rakkaudesta ja parisuhteesta

Uih, jo nyt hymyilyttää, että onpas kyllä henkilökohtaisia ajatuksia joita aion jakaa. Mutta miksi ei. Luin juuri yhtä päiväkirjatyyppistä blogia ja ihailin kirjoittajan avointa otetta. Mitä menetettävää muka on? Ei oikeastaan mitään. Musta tuntuu, että bloggaamisen paras juttu on juuri ne hetket, kun joku päästää vieraan ihmisen pintaa syvemmälle elämäänsä. Ei liikaa, ei mitään sosiaalipornoa, mutta...no, näyttää niitä aitoja värejä. 

Ajattelin rupatella sanasen jos toisenkin rakkaudesta. Ja sanasta jota vihaan tosi paljon, eli parisuhteesta, OIkeasti vihaan! Mutta ihan vaan siksi, että siihen liittyy mun korvissani sellainen tuulipuku -sävy. Että nyt ollaan tässä parisuhteessa ja enää ei ole elämää. Se on ollut se oma pelko, koska olen valitettavasti kokenut aika pitkän häkkielämän ja kulissiliiton. Sen tilanteen, kun sitoutumisen pohjimmaisena syynä on ollutkin rakkaudeksi naamioitunut pelko. Bad mistake, vähän turhan iso oppitunti! Ei enää sellaista.

En ole ollenkaan parisuhdeihminen. Rakkausihminen kyllä. Intohimoihminen, todellakin! Mutta oman elämäni nomadivillihevosena kaikenlainen "paikalleenjääminen" on ollut ennemmin uhraus kuin sellainen, öh, jeejee-juttu. Kuten oon jo aiemmin todennut, olin ihan perustyytyväisen sitoutunut ajatukseen, että mun elämääni ja sieluni kaipuisiin yhteensopivaa ihmistä ei välttämättä löydy tämän elämän aikana. Ja toisinpäin! Miten mä voisin muka kaikkineni sopia kenellekään ilman tehtyjä uhrauksia. Se, mikä sai mut kuitenkin lähtemään tähän pulkkaan mukaan - taas kerran - edellisten haamujen kolkuteltua oman aikansa mun mielessä, oli kaksi ilmiötä. Kumppanuus ja erillisyys. Vaikka parisuhde kaikkine keskiluokkaisuuksineen ei kuulu mun ihailuilmiöideni alle, on se jossain mielessä välttämätön kehys toimivalle kumppanuudelle. Mä rakastan kuitenkin sitä, että mulla on elämässä joku sellainen ihminen, kenen kanssa voi jakaa arkea. Enkä mä tarkoita tiskikoneen tyhjentämistä, vaan sitä, että mä voin tekstata mun rakkaimmalle sekä onnistumisten että epäonnistumisten hetkellä. Aiemmissa suhteissa mun suurin ongelmani oli se, että mä en voinut olla kokonaisena siinä suhteessa. Aina oli joku osa mua tai mun elämääni, jota jouduin pitämään pinnan alla, koska se ei vaan toiminut toisen ihmisen tai sen meidän muodostaman yksikön kannalta. Tein myös sitä, että muovasin itseäni mahdollisimman helpoksi paketiksi. Mukauduin ennemmin kuin olin aito itseni. Tämä nk. itsensä myyminen jos mikä vei omalta osaltaan niin syviin ongelmiin, että ei mennä niihin tässä yleisteemaltaan suht pinnallisessa blogissa :) Ainakin se vei energiaa ja näivetti mua. Ja se teki myös toiselle osapuolelle sen fiiliksen, että mä olen ikuinen mysteeri, enkä mitenkään hyvällä tavalla. 

Mulla on ollut lukuisia omia akilleenkantapäitä suhteessa parisuhteeseen. Mä en tykkää tehdä kompromisseja tai sitten teen niitä ihan väärissä jutuissa. Kaipaan tiettyä tasasuutta ja turvaa, mutta en tykkää perushemmoista. Sellaisista luotettavista perusperheenisistä. Kaipaan ja haluan särmää, rosoa, pahaa poikaa, mutta yhdistettynä riittävään lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Hyvä yhdistelmä eli toisin sanoen impossible, bohoho. Mikäli haluaa pahan pojan, täytyy hyväksyä se paha poikuus toisessa eikä alkaa nillittämään myöhemmin, että miksi et voi olla turvallinen möllöttäjä. Mikäli haluaa turvallisen perheenisin, voi iskeä tylsyys ennen aikojaan ja niin eespäin...eli aina on JOKU ongelma! Kauhea klisee, mutta kukaan ei vaan ole täydellinen. Toinen kauhea klisee: mitä paremmin tuntee itsensä ja tietää, mitä haluaa elämältä, näkee kyllä ne toisen ihmisen piirteetkin oikeassa valossa. 

Ja kellään ei ole pelkkää satua ja tähtisumua ja glitteriä. Mä olen tällä hetkellä onnellinen, mutta ei meilläkään helppoa ole. Tässä on aikamoinen palapeli asioita...kuten kaikilla muillakin, ainakin ajoittain. Parisuhteen ongelmat on varmaankin 95% vanhoja ehdollistumia ja uskomuksia, sellaisia ihme yhtälöitä. Toinen tarjoaa ärsykkeen X johon toinen vastaa reaktiolla Y joka aiheuttaa toisessa uuden reaktion Z joka itseasiassa johtuu vanhasta ehdollistumasta (vaikka perhesuhdetraumoista etc etc freudilaista...) Ö. Kuulostaako tutulta? Ja egosta! Ah, tuosta aina ja ikuisesti omaa napaamme palvovasta MINUA NYT LOUKATAAN! -mölisijästä, oli tilanne mikä tahansa. Aika pitkälle on itse päässyt vain sillä, että viitsii aina hetkeksi pysähtyä oman reaktionsa ääreen. Ja ehkä sen toisenkin. Niin vittumaista kuin se onkin, niin välillä kysyn mieheltäkin, että onko nyt oikea harmi vai harmittaako egoa? Ja joudun about joka päivä taistelemaan omani kanssa. Sielu on täydellinen, koskematon, vahva. Ego on kuin pieni, pelokas lapsi, joka aina turvaa omaa selustaansa. Mä en näe muuta vaihtoehtoa, kun olla todella tietoinen siitä. Ihmissuhteessa kuin ihmissuhteessa.

Mulla on ennen kaikkea nykyään rakkaussuhde itseeni. Olen tehnyt sopimuksen, että kuuntelen vain sielua, en välitä kulisseista. Teen parhaani, jotta olisin hyvä kumppani ja tämä tarkoittaa välillä vähän suurempaa kärsivällisyyttä ja pienempää egoa :) kuitenkin, oma hyvinvointi tulee ennen kaikkea muuta. Kenenkään vuoksi ei pidä/saa uhrautua. Silloin alkaa näivettyä se osa itseä, joka pitää kaikki henkiset rattaat liikkeessä. Mä pidän nykyään paljon tärkeämpänä sitä, että kummallakin PITÄÄ olla ne omat jutut, vaikkei niitä toisen juttuja edes liiemmin arvostaisi. Se ei ole mun asiani puolisona (puhun siis yleisesti). Toinen on oma, erillinen yksilönsä, jolla on oma polku kuljettavana. Mikäli joku päivä mä en kuulu enää hänen polullensa, mä en sille mitään voi. Mikäli se polku näyttää jossain vaiheessa aivan erilaiselta kuin mitä mulle "luvattiin", se on osa virtaavaa elämää. 

Mä en omista toista, kukaan ei omista mua. Kumpikin voi silti vapaasta tahdosta antautua toiselle. Joka päivä uudelleen! Mulle on melkolailla sama nykyään, että onko naimisissa vai ei. Sama vapaa tahto pätee päivittäin oli nimiä papereissa tai ei. Kun rakastaa toista, haluaa valita päivittäin toisen vaalimisen. Ja myös sen, että katsoo peiliin joka päivä. Tämä kaikki on sen verran rasittavaa puuhaa, että mä en todellakaan halunnut lähteä suhteeseen vailla sitä aitoa halua. 

Tämäkin on silti vain valintaa. Eilen mulle tuli villihevoskohtaus, sellainen viidentoista minuutin sitoutumiskammo. Nythän ei pysty enää lähtemään kahdeksi kuukaudeksi Intiaan jos siltä tuntuu! Aina on joku, joka pitää ottaa huomioon jollain tapaa, eikä siis pelkästään mies - meillä on nämä elukat ja kun olen sitoutunut mieheen, olen sitoutunut myös hänen lapsiinsa - vaikken mikään äiti heille olekaan. Vaikka kuinka rakastaa, ei tällaisetkään valinnat ole yksinkertaisia. 

Huhhuh! Heh, katotaan, poistanko tän tekstin tulevaisuudessa "liian intiiminä". Ehkä! Samapa tuo. Ehkä jonkun on tarkoitus kuulla näitä ajatuksia. Älkää ihmiset tehkö vääriä kompromisseja. Älkää näivettäkö sielua suhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa. Älkääkä myöskään jättäkö rakastamatta tai kertomatta tunteista pelon vuoksi. 

Kiitos kun jaksoit lukea tällaisen paatoksen ;)

Aina saa kommentoida, miksei kysyäkin.