maaseutua, maadoittamista ja maallisuutta

Tietty aikakausi on vaihtumassa omassa elämässä, ja kutsutaan tätä nykyistä nyt vaikka nimellä maadottaminen. Resonointi on varmaan mun lempisanani nykyään. Tai jos ei lemppari sinänsä, niin varmaan käytetyin. Elämäntapaintiaanien keskusteluissa se vilahtelee vähän väliä. 

"Se ei jotenkin resonoinut mulle yhtään se ihminen."

"Pitää mennä kokeilemaan, että resonoiko se paikka."

"Resonoiks suhun yhtään tää asia?"

Mä resonoin tällä hetkellä niin hyvin espooelämän kanssa, että keskustassa piipahtaminen on välttämätön paha, ei nautinto. Stockan herkku löytyy Tapiolastakin ;) Mikä lie maailmankaikkeudellinen superjärjestely muuten onkaan, että siippala ja meidän kesäasunto on linnuntienä laskettuna n. 8km päässä toisistaan? Muistan jo silloin, kun kävin ekan kerran silloin-vielä-ystävän luona, että onpa hauska sattuma. No, kuka tässä elämässä enää uskoo sattumiin, mä en ainakaan. Alkukesästä tuli hengattua paljonkin tuossa terassin katoksen alla juttelemassa ja lukemassa. Vieläkin on ollut niin lämmin, että mä olen voinut tehdä työjuttuja läppärin kanssa tuossa sohvalla, juoda kahvia ja syödä vaikka lounastakin. Kisu on ollut usein seuralaisena. Nyt myös uusi pieni assarikin. 

Mä sitoutumiskammoilin aikaisemmin useammankin teeman suhteen. Viime aikoina oma filosofia on kuitenkin muuttunut. Vapaus, vastuu ja sitoutuminen ei ole toisiaan kumoavia juttuja, vaan jokaista aspektia tarvitaan. "Vapaastisitoutuminen" ei ole sitä, että tänään yhtä ja huomenna toista. Ennemminkin sitä, että tekee kulloisenkin asian elämässään aina täysillä. Nyt tuntuu äärimmäisen hyvältä maadoittaa juuriaan tähän elämään ja tähän rooliin. 

Kiinnittyminen (negatiivisessa mielessä) ei ole mun juttu, vaan ennemminkin se, että on olemassa tiettyä pysyvyyttä erilaisia tarpeita, tunteita ja itseääntoteuttamista varten. Mulla on mun auto, jonka kyydissä mä tunnen aina olevani turvassa ja vapaa. Itseasiassa oon sen verran kiinnittynyt Pieneen Siniseen, että oon vähän käsipuoli kun auto ei ole käytössä. Mulla on kesäasunto, joka on kaikista pysyvin lapsuudenkoti. Tiedän, että siitä ei luovuta, ellei katastrofi käy. Toivottavasti se saa toimia samanlaisena turvapaikkana meidän koko pesueelle ja tulevaisuudessa ehkä sille omalle skidillekin. Mulla on mun metsätiet joissa oon lenkkeillyt koko ikäni. On myös hirveän kiva, että mulla on mun pienet rakkaat, jotka tarvitsee mua. 

Arki maadottaa. Elämä on tällä hetkellä niin superhullua, että kumpikin tämän asunnon aikuisista tulisi coo-coo hulluksi, ellei olisi penskoja, eläimiä, ruokakaupassa käymistä ja tiskikoneen tyhjentämistä. Mulle se on nimenomaan vastapainoa, joku toinen kaipaa sille elämälle vastapainoa spessujutuista. Himmeetä mutta aika kivaa :)