Naisten välisestä solidaarisuudesta

Kuulkaas kanssasisaret. 

Meikittömyyshaasteet etc on ihan mahtavia ja tärkeitä, mutta jotenkin mä haluaisin jotenkin nostaa esiin sen kysymyksen, että miksi me naiset ollaan niin kamalan surullisella tavalla susia toisillemme? Puhutaan selän takana, piilovittuillaan anonyymeina blogeihin, kadehditaan aivan järkyttävän paljon ja sitten voivotellaan, että eipä tuonkaan marcjacobs paljoa lämmittänyt, kun poikaystävä jätti. Kommentoidaan toistemme lihomisia ja laihtumisia. En halua nyt jeesustella ollenkaan, koska oon itsekin sortunut niiiiiiiin monella tapaa erilaisiin "naisansoihin" ja, anteeksi nyt vaan suorat termit, todella kyrpään käytökseen, varsinkin nuorempana. Hävettää moni juttu. Se tuntuu monesti harmittomalta, mutta eihän se sitä ole. 

Mites toi vetovoiman laki. Se energia, mitä me heijastetaan itsestämme ympäristöön, todella vaikuttaa ja myös luo sitä aktuaalitodellisuutta. Se luo sitä ilmapiiriä meidän ympärille, tiedosti sitä itse tai ei. Ja tiedostamisesta puheenollen, kateuden ja katkeruuden tunteet on luonnollisia ja TÄYSIN ok, me kaikki tunnetaan niitä! Tunne on aina ok, mutta se tapa, millä tunnetta ilmaisee ja kenelle, on huomionarvoista. Me naiset ollaan ihan saamarin taitavia siinä keittiöpsykologisoinnissa. Tiedättekö, käännetään vaikka oma kateus toiseen ilmiasuun, jolloin päästään purkamaan tunnetta, mutta oma sädekehä vaikuttaa kiiltävältä. 

"Bloggaaja X on varmasti tosi sisäisesti köyhä kun se osti taas uuden merkkilaukun. Mun ei ainakaan tarvi pönkittää itsetuntoa tollaisella."

Nojoo, mutta eiköhän me kaikki sorruta itsetunnon pönkittämiseen välillä juuri siinä, että tunnetaan paremmuutta suhteessa toisiimme? Eräs mun lukuisista "oppi-isistä" eli Anthony De Mello puhuu aina siitä, että juuri silloin, kun me luullaan olevamme todella hurskaita, hyvää tarkoittavia ja epäitsekkäitä, niin juuri silloin pitää olla erityisen varovainen. Eli on myös otettava huomioon se mahdollisuus, että tämä kirjoitus on mun tapani käsitellä niitä omia vaikeita tunteita - asettua valistavaan ja aihetta pohtivaan rooliin ;) 

Eikö voisi olla sellaista kampanjaa, että kukin keskittäisi huomion itseensä ja siihen, miten ajattelee ja puhuu muista naisista. Millä sävyllä kommentoi blogeihin. Miten pystyisi hyväksymään myös ne todella häpeälliset ja vaikeat tunteet ilman, että niitä tarvii pukea maireaan ja "hyvää tarkoittavaan" valeasuun ja pahoittaa siten muiden mieliä. Mikään ei ole oikeutetumpaa ja ymmärrettävämpää kuin mielensä pahoittaminen superelämästään bloggaavien hehkutuksia lukiessa, jos oma elämä ei kertakaikkiaan ole tarjonnut samanlaisia edellytyksiä. Ei kaikki tule koskaan omistamaan 1,500e merkkilaukkua tai Loubutineja. Mutta miksi tämä ihminen, joka sellaisia omistaa tai muuten vaan elämässään menestyy, ansaitsisi minun katkeran ja piilovittuilevan blogikommenttini? 

Mä en nyt tiedä oliko tässä kirjoituksessa tarpeeksi selvä punainen lanka. Että käsittelikö tämä nyt sitten blogimaailmaa vai naisten suhdetta toisiinsa ylipäätään vai mitä? Blogimaailma on ehkä vaan tuonut tähän naisten väliseen kateuteen ja pahanpuhumiseen ihan uuden ja pahimmillaan aidosti vahingoittavan portaalin. 

Loppukädessä kyse on varmaankin jokaisen yksilön omasta valinnasta. Muilta voi aina toivoa erilaista käytöstä, mutta muutosta saadaan kuitenkin aikaan vain, kun jokainen on valmis antamaan oman panoksensa. Tarkoitus ei ole tehdä itsestä vielä parempaa ihmistä tämän kautta. Mitä se auttaa tällaisessa projektissa jos mä ärähdän, kun jotakuta naista arvostellaan? Sehän voi taas olla sitä oman paremmuuden pönkittämistä. Että minä en tuollaiseen alennu, hyi teitä panettelijoita! Ehkä kyse onkin juuri siitä omien tunteiden ja omien käytösmotiivien tunnistamisesta. 

Mitä ootte mieltä tästä teemasta? Olis kiva kuulla kommentteja. Voiko asialle edes mitään, vai onko se joku alleeli joka aktivoituu tietyssä iässä?