"sitten, kun olen kaksikymmentäviisi...."

Marraskuun loppu ja kaikki valittaa jotain, väsymystä ja pimeyttä. Mulla on hieman syyllinen olo, sillä vanhempieni kodin vieressä on mitä upein Elixia, ja mun oli tarkoitus jo olla siellä treenailemassa jalkoja. Reality: sohvalla lukemassa blogeja kulhollinen chilitortillasipsejä vieressä. Kun mä nämä ajatukset saan oksennettua tähän bloggerin kirjoituskenttään, niin enköhän mä saa lähdettyä ulos täältä kämpiltä.

Törmäsin Ragdollin blogiin ensimmäistä kertaa ja hauskaan kysymykseen: mitä luulit olevasi 25-vuotiaana ja oletko saavuttanut niitä asioita, mistä nuorempana unelmoit? Olen jo päälle tuon iän. Pikkuisen. En vielä paljon.

siinä mulle tatskataan mahaan muistomerkkiä yhdestä kaiken muuttaneesta asiasta 

Kysymys veti pikkuisen hiljaiseksi. Jossain mielessä taisin nimittäin lopettaa tulevaisuuden suunnittelemisen vuonna 2009, kun koko elämä meni uusiksi traagisten tapahtumien vuoksi. Jouduin keräämään elämän palaset uudelleen kasaan ja jatkamaan sillä asenteella, että you never know. Voi tehdä suunnitelmia, päätöksiä ja silti elämä saattaa tehdä tsunamit. Tänä syksynä olen ihan erilaisessa elämäntilanteessa kuin viime keväänä luulin. Ensi vuodelle on jo aika tarkat suunnitelmat ja silti tietoisuus siitä, että se hyökyaalto saattaa taas lävähtää nilkkoihin. Hyvässä ja huonossa! Mä olen kuitenkin oppinut nauttimaan elämästä tällaisena, arvaamattomana. Ehkä musta on tullut hippie by heart, mutta nautin kontrolloimattomuudesta ja erilaisista avoimista ovista.

Missä mä sitten nuorempana ajattelin olevani kaksvitosena? Toiveet saattoivat liittyä perheeseen ja parisuhteeseen. Ikävä kyllä, mitä vanhemmaksi mä olen tullut, sitä enemmnä mun toiveeni ja haaveeni on alkaneet liittyä oman itsen kehittymiseen ja kehittämiseen. Työelämässä, omassa roolissa tässä maailmassa ja kaikkea. Oisko kuitenkaan kauhean väärin sanoa, että mä olen todella tyytyväinen siiihen, missä olen, mitä teen, mitä edustan ja keiden seurassa tätä kaikkea teen? Koska...olen! Mun asiakkaideni elämäntilanteet ja tulevaisuudennäkymät on välillä todella ankeita. Mä huomaan, että kannan syyllisyydensekaista tunnetta välillä, koska mun elämä on niin kovin hienoa, onnellista ja täynnä mahdollisuuksia. Ei vähiten siksi, että mulla on kannustava ja rakastava perhe sekä skarpit ja lahjakkaat ystävät.

Kuitenkin, mä olen jo saanut toteuttaa kaikkia mun suunnittelemiani unelmia mikä on ihan käsittämätöntä. Lisää niitä kehittyy aina matkan varrella. Tämänhetkiset liittyvät maailman näkemiseen, työelämään ja ammatti-identiteettiin. Olen aika uranainen, niin se on aina ollut. Viimekädessä mä olen kiinnostunut vain siitä, että onko mun rakkailla asiat hyvin. Omaan elämään liittyen mä tiedän, että on olemassa A, B, C ja D polkuja, jotka kaikki on ok.