat valikoituu toki lokaation ja tuotteiden, mutta myös palvelun vuoksi. Täytyy pistää taas palautetta. 

No mutta sellainen päivä! Tänään ja viikolla jatkuu työt suht leppoisaan tahtiin. Nytkin istun kirjoittelemassa tätä ja työjuttuja Roasteryssa. Yrittäjän vapaus!

Kivaa ja aurinkoista viikkoa kaikille. 

Psykoterapiaopinnoista, työstä, äitiyslomasta ja hamasta tulevaisuudesta

Eilen oli tentti ja tokavika koulutuspäivä, sertifikaattivaiheen opinnot ovat lähestulkoon pulkassa. Vielä odotellaan tuloksia esseistä ja muista pakollisista tehtävistä tältä erää opintoja, mutta jos kaikki menee läpi, niin helpotus on suuri ja pääsen siirtymään alkuvuodesta viimeiselle opintojaksolle eli diplomavaiheeseen. Opinnot siis noudattavat englannin post grad -järjestelmää ja pakko myöntää, että olen edelleen hieman pihalla tästä järjestelmästä! Kolmivuotiset opinnot jakautuvat kahteen jaksoon, certificate ja diploma osioihin. Kummankin päätteeksi on esseiden ja harjoitustöiden palauttamisia sekä tentti. Diploma-vaiheen jälkeen voin hakea psykoterapeutin nimikettä Suomessa, mutta eilen itseasiassa kuultiin, että parhaassa tapauksessa voidaan tituleerata jo jouluna itseämme licensed solution focused therapist (practitioner?) nimikkeellä. No näyttäähän se hyvältä käyntikortissa. Teemme "oikeaa" terapiatyötä jo nyt, mutta psykoterapeuttiharjoittelija nimikkeellä. Tämä siis siksi, että nimike on suojattu (onneksi), ja näin ollen myös asiakkaat tietävät, että meillä ei ole vielä KELAn leimaa otsassa. Samalla vakavuudella, sisällöllä ja metodeilla kuitenkin työskennellään. 

Kiinnostaako muuten kuulla opinnoista vähän tarkemminkin, nimenomaan mun näkökulmasta? Taitaa olla sellainen ala kyseessä, että ihmisillä ei ole hirveästi hajua, että miten psykoterapeutiksi opiskellaan - kirjoja lukemalla vai tekemällä - ja miltä tuntuu astua tällaisiin saappaisiin jo tosi nuorena. Kerron mielelläni omia kokemuksia ja vähän sitä faktapuoltakin aiheesta!

Jos olisin Valviran rekisterissä virallisen terveydenhuollon nimikkeen alla, esim. sairaanhoitaja tai psykologi, voisin työskennellä vaikka jo jollain lääkäriasemalla. Tämä on vähän harmillista, sillä koen itsellä olevan oman koulutuksen kautta paaaaaljon paremmat valmiudet toimia terapeuttina vs. esimerkiksi sairaanhoitajat. En siis halua dissata heidän koulutustaan, päinvastoin, mutta se edustaa kuitenkin hoitoalan konkretiaa fyysisestä näkökulmasta, ei psyyken alueen tai terapeuttisen vuorovaikutuksen osaamista. On kuitenkin hyvä, että on säädöksiä ja nimikesuojauksia! Mä ehdin työskennellä "virallisena" Valviralaisena lopun elämää, hommat hoituu siihen asti oikein hyvin oman vastaanoton kautta.  

Tai siis...nythän mä olen jo pitkälti äitiyslomalainen, vaikka virallinen loma alkaa vasta jouluviikolla. Näen viikossa tällä hetkellä vain muutamaa asiakasta. Pari koulutustakin on vielä jäljellä. Sain kuitenkin suureksi onnekseni todella hyvän määrän asiakastyötunteja plakkariin tänä syksynä, itseasiassa muutama kymmenen enemmän kuin olisi edes tarvinnut, joten voin jäädä lyhyelle äitiyslomalleni stressittömin mielin. 

Mitäs sitten valmistumisen jälkeen? Mulla olisi mahdollisuus jatkaa vaikka välittömästi vuoden kestäviin maisteriopintoihin. En vaan ole ihan varma, että resonoiko se, onko toinen maisterinlakki tarpeen kenenkään näkökulmasta, ehdinkö, onko varaa tutkintoon etc etc. Tämän voi onneksi tehdä myöhemminkin, ei tartte kiirehtiä. Suoraan sanoen tällä hetkellä näkisin ajallisesti ja rahallisesti järkevämmäksi panostaa  työnohjaajakoulutukseen. Se on kiehtonut jo vuosia ja mahdollistaisi taas laajempaa (mutta kuitenkin samanhenkistä) työskentelyä ihmisten kanssa. Terapian tekeminen on ihanaa ja tärkeää työtä, mutta en usko koskaan olevani se tyyppi, joka tekee ainoastaan terapiaa, toisin sanoen työskentelisi enemmän tai vähemmän suurten kriisien, mielenterveyshaasteiden ja muiden elämän karikoiden parissa. Saattaisi käydä rankaksi. Teenkö terapiaa omalla vastaanotolla vai esimerkiksi jossain lääkäriasemalla, sekin jää kyysymysmerkiksi. Jälkimmäinen kiehtoisi jossain vaiheessa elämää, myönnän.   

Niin, siitä äitiyslomasta. Jää täysin nähtäväksi, että missä määrin ja missä vaiheessa palaan duunihommiin ja mitä tulen painottamaan (terapiapuolta, koulutuksia, valmennuspuolta, kehittämishommia...). Riippuu hirveän paljon tulevan perheenjäsenen temperamentista ja vaatimuksista mun suhteen. Mikäli tuttipullo ja pumpattu maito alkaa jossain vaiheessa kelpaamaan (1-2 kk haluaisin täysimettää joka tapauksessa), niin pystyn palaamaan nopeammin töihin, alkuun toki ihan parin tunnin setteihin, mutta kuitenkin. Onneksi yksi työhuone yhteistyökumppaneineen sijaitsee samassa talossa, jossa me asutaan! Haaveilen kuitenkin siitä, että voitaisiin miehen kanssa olla primäärisiä hoitajia skidille sinne parivuotiaaksi asti, miksei pidempäänkin. Kummankin yrittäjyys voisi sen teknisesti mahdollistaa. Paljon riippuu sekä niistä tyypin luontaisista taipumuksista että elämän realiteeteista eli mm. rahatilanteesta. Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että karsitaan mieluummin kaikenlaisesta luksuksesta jos tarvii vs. pienen lapsen hoitoonlaittaminen. En kuitenkaan halua suunnitella liikaa, vaan katsoa viikko ja kuukausi kerrallaan miten homma etenee ja minkälaisia tarpeita ja toiveita meillä kaikilla on. Ja luottamus - se on aika iso juttu. Kaikki menee hyvin ja oikein joka tapauksessa, sen haluan pitää mielessä. 

Synnytys

Tosi absurdia ajatella, että jahka kaikki vaan menee hyvin, niin mun elämäni suurimmista rite of passageista tapahtuu ihan viikkojen päästä. Kävin tänään maailman ihanimmassa raskausajan hieronnassa Organic Spiritissä ja juteltiin siinä samalla synnytysajatuksista. Ja niitähän riittää. Listaan muutaman itselleni tärkeimmän, toivottavasti resonoi sulle, joka myös odotat omaa h-hetkeä.

UTELIAISUUS

Jotenkin koen, että tämä sanaa kuvaa parhaiten koko raskausajan fiilistä lähenevää synnytystä kohtaan. Koska en voi tietää, että millä käsikirjoituksella mun kohdallani mennään, haluan lähinnä vaan säilyttää uteliaisuuden ja avoimuuden. Tämä ei tarkoita valmistautumattomuutta. Mä olen ollut aina tosi kiinnostunut raskaudesta ja synnytyksestä vaikken ole aina tiennytkään, että tapahtuuko nämä koskaan omalla kohdalla. Prosessi kuitenkin on kiehtonut, ihan pienestä pitäen. On ihan älytöntä mihin naisen kroppa pystyy. Kunnioitus kehon luontaista toimintaa kohtaan on suuri ja yhtenä tärkeimpänä juttuna pidänkin sitä, että pysyisin länsimaisen mieleni ja kontrollinkaipuuni kanssa mahdollisimman sivussa ja antaisin kropan tehdä sitä, mitä se parhaiten osaa. Irtipäästäminen on varmaan se vaikein osio. 

PELKO

Vaikka raskaus ja synnytys on aina kiehtonut, pelotti se mua hurjasti, öö, omaan positiiviseen testiin saakka. Siis ihan oikeasti, sillä siunaamalla, kun viivat ilmestyi, mä olen ollut vain utelias ja oikeastaan aika innoissani! Tottakai jännittää, mutta positiivisessa mielessä. Koen, että mulla on myös ammatin kautta paljon työkaluja pelonhallinnan jutuissa. On silti tosi luonnollinen asia, että näin iso ja hurja tapahtuma jännittää. Pelkoa luo se astuminen tuntemattomaan. Kyllä mäkin ajoittain mietin sitä hetkeä, kun tajuan, että se on menoa nyt. Iskeekö totaalipaniikki, vedänkö denialit päälle ja karkaan Stockmannille hyperventiloimaan? Mieli on siitä jännä (hormoneineen), että sitä on kuulemma aika kypsä raskauteen loppuvaiheessa ja se jo omalta osaltaan laannuttaa monesti jengin pelkoja. Mä toivon eniten sitä, että kaikki menisi turvallisesti vauvan kannalta ja saataisiin positiivinen, jopa voimaannuttava, kokemus. Ja ne meille oikeat kätilöt työvuoroon!! 

KIPU

Mua ei haittaa sanan "kipu" käyttö, noin niinkuin hypnobirthing hengessä, mä en oikeastaan koe sitä yhtään negatiivisena. Se kipu tulee tuomaan bebeä sentti sentiltä lähemmäksi ulkomaailmaa, sillä on raakuudestaan huolimatta tärkeä funktio. Ilokaasut, ammeet, gua shat, akupunktiot ja muut vastaavat otan niska vääränä nyökytellen vastaan, mutta epiduraali mielellään kiitos vaan äärimmäisessä hädässä. Selkäydinpiikki ällöttää. Jos kuitenkin oon aivan rikkipoikki ja tilanne vaatii, niin toki. En halua olla mikään hampaat irvessä -sankari jos ei siltä tunnu. Lähtökohtaisesti haluaisin kuitenkin mahdollisimman luonnonmukaisen synnytyksen. 

MIELI

Koska teen itse hypnoosia ja käytän paljon mielen, ajatuksen ja asenteen voimaa, on tämä puoli itselle vahva ja tosi oleellinen myös synnytykseen liittyen. Mielikuvien ja affirmaatioiden käyttö on ollut mukana ihan läpi raskauden. Esimerkki: mulla menee kaikki negatiiviset kommentit ja pelottelut aikalailla kuin vesi hanhen selästä. Ei kosketa henkilökohtaisesti, ei mene ihon alle, harmittaa vaan ihmisten itsensä puolesta, että tekee mieli pelotella ja maalailla kauhukuvia. Tästä voisi kirjoittaa viisi postausta, mutta henkilökohtaisesti uskon voimaannuttavaan puheeseen, joka nostaa ylös ja tsemppaa. Tosielämässä jokaisella on lukuisia haasteita ja vaikeita tilanteita matkallansa, ei niitä tarvi erikseen manailla mielikuviin. Onneksi ympärillä on paljon samanhenkisiä nuoria äitejä, joilla on ollut ihan supervoimauttavia synnytyksiä ja vahva halu olla positiivisena tukena myös toisille. Meidän ajatukset ja sanat luo aktiivisesti todellisuutta, joten niiden käytön kanssa kandee olla tarkkana. Mieltä ei myöskään ruveta treenaamaan ekan oikean supistuksen kohdalla vaan mä uskon, että se pohjatyö tehdään itselle solutasolla. Ja sitten vaan ollaan ja ihmetellään siinä hetkessä, kun alkaa tapahtumaan :)

PUOLISO

Musta on tosi hauska nähdä, että minkälaisen roolin oma puoliso tositilanteessa ottaa. Toiveet on funtsittu yhdessä ja omat tärkeät metodit perusteltu huolellisesti. Toinen on varmasti ihan mieletön tuki ja apu, mutta onhan se tilanne noille tuleville faijoillekin tosi hurja - ja merkityksellinen, ei ne siinä vain statistina seisoskele, tyypeistä tulee yhtälailla vanhempia! Vaikka mä teen sen suurimman fyysisen työn haluan, että miehellä saisi olla aidosti osallistuva olo.

TOIVEET

Amme <3 Jos kaikki on ok, olo sen mukainen henkisesti ja osaava kätilö mestoilla (fingers crossed!!), niin vesisynnytys olis upea. Vaikka neuvolakäyntien hyöty on ollut tähän mennessä välillä vähän niin ja näin (ainakin henkisesti), niin olin tosi tyytyväinen, kun tähän kannustettiin kovasti, kun asiasta mainitsin. Vissiin ei kovin yleistä Suomessa, mutta sopisi mulle. Ja miehelle! Tyypille oma märkkis mukaan ja yhdessä ammeeseen. Vähänkö olis hienoa. Synnytyspaikka valkkautuu varmaan tästä keskusta-alueelta. Kättärillä voisi olla kodinomaisempaa. Porvoo oli ekana toiveena, mutta perskeles kun ne menee sulkemaan koko paikan vuodenvaihteessa! Jos laps ilmaantuu tänne joulun jälkeen, niin sinnekin ehditään. Ajelemista on jonkin verran, se voi tulla tämän plänin esteeksi monestakin syystä...  

SEKALAISTA

En todellakaan oo pakannut vielä sairaalakassia aka yhtä tärkeintä tapahtumaa koko raskauden aikana :D Voisi senkin tehdä tässä joku päivä, ehkä siellä joulukuun puolella kuitenkin. Oleellisintahan on valita jotkut söpöliinit kotiintulovaatteet bebelle. Muut kamat heitetään tod.näk. paniikissa laukkuun ja puolet unohtuu kotiin. Mukana viidet sukat muttei yhtään alushousuja eikä todellakaan mitään hammasharjan tapaista. Kaupasta täytyy ottaa varalle kookosvettä, naposteltavaa ja miehelle eväsjuttuja. Olisin mielelläni omissa vaatteissa mahdollisimman paljon koska nihkeilen kaikkea sairaalamaista, joten täytyy ehkä käydä hankkimassa parit uudet olohousut. Kaikki läheisimmät ihmiset ovat buukanneet itsensä Suomen rajojen sisään lasketun ajan tienoille. Koira menee mummolaan tai mummola taitaa itseasiassa siirtyä tänne meille. Kummankin porukat saapuvat onneksi melko läheltä. 

Jaahas, tällaisiä ajatuksia juuri nyt. Ei ne ole juurikaan muuttuneet. Tositilanne näyttää, että mikä käy toteen ja mitä yllätyksiä tullaan kohtaamaan. Kaikki käy kunhan pieni pääsee turvallisesti tripiltään perille! 

Kuvat: Unsplash

Huono hetki, ei huono elämä

fiilis tänään kuin ilmeeni tuolta parin vuoden takaiselta telttareissulta

Mietin tänään valittamista. Ihan rehellisesti sanoen siitä syystä, että teki mieli valittaa. Mä olen ihminen, joka elää positiivisen asenteen kautta - ja voimin. Olen kokenut, että se on ollut mun onnellisuuteni salaisuus. Pelkäämisen ja kaikenlaisen negistelyn sijaan olen treenannut omaa pääkoppaa huomioimaan mieluummin niitä asioita joihin voin vaikuttaa, kiitollisuuden aiheita ja kaikenlaista itseäni tsemppaavaa asennetta muutenkin. 

On kuitenkin realistista, että aina ei ole hyvä fiilis. Ja sekin on hemmetin ok. Vaikka haluan tietoisesti metsästää sisäistä rauhaa, onnellisuutta ja hyvinvointia, kuuluu siihen prosessiin olennaisena osana rehellinen ja inhimillinen asenne, että joskus asiat vähintäänkin tuntuvat olevan täysin perseestä. Kokemus on todellisuuden mitta! Paskat hetket, joskus jopa päivät, on yhtä todellisia kuin ne ihanammat versionsa. Ehkä oleellisinta onkin muistaa, että se fiilis, mikä tällä hetkellä vallitsee, ei ole pysyvä. Koska tunteet ovat vahvoja seuralaisia ne tuntuvat joskus vähintäänkin ikuisilta. Toisaalta jos miettii tarkemmin, niin mikään tunne ei ole elämässä erityisen pysyvä. Tunteet vaihtelevat. Syvempi kokemus on pysyvämpi. Mä olen onnellinen vaikken aina ole iloinen. 

Nälkä, väsy ja stressi vaikuttaa mielialaan ja fiilikseen. Tänään esimerkiksi oli vuoronperään ankea, pahoinvointinen, närästävä, väsynyt, masentunut, hengästynyt ja yksinäinen olo. Ihan noin niinkun pari juttua mainitakseni. Rehellisyyden nimissä tän päivän olisi voinut jättää välistä. Loppuillasta alkoi jo tunteiluttamaan sen verran, että lähes kaikki triggerit itketti. Serla-mainoskin olisi voinut saada mut kyyneliin. Niin todelliselta kuin se hetkittäinen shaiba tuntuu, mä koitan järkeillä itselleni, että kellä tahansa viimeiset kaksi viikkoa muutaman tunnin per yö nukkuneella preggolla olisi samanlainen olo. Ellei jopa pahempi! Että millonka sitten ihmisellä pitäisi olla hieman hankala olo jos ei nyt? Kuten siipan kanssa huvittuneena todettiin, on tilan nimi kait ihan syystäkin raskaus eikä keveys. 

Taputan itseäni olalle, että melko hankalasta raskaudesta huolimatta mieliala on pysynyt ihmeän korkealla. Oon siis onnistunut tekemään paljon oikein! Armollista on sekin, että antaa itsellensä tarvittavaa tunnesiimaa välillä. Hei, tää on aika haastavaa, mut hyvin sä vedät. 

Mun positiivinen asenteeni suojaa valtavasti. Olen siitä tosi kiitollinen. Hyvin koulutetun asenteen jälkeen kiitän läheisiä, jotka jaksavat tsempata ja muistuttaa armollisuudesta mun unohtaessa sen. Siippa ja parhaat ystävät ovat olleet kultaakin kalliimpia. Noniin, loppuun vielä pientä fiiliskertausta.

Päivän paskin hetki: Ulkoilu koiran kanssa synkeässä marraskuisessa illassa, tosi pahoinvointisena, oli yksinäinen olo. Myhyhyhyhyyyy. Huomioitakoon, että tätä kesti sen 10 minuuttia. Selvisin. 

Päivän paras hetki: Fafa´s pyyntöön auliisti myöntynyt siippa, joka omasta väsymyksestään huolimatta jaksoi naurattaa multa pissat housuun ennen nukkumaanmenoa. Mitä mä tekisinkään ilman noita söpöstelyhetkiä. Nauraminen oli ihanaa, mutta vähintään yhtä ihanaa ellei parempaa oli meidän Rebozo -liina kokeilu. Tästä ja siunatusta spinning babies harjoittelusta ehdottomasti lisää myöhemmin!!! En ehkä kestä miten paljon ne oloon vaikuttaa!

Päivän lohduttavimmat sanat: Neuvolan terkkari totesi mun uniongelmia kuunneltuaan, että mä todennäköisesti nukun tosi paljon paremmin vauvan syntymän jälkeen. Noin niinkuin ainoana ihmisenä maailmassa. I wish!!!! 

Päivän huonoin sanavalinta: Siippa kertoi, että oli nukkunut huonosti viime yönä (nukkuu kuin vauva 99% elämästään). Nielin _kipakat_ sanat, kävin salaa itkemässä vessassa silkasta ärsytyksestä (!) ja palasin sitten syömään Fafasia ja katsomaan West Worldia. Kolme falafelpullaa myöhemmin en enää muistanut kommenttia. 

Nyt jos joku haluaa harrastaa kunnon valitusmasturbointia kommenttiboksissa, niin antaa palaa! Hei, me ollaan täällä tosi samoilla linjoilla. Varsinkin, jos oot viimeisilläsi raskaana etkä suinkaan kevyenä, on kaikenlainen kiroilu ja tilanteen solvaaminen sallittua. Kaikenlaiset hormonihuuruväsymysärsytystarinat viihdyttäisi mua myös kovasti jos haluat jakaa. Onhan ne hauskoja. 

^ tbt siihen hetkeen, kun nukahdin mihin tahansa...esim Kiasmaan, lattialle. 

Matka äidiksi on täynnä luopumista ja uuden vastaanottamista

Täysin randomi kuva Carcassonnen reissulta vuosi takaperin. Jotenkin toi pohtiva naama sopi tähän tekstiin.

Aamuyön valvotut tunnit on oikeastaan ihan inspiroivia. 

Hormoniunettoman arki on vähän tylsää, kun on hereillä sen 21 tuntia vuorokaudessa. Mä olen lueskellut torstain tenttiin, katsonut dokumentteja ja sarjoja, lukenut, kirjoitellut, hengannut netissä. Äsken tuli käytyä läpi kuva-arkistoja muutamalta viime vuodelta. Kuvat jakautuu selkeästi kolmeen kategoriaan: kuvakaappaukset jostain instaquotesta, söpöstä eläimestä tai jonkun böönan hauskasta tyylistä. Kuvat puolisosta ja koirasta. Matkakuvat. 

Viimeinen kategoria on se tärkein. Mä olen yhtäaikaa kiitollisella ja haikealla mielellä katsellessa meidän lukuisia reissukuvia yhdessäolon ajalta. Kiitollinen siitä, että ollaan saatu mennä ja kokea niin paljon, vaikka yhteisiä kilometreja on takana vasta pari. Haikea, koska kuka tietää milloin päästään seuraavan kerran kaksin reissuun. Ollaanko me enää ikinä nuoria ja villejä vai ainoastaan iskä ja äiskä? Nämä on niitä ajatuksia, jotka pörräävät sopusoinnussa odotuksen, innon ja kärsimättömyyden kanssa. On jännittävää muuntua äidiksi, vanhemmiksi. On samaan aikaan haikeaa ja ahdistavaa astua täysin uuteen rooliin, myös pariskuntana. Ihminen on ahne, mä olen ahne. Vapautta ja riippumattomuutta voisi jatkaa täysin loputtomiin. Uskon kyllä siihen, että kannattaa elää ja tehdä ennen perheentymistä. Uskon kuitenkin yhtä vahvasti siihen, että vanhemmuus korostaa ihmisessä jo olemassaolevia vahvuuksia ja heikkouksia. Meidän vahvuuksia on Eläminen isolla eellä, asioista nauttiminen, elämyksellisyys, matkustaminen. Ne ovat arvoja, joita sovelletaan myös perheenä. Haluan uskoa siihen, että nämä pienet sielut kyllä tietävät, että minkälaiseen perheeseen tulevat. Niin paljon, kun lapsen temperamenttia ja luontaisia taipumuksia haluaa ymmärtää ja kunnioittaa, haluan pitää meidän aikuisten arvomaailman ja ilon kohteet myös lapsen tulon jälkeen. Joustaa voi  ja täytyy monessa asiassa. Moni asia on kuitenkin asennoitumiskysymys. 

Niin kiva, kun kaksin onkin matkustaa enkä siitä yhtään vähemmän tärkeän syyn vuoksi luopuisi, niin kivaa tulee myös siitä, että kohta meillä on uusi tyyppi matkaseurueessa. Ja elämässä ylipäätään! Elämä on jatkuvaa uuden vastaanottamisen ja luopumisen tanssia, jos näin voisi kuvailla. Mun asenne on se, että haluan vastaanottaa aina ja kaikessa sen mahdollisuuden, että maailma voi yllättää todella positiivisesti. Mitä enemmän odotan hyvää, sen enemmän sitä saan. Tätä maailma on opettanut jo vuosikausien ajan. Toisaalta haluan antaa itselleni luvan myös tarvittavaan "surutyöhön" erilaisten luopumisten kanssa. Moni asia tulee pysymään samana ja yhtä moni asia tulee muuttumaan. Jätän kuitenkin mieluummin määrittelemättä etukäteen sen onko muutokset hyviä vai huonoja. Avoimuus on paras asenne muutoksen edessä. 

Toivon, että meidän lapsesta muokkautuu suvaitsevainen ja utelias tyyppi kiitos sen, että hänellä on pienestä asti mahdollisuus matkustaa erilaisiin paikkoihin, tavata paljon erilaisia ihmisiä ja kunnioittaa maapalloa sen asukkeineen ja olioineen. Haluan tarjota lapselle sen kokemuksen mikä itsellä on, että maisemat ja lokaatiot voivat vaihtua paljonkin, mutta koti on aina siellä, missä perhe ja rakkaimmat ovat. Jännä nähdä, että mikä hänen ensimmäinen kohteensa tulee olemaan! Kunhan nyt eka saataisiin toinen turvallisesti tälle puolelle mahaa - sitten voidaan iskeä se ensimmäinen passi pieneen kouraan ja lähteä ihmettelemään maailmaa perheenä. 

Salakavalan työnarkomaanin tarina

"En muista koska viimeksi olisi ollut NÄIN stressitön ja kiireetön päivä. Tai siis stressitön nimenomaan siksi, että ei ollut mitään aikatauluja. Pitäisi varmaan harrastaa moista useamminkin? Kesä on jo ihmeen kalenteroitu vaikkakin kaikki aikataulutus liittyy tosi kivoihin juttuihin. Huomaan vaan, että kaipaan näköjään tällaisia päiviä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään." 

7.6.2015 ja tällainen kirjoitus multa. Kuulostaa aika tyypilliseltä. Häkeltyminen sen edessä, että välillä on ihan nastaa olla tekemättä mitään, vaikka voi voi onhan tässä näitä aikatauluja kuitenkin (salainen jeejee, koska kiire tarkoittaa, että tekee ehkä jotain tärkeää). Tein tosi ison oman elämän havainnon ihan muutama päivä sitten. Tiedättekö sen tunteen, kun toistaa itselleen "haukionkalahaukionkala" vuosikausia kunnes joku päivä tajuaa, että perhana, hauki tosiaan on kala. Olen toistellut läsnäolon, luottamuksen ja suorittamattomuuden mantraa omassa päässä, no, vuosia. Olen päässyt hetkittäin tilaan, jossa hauki on ollut kala. Ja nainen zen. Jonka jälkeen *pffft* ja saman tien takaisin jonkinasteiseen suoritusmoodiin. Onnellinen, mutta jokseensakin sisäisesti hätäinen tapaus. Näin kuvaisin itseäni. Sitä, kelle pysähtyminen on snadisti pelottavaa, vaikka tietää vallan hyvin sen tärkeyden. Sitä, kelle tekeminen usein todella onkin ihanaa, nautinnollista, inspiroivaa, energiaa tuovaa. Sitä, kelle pelkkä olemiselle antautuminen ei riitä, koska "eihän elämä niin toimi". Sitä, joka kyllä osaa puhua läsnäolosta, jopa hidastamisesta, sallien kaikille muille paitsi itselleen tuon taidon opettelun.

Kaiken pelon (mä olen alitajuisesti pelännyt pysähtymistä) takaa löytyy uskomus. Mun pelkoni on ollut se, että mitäs jos olenkin huono jonkun silmissä. Se on luonut tiukkaa uskomusta, että oma arvo löytyy tekojen kautta, ei vain siitä, että on olemassa, hengittää, on rakastettu sellaisenaan, on riittävä, on ihan sopivan hyvä. Uskomus on maannut mukavasti sillä alustalla, jossa lukee, että ellen tee, ellen ole, ellen suorita, olen huono. Huonompi kuin ne muut, jotka tekevät. Laiska? Saamaton? Mitä oikeastaan? 

Uskomukset on salakavalia, niillä ei välttämättä ole selkeitä nimiä ja sanoja. Ne ovat pitkälti kokemuksia. Ne asuvat syvällä solumuistissa ja ne ovat muokkautuneet osaksi identiteettiä. Onni on kuitenkin se, että uskomusten ei tarvitse eikä monesti kannatakaan olla pysyviä rakenteita meissä itsessämme. Kaikki, siis ihan kaikki, tulee välillä olla lempeästi kriittisen tarkastelun alaisena. Mikä asia vie eteenpäin, nostaa ylös, elävöittää, tuo vapautta ja lisää rakkautta? Mikä painaa alas, lannistaa, vie energiaa, sitoo? 

Oma uskomusmaailmani pääsi uuteen valoon, kun tajusin, että olen työnarkkari. En sellainen, kenen tarvitsisi painaa 15 h päivää. En se, kuka sairastuttaisi sydämensä liialla työnteolla. Ollen kuitenkin se, kenen identiteettiin on kuulunut liian vahvasti se, mitä omaan työelämään ja työminään kuuluu. Kaikki on hyvin siihen asti, kun homma on kontrollissa. Pätee muuten moneen asiaan. Kun asiat skulaavat, tulee mielelle sellainen olo, että jes, mä hallitsen tilanteen eli asioiden täytyy olla hyvin. Muutostilanteet näyttävät kuitenkin asioiden todellisen laidan. Kun kaikki langat eivät yhtäkkiä olekaan kädessä, on olo ahdistunut. Tulee kokemus siitä, että asiat ovat huonosti...vaikka se on pelkkä tulkinta. Mulla tuli kokemus siitä, että en ole työelämässä sellaisessa hallinnassa kuin haluaisin olla. En pääse toteuttamaan sellaista tapaa tehdä, joka olisi ideaali. Mahassa kasvaa kaiken lisäksi joku tyyppi, joka tulee muuntamaan sitä Työminää huikealla tavalla. Mahatyyppi sanoo, että on aika maata sohvalla, eikä suorittaa. Ahdistun. Mitä olen, jos en tee? Olen se sohvalla makaava tyyppi. Löydän siis itseni tuomitsemasta ja halveksimasta tällaista hahmoa. Järkeni sanoo, että tämä on ok, näin pitääkin olla. Paine hartioissani sanoo, että se suorittamisen ja touhuamisen maailma on turvallisempi.

Huomaan, että voisi olla aika päästää irti työnarkomaanin roolista. Löytää se Työminä, joka tekee asioita yhä enemmän ilon ja luottamuksen kautta, ei kelvatakseen. Löydän sisältä sen 15-vuotiaan, joka ei ollut oikein mitään ja tätä hahmoa olen halunnut juosta karkuun näyttämällä kaikille ja erityisesti itselleni, että nyt pärjätään ja menestytään vaikka läpi harmaan kiven. Menestymisessä ei ole mitään väärää ellei se tapahdu siinä energiassa, että sen alle pyritään hautaamaan se hauraampi osa itseä. Se, jonka ääni ärsyttää. Se ääni ei tule koskaan tukahtumaan, sillä sitä ei tarvitse tukahduttaa. Tein tietoisen päätöksen ottaa tuo 15-vuotias Minä mukaan tähän hommaan. Aloittaa oman Työminän rakentaminen vähän niinkuin uudelleen. Auttaa itseä niin, että kaiken innovatiivisuuden, tulevaisuuden visioiden ja luovan energian äärellä saa elää myös se osa minua, joka on hauras, epävarma ja vähän nolo välillä. Se osa, jota en millään ehkä haluaisi ottaa kanssani kouluttamaan. No mitä käy, jos se saa seisoa rinnallani monensadan ihmisen edessä (tai vaikka vaan yhden ihmisen)? Transformaatio. Ihan kaikissa. Armo ja hyväksyntä. Ellei se kehity ensiksi itsessä, se ei tule aidolla tavalla näkyviksi missään. Terapeuttina mun tehtäväni on hyväksyä itsestäni kaikki puolet ja tuulettaa ne päivänvalossa ja vasta silloin asiakkaassa voi tapahtua aito muutos. Se on alkemiaa, joka tapahtuu missä tahansa ihmissuhteessa silloin, kun minkään itsen puolen ei tarvitse olla piilotettuna tai häpeään kahlittuna.

Kaiken tämän pohdinnan ja näin isojen havaintojen jälkeen tulin hyvällä tavalla uteliaaksi, että minkälainen Työminä voi olla, jos mitään osaa itsestä ei tarvitsisi pitää piilossa. Minkälainen puoliso minusta tulee. Kuinka paljon enemmän voin olla ihan jokaisessa roolissani. Kuinka paljon kokonaisempana voin mennä mihin tahansa uuteen tai tuttuun tilanteeseen, vailla minkäänlaista naamiota. Ellei vatsassa kasvaisi tyyppi, jonka yksi tehtävä on laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, ei tällaista havaintoa olisi vielä tullut. Kiitos vauva siis siitä. Vanhemman tärkein tehtävä on tulla tietoiseksi omista varjoistaan jolloin niiden ei enää tarvitse valua painoksi seuraavan sukupolven harteille. Joten nyt me aletaan opettelemaan, minä ja se 15-vuotias Konkistadori, että miten tämä kaikki voisi olla taas vähän enemmän kuin leikkiä, turhan kireyden ja vakavuuden sijaan.

Kuvituksena mökkikesää vuodelta 2015.  Tuonne saa aina mennä harjoittelemaan olemista jos siltä tuntuu. Lopunkaiken loma ja vapaudentunne on jotain, minkä parhaimmillaan saa luoda sisimpään, ei jokin aika kalenterissa tai pläntti kartalla. 

Tavoitteena hyvä synnytys - fyysiset harjoitteet ja vinkit

Vikalla kolmanneksella sitä alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan tulevaan synnytykseen ihan eri tavalla. Konkreettisesti. Päätin jo hyvissä ajoin, että kokeilen tiettyjä tekniikoita ja hyviksi todettuja tuotteita. Ei ole niin justiinsa, jos niistä ei ole superpaljon apua - ainakaan niistä ei ole mitään haittaa! Sittenhän sitä pääsee selittämään itsellensä ja muille, että hyvä, kun taateleita söin ja tanssin, oli helppo synnytys niiden ansiosta. Hah. Mielelläni teen sen, minkä voin,

Spinning babies -harjoitteiden tarkoitus on auttaa bebeä asettumaan mahdollisimman hyvään asentoon synnytystä ajatellen. Allaoleva asento on kuulemma ihan mahtava fiilikseltään myös äidille (vaikkei ehkä uskoisi...). Ajattelin aloittaa oman persii-pystyssä-soffalla -treenin jo tänään. Vähintäänkin mielenkiintoista!  

Vatsatanssiliikkeet ovat toinen spinnning babies -metodin kehittäjän suositus. Mä tykkään muutenkin venkslata lantiota ja kaikenlaiset pyöritysliikkeet on aina olleet tosi helppoja mulle. Pallon päällä kannattaa kuulemma myös pyöritellä. Toistaiseksi en aio tehdä näitä harjoituksia mitenkään ahkerasti kiitos supistusten. Vähän on liian aikaista avitella bebeä liikkeelle tai asettumaan. Onneksi mulla on jo ylihuomenna neuvolalääkäri, siellä tsekataan taas kohdunkaulan tilannetta ja arvioidaan muutenkin, että mitä on odotettavissa lähitulevaisuudessa. Toivon mukaan mestat on nätisti kiinni ja mä saisin luvan elää tähän nykyiseentahtiin!

Taatelit ja vadelmanlehtitee ovat kuulemma luonnon omia. Vadelmanlehtitee sisältää fragiini (?) nimistä ainesosaa, joka vahvistaa kohdun lihaksia. Samoin ilmeisesti taatelit, joista voi lukea lisää ystäväni Leenin blogista! http://www.leeniviio.com/2016/06/23/taytetyt-taatelit-kolmella-tapaa-vinkki-synnytykseen/

Kävely ja kyykkääminen. Kävely pitää toki kuntoa yllä, mutta auttaa myös vauvaa asettautumaan, kiitos keinuvan liikkeen. Kyykkäämistä ja syväkyykyssä hengaamista suositellaan taas vahvistamaan sekä koipia että lantionpohjaa. Mua harmittaa todella paljon, että olen itse joutunut skippaamaan treenikertoja omassa raskaudessa. Olisin halunnut vahvistaa alavartaloa enemmän juurikin synnytystä silmälläpitäen, olisi nimittäin kiva jaksaa olla pystyssä mahdollisimman paljon, jotta painovoima pääsisi tekemään omat tehtävänsä. Koitan kuitenkin selittää itselleni, että tämä meni nyt vähän eri lailla kuin toivoin, mutta synnytys voi silti mennä ihan tosi hyvillä voimin. Onneksi koko raskausaika ei ole mennyt ihan makoiluksi ja veikkaankin, että mulla on ihan ok kunto edelleen. Iso kiitos tästä kuuluu koiran kanssa lenkkeilylle sekä levottomille jaloille, jotka ovat pakottaneet yöllisiin kyykkytreeneihin! 

Akupunktio ja vyöhyketerapia. Kun päästään ns. kypsille viikoille tuossa joulun jälkeen, niin aion ottaa käyttöön pienet vyöhyketerapiat. Ystäväni on kaikeksi onneksi kiinalaisen lääketieteen asiantuntijoita ja hänen luokseen juoksen varmasti piikeille mikäli bebeä ei ala kuulumaan. Suhtaudun erityisesti akunpunktion tehoon tosissani, joten kovin varhaisessa vaiheessa en sitä aio kokeilla, varmuuden vuoksi. Akupisteet otetaan varmasti myös kivunlievityskokeiluun h-hetkellä, ystäväni on luvannut opettaa miehelle oikeat kohdat. 

Kirjoitan jossain vaiheessa omasta asiantuntemusalueestani plus mielestäni siitä paaaaljon kiinnostavammasta teemasta, eli henkisestä valmistautumisesta, hypnobirthingista ja muutenkin omasta asennoitumisestani. Suunnitelmista en kauheasti halua puhua, sillä haluan mieluummin pysyä uteliaana prosessissa kuin olla kontrollifriikki. Kukin tavallaan ja luonteensa mukaisesti, mutta mulle sopii mahdollisimman luonnonmukainen tyyli näissä valmistautumisjutuissa!

Jäikö listasta pois jotain oleellista, onko teillä jotain hyviä vinkkejä? :) ai niin perineal massagesta en tässä puhunut, mutta sekin pitäisi ottaa haltuun...

Vierailijana muiden blogeissa

Tänä syksynä sain kunnian vierailla kahdessa upeassa blogissa. Ensimmäinen on Emmi Lainan, hänen kanssaan kokeiltiin hypnoosia ja voi että, miten kiva oli lukea jälkikäteen tämä haastis! Lue koko juttu täältä, KLIK!

Toinen blogihaastis oli Peace & Style -blogin Anskun 12 hyvinvointikysymystä. Muistan sen hyvän fiiliksen näitä miettiessä ja kyllä se taitaa paistaa tekstistä läpi. Oli aidosti tosi mageeta päästä pohtimaan oman hyvinvoinnin pilareita. Allekirjoitan edelleen kaikki, vaikka ashwagandha ei enää kuulu ruokavalioon (miksei?!) eikä viini virtaa vauvan vuoksi. Kuulun kyllä niihin naisiin, jotka raskaana ollessaan maistavat viiniä ruoan kanssa. Ja hitsi miten odotan sitä hetkeä, kun saan tyhjentää lemppariolueni...Mutta nyt ei pitänyt itkeä nautintoaineiden perään. Hyvinvointihaastiksen voi lukea täältä, KLIK!

Mä haluan aidosti auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Siksi teen, mitä teen. Siksi puhun hyvinvointiasioista. Nykyään teen sitä enemmän ja enemmän oman persoonan kautta. En pyri olemaan Maaret Kallio, sillä hänellä on jo paikkansa. En raakaruokaekspertti, sillä se ei ole oma hyvinvointimissioni. Mun missio on olla aito minä ja jos se resonoi, niin huippua. Mulla on ajatuksia, periaatteita ja vinkkejä, joita tosi mielelläni kerron eteenpäin. En kuitenkaan kuvittele, että mun tapani sopii kaikille tai mun elämänarvoni olisivat ne oikeat jollekin toiselle. Silti on ihan superhienoa, että elämä tarjoaa mahdollisuuksia päästä puhumaan näistä omista työteemoista ja elämänarvoista. Toivottavasti tykkäsitte jutuista, kommentoida saa, kuten aina! :)

"No, miltä nyt tuntuu?" Raskaus ja kehonkuva

Ensinnäkin, olen tosi positiivisesti yllättynyt siitä, että teitä lukijoita on yhtäkkiä ihan (mun skaalalla) valtavasti <3 tämä tarkoittaa sitä, että voin ja haluan panostaa blogiin ihan eri lailla ja tuottaa hyvää sisältöä. Kiitos siis jokaiselle ja tervetuloa uusille lukijoille! Koitan kirjoitella kohta sellaisen "kuka olen" -minipostauksen, jossa voin kertoa jonkin verran oleellisia speksejä itsestäni.

Sitä ennen kuitenkin rehellistä, mutta positiivissävytteistä tekstiä muuttuvasta kropasta. 

Yksi isoimpia asioita raskaaksi tullessa oli kieltämättä se kuuluisa kehon muuttuminen. Olen ollut tosi samankokoinen, hoikka ja siro naiseksi muotoutumisesta eli about 16-vuotiaasta saakka. Välillä on ollut laihempia stressikausia, välillä hieman lihaksikkaampia ja timmempiä salikissa / joogatyttö -aikoja, mutta käytännössä olen ollut aika samanmallinen koko ajan. Ja kas, yhtäkkiä alkaa elämä kasvamaan sisälläni. Totaalimuutos edessä. Eli mitäs seuraavaksi?!

Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, otin tämän joskus läppärin näytöltä. "Lähtötilanne" vuonna 2012 eli about 25-vuotiaana. En usko, että haluan nähdä tätä kroppaa enää. Se oli kuitenkin senhetkinen tilanne. Sydän.

Tässä hommassa voi pitää jonkin verran kontrollia, mutta paljosta joutuu luopumaan. Minulla ei ole mitään sanottavaa siihen, mikäli hormonit heittävät kehooni 10kg ylimääräistä nestettä. Minulla EI ollut mitään sanottavaa ekan kolmanneksen raastavaan nälkään! Ekaa kertaa pappia (vauvaa) kyydissä kantavana en vielä tiennyt, kuinka paljon kehoni tulee ruokaa vaatimaan ilman, että siitä kertyy "ylimääräistä" vyötärölle. Söin valtavasti, koska nälkä ja pahoinvointi. Myönnän, että mietin moneen otteeseen yöllä karjalanpiirakkaa naamaan tunkiessani, että onko tämä ylimääräistä mässäilyä, jääkö tästä turhia vauvakiloja. Ei ilmeisesti ollut. Paino nousi häkellyttävän tasaista ja hentoa tahtia ensimmäiset 3-5 kuukautta. Nestettä kertyi kyllä jonkin verran ja olo oli "iso". Löysä, jopa. 

Iso vauvamahani kesällä mökillä! Mitähän viikkoja tässä olisi menty...11-13?

Jälkeenpäin ajateltuna tämä löysyys oli kyllä enemmän korvien välissä, mutta nopea muutostahti oli ehkä se isoin shokki itselle. Pieni alamaha alkoi näkymään jo melko varhain, ehkä seitsemännellä viikolla. Koska vatsa on siihen mennessä ollut pyykkilauta, tuntui pömpötys maailman selkeimmin ja ajattelin ihan kaikkien bongaavan välittömästi raskauteni. Puhumattakaan lähes heti hedelmöityksen jälkeen kasvamaan lähteneistä buubseista...Todellisuudessa sitä on itse niin kehotietoinen, että huomaa kaiken. Muut katsovat ihan eri linssien kautta. Pieni mahakumpu tuntui samaan aikaan hämmentävältä ja hauskalta. Paijailin sitä ihmeissäni.

Edelleen melko huomaamatonta menoa, mutta tässä vaiheessa (rv 15-18?) maha alkoi jo tuntumaan mahalta. Useat vaatteet oli jo käyttökelvottomia ja fiilistelin sitä, miten selkeästi beibe näkyi, heh.

Kesti kuitenkin pitkään tulla sinuiksi tämän nykyisen kropan kanssa. Puolivälin tienoilla meni viikkoja, että oma keho tuntui täysin vieraalta ja oudon muotoiselta. Se ahdisti välillä paljonkin. Katsoin suihkun jälkeen peiliin, enkä tunnistanut omaa kuvaa. Mietin tosi paljon (lue = liikaa) miltä näytän nykyisessä muodossani miehen silmissä. Halusin olla edelleen nainen, en muumimamma. Kuuntelin ihmisten kommentteja. "No nyt se jo näkyy!", "onpa se kasvanut!", "onpa se tosi pieni!", "oi miten iso!" ja mitä näitä perinteisiä on. Kaikilla on oma näkemyksensä mahan koosta. Aloin pikkuhiljaa muotoutua mahan vuoksi odottavaksi äidiksi, en enää täysin oman kehoni omistajaksi. Olin samaan aikaan ylpeä ja toisaalta välillä hieman huvittunut, miten ihmisten ensikommentit koskivat raskaushabitustani. Samalla muistin / muistan koko ajan sen, että tein itse samaa. Ihastellen ja ihmetellen, koska raskaana olevat naiset hohtivat aina sitä jännää, maagista...erityisyyttä. Nyt mä yhtäkkiä olin se tapaus! 

Viisi vaille vika kolmannes. Maha on jo tiettyjen liikeratojen tiellä, mikä on hassua. Ihmiset uskaltavat kysyä, että millä kuulla olen vs. onkohan toi just syönyt buffetlounaan -epäilys. Takki päällä ei selvästikään näy mitään, saan seistä käytävillä täysissä ruuhkabusseissa :D

Jossain vaiheessa, vikaa kolmatta lähetessä, jotain muuttui. Joku aamu katsoin peiliin ja koin itseni tosi kauniiksi ja, hassua kyllä, hoikaksi. Ihailin kompaktia ja pinkeää mahaa. Tajusin, että oma keho on toiminut ihan hurjan hienosti, keräten itseensä sopivan määrän muotoa ja pehmeyttä ja silti oikeastaan vain tuon mahan. Joka on muuten klassinen "poikamaha", kasvaa suoraan eteenpäin. Olin ihan taivaissa, eikä se olo ole mennyt ohi. Pieni pehmeys ylävartalossa tarkoittaa sitä, että on toivottavasti, mistä imettää. En ole koskaan tuntenut itseä niin vahvaksi ja naiselliseksi, kun juuri nyt. 

Raskauden jälkeinen palautuminen on toki mielessä, mutta ei ulkonäöllisesti, vaan funktionaalisesti. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä, että pääsen taas käyttämään sitä OMAA kehoa. En halua enää olla niin laiha, mitä ennen raskautta, erityisesti muutama vuosi sitten. Haluan itseasiassa olla parhaassa kunnossa, mitä koskaan aikaisemmin. Tämä tarkoittaa muotoja ja lihaksia. Jaksamista. Haluan pitää huolta, ettei imetys vie kaikkia kiloja edes veks, vaan voisin jäädä siihen pre-raskaus + 2-3kg painoon. Se tuntuu tosi hyvältä. En rupea lähtö ja nykyisiä painoja rustailemaan tänne, ne ovat niin yksilöllisiä, enkä halua kenenkään ottavan mallia. Sen voin kertoa, että tähän mennessä painoa on tullut lisää 8,5 kg, tosin viimeiseen kahteen viikkoon mittari ei ole heilahtanut ollenkaan.  

Samikset <3 Tää ei varsinaisesti liity juttuun mitenkään. Yksi mun lempikuva meistä sellaiselta päivältä, kun lähdettiin aamupäivällä mukamas vaan nopealle lounaalle ja palattiinkin vasta iltamyöhään kotiin. Huomattavasti kuplajuomia nauttineina. Ei noi vielä tienneet, että vuosi 2017 tuo uuden perheenjäsenen tätä elämää fiilistelemään. 

Tällaista settiä tänään! Olen oppinut antautumista omalle keholle. Kunnioitusta omaa kehoa ja kaikkia naisia kohtaan. Empatiaa. Sallimista ja hyväksyntää. Myös sen hyväksyntää, että muutos saa tuntua välillä hurjalta tai jopa pahalta. Sen huomaamista, että kanssaihmiset ovat ihan fiiliksissä elämässä tätä muutosta mun kanssani. Hyviä juttuja, siis :)  

Matkakohde, joka todella yllätti

Kuvat puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Laitan tähän parisen kuvaa, saa arvuutella mielessään, että mistä eksoottisesta lokaatiosta lienevät. 

Tammikuu 2016

Asuttiin kauniissa, huikean suuressa eko-villassa.

Edelleen yksi upeimmista taloista, joissa olen käynyt!

Huoneita oli niin monta, että tehtiin yhdestä makkarista, ehh, vaatehuone. Tuli aikamoinen MTV Cribs fiilis. 

Kiipeiltiin korkeilla vuorilla. 

Pääsin testaamaan toden teolla korkeanpaikankammoni edistymistä sinne hyvään suuntaan. Huimasi, mutta härregud noita maisemia! En vaihtaisi näitä kokemuksia mihinkään. 

Opettelin surffaamaan. 

Vedin totaali lipat ja jouduin elämäni ekaan aaltomankeliin. Joka ikinen aukko ja ontelo oli täynnä merivettä. Pelotti mennä uusiin aaltoihin. Joku päivä mä vielä hallitsen tämän lajin. Oli miten oli, hyviä posekuvia saatiin jokatapauksessa omalla pikku priva(nude)biitsillä! 

Syötiin kauniisti ja hyvin.

Minäkin, ei niin lihaan taipuvainen, vedin jamonia kaksin käsin.

Ihailtiin auringonlaskua tulivuorella, korkealla pilvimassan päällä.

 Yksi kauniimmista hetkistä koskaan. 

Vajaa vuosi sitten vietettiin aurinkoiset kaksi viikkoa Teneriffalla ja La Gomeralla. Kyllä, oma mielipide tästä turistirysästä muuttui täysin. Nöyränä totean, että riisun tästedes kaikki ennakkoluuloni ja lähden matkalle kuin matkalle avoimin mielin. Ties vaikka siitä tulisi se elämän paras reissu.

Kuvista kiitos mitä parhaimmalle valokuvaajasiipalle. Käykää stalkkaamassa lisää Instassa KLIK!

 Itse löydyn Instasta ja Snapchatista nimellä konkistadori mikäli arkikuvat ja yhden naisen talk-show kiinnostaa.

Aktiivinen, supisteleva puolisairaslomalainen

Muistan jo alle 20. viikoilla kokeneeni voimakasta kiristelyä ja paineentunnetta vatsan alueella. Se voimistui iltaa kohden ja erityisesti sellaisina päivinä, kun tekemistä ja menemistä oli paljon. Kutsuin mielessäni näitä tuntemuksia kasvukivuiksi. Kipeää tuntemukset eivät tehneet, mutta olo pakotti vaakatasoon ja vasta silloin pystyi taas hengittämään kunnolla ja muutenkin olemaan. Puolenvälin jälkeen tuntemukset lisääntyivät ja voimistuivat selkeästi. Jossain vaiheessa valittelin tätä oloa kavereille, mm. yhdelle ex-neuvolalääkärille, ja kommenttina oli, että kuulostaa suppareilta. Supistuksilta?! Ai niiltä, jotka ovat kuulemma supervoimakkaita ja kipeitä? Tutkiskelin asiaa ja totesin, että jonkinsortin supisteluista taitaa olla kyse ja monella muullakin on tällaisia ollut. Osalla se on johtanut varhaiseen kohdunkaulan avautumiseen ja totaali vuodelepoon (ellei jopa ennenaikaiseen synnytykseen...). Osalla on ollut voimakkaitakin oireita, jotka ovat vaatineet aikaistettua äitiyslomaa, mutta bebe on silti vedellyt yliviikoille ja kohdunkaulat on pysyneet nätisti kiinni. 

Eli ihan randomi homma. 

Mitä suuremmille viikoille mennään, sitä voimakkaammiksi nämä mun tuntemukset käy. Jos en ole osannut levätä riittävästi, tulee messiin myös menkkakipumaisia, aaltomaisempia tunteita. Parhaimmillaan tilanne on siis se, että viimeistään iltapäivästä eteenpäin keho pakottaa mut paikoilleen ja mielellään vaakatasoon. 

Eikä tässä mitään, mutta...tuo korvienvälinen elimeni on joutunut sopeutumaan siihen ajatukseen, että jouluun asti pitää ottaa varmuuden vuoksi iisisti. Keho kyllä kertoo selkeästi, että mitä se haluaa. Mun tehtäväni on nyt kuunnella - tarkasti! Tilannetta on tutkittu tuolla medikaalipuolella tosi kiitettävästi. Mikään tulehdus ei tätä selitä, mutta mitään akuuttia hätääkään ei ole, kohdunkaula näyttää oikein hyvältä. Lepo, lepo, lepo. Tämä on ainoa toive. Sairaslomaa kirjoitettaisiin alttiisti, mutta yrittäjänä mä en sillä lapulla mitään tee. Nyt tarvitsee vain rajoittaa kaikki turha poukkoilu ja meneminen ja keskittyä tähän loppukypsyttelyyn. 

Vaikeinta tässä on ollut se, että pää haluaisi tehdä, mennä, treenata ja luoda kaikkea uutta ja kivaa. Mitään näin voimallista zen-harjoitusta ei oma elämä ole vielä tähän mennessä mulle antanut. Oma ja beben hyvinvointi on kuitenkin se tärkein prioriteetti enkä todellakaan halua mitään keskoskaappimeininkejä, vaan täysiaikaisen, terveen vauvan heti syliin. Tämä siis niin kauan, kun voin asiaan itse vaikuttaa. Jouluun on kuitenkin enää tosi vähän aikaa ja mulla paljon sellaista tekemistä, mitä sohvanpohjalla voi tehdä. Treenaamaan ehdin myöhemminkin. Haaveilin toki raskaudesta, jossa voisin juosta puoleenväliin asti ja lähteä suoraan salilta/lenkiltä synnyttämään :D Tätä en saanut, mutta koska uskon tarkoitukseen, niin otan oman raskauskokemukseni vastaan maadoittavana ja zen-hermoja kehittävänä juttuna. Toki pienet koiralenkit, lempeä uiminen, pieni, kevyt jumppa ja muut kropalle riittävän hellät harjoitukset on tosi ok. Oman jaksamisen mukaan. Toi on meidän ärsyttävä kotimantra, jota en halua enää koskaan kuulla beben syntymän jälkeen, kiitos. Liikkuminen on vaan niin älyttömän tärkeä osa omaa elämää. Nyt jos koska sen huomaa. 

"Raskaus ei ole sairaus" on vähän kaksipiippuinen mantra. Edelleen samaa mieltä, mutta raskaus voi tehdä olon niin sairaaksi, että normielämä ei aina onnistu. Olen tosi iloinen jokaisen sellaisen daamin puolesta, joka voi treenailla ja elää täysin normaalisti loppuun asti <3 olkaa kiitollisia, mutta niinhän te varmasti olettekin. Mä odotan riemuiten noita täysiä viikkoja ja sitä, että voin alkaa taas ottamaan enemmän liikuntaa arkeen mukaan. Edes sitä kävelemistä! 

Nyt on melko hyvä olo. Lepo, se kertakaikkiaan on nyt mun juttuni. Ähh :D 

Alkavan talvikauden kuulumisia

Pitkästä aikaa kuulumispostausta!

On jotenkin tosi ihana aloittaa aamu tällaisella kevyellä kirjoittamisella. Blogin ja työkirjoittamisten suhteen iskee aivan liian usein valkoisen sivun kammo. Olisi periaatteessa kiva kirjoitella sopivaa ajatuksenvirtaa, antaa asioiden vaan muodostua paperille, mutta iskeekin paineet yleisön mielipiteestä yms yms turhaa. Otinkin tavoitteen, että oli se sitten tämä blogi tai yksityinen päiväkirja, rupean kirjoittamaan paineettomasti useammin. Aloitetaan siis tällä tekstillä!

TYÖ

Jouduin vähentämään asiakastapaamisia jonkin verran tuossa jo pari viikkoa sitten voimakkaiden supisteluoireiden vuoksi. Kroppa on alkanut enemmän ja enemmän huutelemaan viimeistään iltaisin mikäli en oo tajunnut rauhoittaa menoa. Lepo on ainoa mikä auttaa! Voisin kirjoitella näistä supparihommista jossain vaiheessa vähän enemmänkin, sen verran mielenkiintoinen teema ja monen raskaanaolevan menon hidastaja. Mitään ennenaikaisen synnyttämisen vaaraa tässä ei kuitenkaan onneksi ole. Hommaa seurataan ja syynätään oikein hyvin, eli kiitos taas kerran hienolle terveydenhuoltojärjestelmälle! (Okei ainakin silloin, kun kyseessä akuutimmat fyysiset oireet...)
Varsinaisella äitiyslomalla en kuitenkaan vielä ole ja tuskin täysin jäänkään. Jouluun asti pitäisi kuitenkin ottaa iisisti. Olen todennut, että ehdin olemaan terapiatäti lopun ikääni ja tämä on pienen pieni pätkä sitä polkua, joten uhraus ei ole kovinkaan vaikea tehdä. Onneksi mulla on asiakastyön lisäksi myös valmistelevia töitä koulutuksiin ja ensi vuoteen liittyen. Tykkään edelleen naputella läppäriä kahviloissa ja onneksi ydinkeskustassa asuminen mahdollistaa sen, että kauas ei tarvitse kävellä. Punavuoren BRKLYN Cafe on edelleen mun lemppari toimistoni! Työhyvinvointikoulutuksia ja mm. luentoja on tulossa vielä muutama, niitä odotan innolla. Tulevaisuudentavoitteena on panostaa tähän osioon entistä enemmän. Soveltuu myös työmuotona paremmin tuohon tulevaan vauvavaiheeseen.

KOULU

Osa tietääkin, mutta uusille lukijoille (tervetuloa!!) tiedoksi, että olen parhaillaan kolmivuotisessa psykoterapiakoulutuksessa. Varsinainen oppiminen tapahtuu terapiatyön kautta, mutta joka kuukausi on 1-2 seminaaripäivää erilaisine välitehtävineen ja kirjoitelmineen. Lukemistakin riittää. Rehellisesti voin sanoa, että tämä osio kärsii eniten. Terapeutiksi tullaan nimittäin tekemällä ja lukemalla jatkuvasti. Koulu pitää tällä hetkellä todella kiireisenä. Tähän kuuhun pakkautuu erinäisiä esseiden palautuksia ja jopa ensimmäisen koulutusosiomme lopputentti. Huomaan, että tentti jännittää yllättävän paljon! Onhan edellisestä toki jo vuosia aikaa, mutta silti...luulisi homman olevan selkärangassa. Tämä mun puolisairaslomani ja kouluhommien viimeistelyt osuivat kyllä aikataulullisesti hyvin yhteen, heh. Sohvalla istuskeleminen on mielekkäämpää mikäli on jotain järkevää tekemistä siinä samalla. Joulusta starttaa toinen eli viimeinen koulutusosio, joka kestää 1,5 vuotta ja jonka jälkeen homman pitäisi sitten olla siinä. Älyttömän lyhyt aika. Tämä puolitoistavuotinen on mennyt hujauksessa - ja muuttanut omaa maailmankuvaa ja työotetta ihan valtavasti. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoitella enemmänkin tuosta koulutuksestani ja mitä se tulevaisuudessa tarkoittaa. Pohtimista riittäisi myös teemasta yrittäjyyden ja äitiyden yhdistäminen. Ajatuksia ja suunnitelmia on jo! Mitään ehdotonta en tietenkään voi suunnitelmien suhteen tehdä. Vauva-arki ja puolison työt näyttää sen, miten nopeasti tai hitaasti voin alkaa taas ottamaan asiakkaita vastaan. Jännittääkö tämä kysymys? Rehellisesti, kyllä. Uskon kuitenkin, että kaikki tulee menemään tosi hyvin. Oma mieli täytyy vaan pitää joustavana.  Ai niin ja alotinhan mä uuden koulutuksen tässä rinnalla...! Siitä ehkä lisää myöhemmin, mutta sanotaan tähän väliin, että kyseessä on pitkäaikainen unelma, joka liittyy luonto- ja eläinavusteisuuteen terapia- ja koulutushommissa <3

MUU ELÄMÄ

Musta tuntuu, että mä elän tosi ihanaa vaihetta juuri nyt. Jotain pesänrakennusmeininkirauhoittumista on selvästi tapahtunut, mä nimittäin viihdyn kotona paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Koko ajan ei tarvitse olla menossa, tuhatta juttua ei tarvitse tehdä päällekkäin. Melkeen kaikki on jo valmiina pientä varten ja loput hankitaan jos koetaan tarpeellisiksi. Ollaan varusteminimalisteja selvästi, mies enemmän kuin mä, mutta mäkin luotan siihen, että kyllä ne arjen helpottajat hahmottuu kunnolla sitten vasta, kun on muutama tunti vauvanhoitoharjoittelua takana. Pieni sänky on pedattu, kaapissa on vaatteita, mieli on rauhaisa ja odottava ja synnytysmeiningit on kunnossa (<-- mulle se tärkein osa-alue tässä vaiheessa, kirjoittelua tästä todellakin tulossa!). Henkisesti mulla on välillä ristiriitainen olo loppuajan suhteen. Toisaalta odotan tosi kärsimättömästi tutustumista tohon tyyppiin, joka alkaa päivä päivältä tuntua tutummalta persoonalta liikkeittensä ja omien rytmiensä kautta. Käytän paljon enemmän aikaa ihan vaan mahan paijailuun ja siihen, että tökitään vuoronperään toisiamme. Toisaalta tuntuu haikealta, että enää pari kuukautta kaksinoloa puolison kanssa. Hyvienkin asioiden äärellä voi ja saakin kokea luopumisen surua, luonnollisesti! Niin paljon kuin tulevaa perhemeininkiä odotankin, koen samalla haikeutta. Maailma on onneksi antanut meille valtavasti mahdollisuuksia kokea, matkustaa, kerätä hyvää jengiä ympärille ja viettää laatuaikaa ihan kaksin. Nyt me vaan saadaan uusi tyyppi kokemaan kaikkia näitä hyviä asioita meidän kanssa. Uskon, että toi vauva tietää, että minkälaiseen elämään ja menoon se on tulossa, se on meidät valinnut :)

Tällaisia tällä kertaa, palataan taas seuraavien teemojen kanssa!